keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kesähevoset

Kovin harvoin kirjoittelen täällä ratsastusharrastuksestani, vaikka se on minulle alkuperäisempi ja pidempiaikaisempi harrastus kuin koirat. Meillä on kyllä kotona aina ollut koira ja olen niiden kanssa puuhaillut, mutta varsinaisesti innostuin koirista vasta kymmenisen vuotta myöhemmin kuin hevosista, joihin tykästyin kovasti jo paljon aikaisemmin isovanhempieni lähistöllä sijaitsevan pienen ratsastustallin ansiosta. Täysin säännöllistä ratsastusharrastukseni ei ole kaikkia näitä vuosia ollut ja väliin mahtuukin jokunen yksittäinen vuosi, jolloin heppailu on ollut täysin nollilla. Viimeiset reilun neljä vuotta olen käynyt ratsastamassa yhdellä ja samalla yksityistallilla. Kuvia tulee otettua kerran kesässä, joka sekin selittää, miksi aiheesta ei paljon jaksa kirjoittakaan. Ei kuvia, ei juttuja. Alla kuvassa muutaman viikon ikäinen suomenhevosvarsa äitinsä kanssa. Aivan mahdoton söpöliini tämä varsa ja tulee heti juttusille, kun niitä aidan viereen menee katsomaan.


Olen aiemmin käynyt vakiotunneilla ratsastuskouluilla useiden vuosien ajan ja toisinaan siinä sivussa ollut joku vuokraheppakin vielä, mutta kun nykyään on noita koirien treenejä vähän koko ajan, niin en pysty sitoutumaan mihinkään tiettyyn päivään ja aikaan ratsastustunteihin. Sen vuoksi hevosen vuokraaminen yksityistallilta sopii tähän "kiireiseen koiraelämään" minulle paremmin joustavuutensa vuoksi, kun voin tupsahtaa paikalle melkeinpä koska vain. Muutama vuosi sitten ratsastelin pitkään vuoroin kahdella eri hevosella, joista tämä kuva ilmeikäs kaveri oli toinen. Alkuun ajattelin, että voisin keskittyä pelkästään tällä ratsastamiseen, mutta vähitellen tykästyin kuitenkin siihen heppaseen enemmän, josta ei nyt kuvaa ole laittaa. Tuntui jotenkin, että sen kanssa oltiin paremmin samalla aaltopituudella, ja niin tällä toisella ratsastelut väheni ja lopulta loppuivat kokonaan. 


Alla kurkistelee minun tämänhetkinen ratsuni, yhteistä aikaa meillä on takana parisen vuotta. Muistan ensimmäisen ratsastukseni sillä, kun heppa kulki pää taivaissa ja tuntui muutenkin ihan omituiselta verrattuna siihen (taivaslaitumille siirtyneeseen) heposeen, jolla tätä ennen pari vuotta ratsastelin. Niin vain kuitenkin ollaan yhdessä kehitytty eteenpäin ja nykyään tykkään tästä ukkelista aivan mahdottomasti! Se on oikein mukava ratsastaa ja todella yritteliäs ymmärtämään, mitä siltä halutaan. Hauskaa on se, miten heponen on oppinut juuri minun tapaani ratsastaa ja teettää tehtäviä, ja sen, miten niistä sitä palkitaan. Se on kyllä hurmaava persoona. Tämä onkin toinen vuokrahevosen eduista, että oppii yhteistyöhön juuri sen tietyn hevosen kanssa, eikä niin, että alla vaihtelee ne ratsastuskoulun 5-10 eri hevosta, joilla vielä ratsastaa moni muukin itsesi lisäksi.

Enimmäkseen ratsastelen kentällä koulukiemuroita, jossa heposelta taipuu kaikki kolme askellajia (ihan viime aikoina on laukkakin helpompaan suuntaan alkanut sujua jo ns. oikein päin) ja on periaatteessa tasoltaan helppo C (taitavammalla ratsastajalla voisi tosin taittua helppo B:kin), mutta ylemmistä koululuokista sujuu jo ainakin pohkeenväistö käynnissä ja vähän ravissakin, peruutus ja siitä raviin, etu- ja takaosakäännökset, avo- ja sulkutaivutukset. Hyppäämisestä tykkää ja entisessä kodissa sillä on hypätty 80cm ratojakin, mutta minä en ole uskaltanut puolta metriä korkeampia esteitä viritellä ja niitäkin vain yhden kerrallaan. "Lännenratsastustehtäviä" eli trail-lajin osia tehdään myös toisinaan. Loppukäynnit käydään välillä maastoilemassa ja samalla virkistellään mieltä. Kerran vuodessa pyydän jotain valmentajaa/ratsastuksenohjaajaa pitämään kuurina muutaman kerran peräkkäin tunteja, jolloin saan uusia ideoita ratsastukseen kokonaisuudessaan sekä (lukuisat) istuntavirheeni korjaussarjaa. Tälle vuotta onkin vielä ohjaukset saamatta, josko viimeistään syksyllä olisi aikaa kysellä niiden perään. Jossain kaukana haaveissa siintää ajatus siitä, että osallistuttaisiin vielä joskus johonkin pieniin tallikisoihin yhdessä. Ehkä joskus seuraavien parin vuoden jälkeen...

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Helppo elämä

Käytiin tuossa yhtenä viikkona Seinäjoella ja kun lähdin vähän kävelyttämään koiria, niin osuttiin Törnävän museoalueelle. Oli oikein nätti paikka. Koirat, varsinkin hyvin uteliaan luonteen omaava Lumes, olivat sen verran mielissään tutustumiskohteista, että olisin melkein voinut väittää niidenkin tietävän, että nyt ollaan jossain turistikohteessa. Tuvan portaille kiivetessämme en ehtinyt edes kiss.. siis tarkoitan kieltoa sanoa, kun koirat olivat jo pirttipöydällä. Turhapa niille jälkeenpäin enää oli marmattaa, joten nappasin kuvan, pyysin koirat takaisin maantasalle ja toivoin, että tassunjäljet kuivuisivat nopeasti näkymättömiin.


Pihapiirissä oli tuvan (jossa oli ovi kiinni) lisäksi aittoja, joissa ovet olivat avoinna ja niihin sai mennä sisällekin tutustumaan. Mesta teki aina nopean vilkaisun ja oli heti sen jälkeen "nähty, ei kiinnosta", kun taas Lumes kävi joka nurkat läpi nuuskutellen "hmmm, mikähän tämä on, oi täälläpä tuoksuu mielenkiintoiselta, jaa tuollakin oli vielä jotain, nuuh nuuh".


Jokaiseen ovet auki-paikkaan ei saanut mennä sisälle ja Lumeksen kanssa sai olla tarkkana ehtiä huomata nämä ennen sitä - Lumes kun oli samantien livahtamassa sisään kaikista avonaisista oviaukoista. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa" lieneekin yksi Lumeksen tunnuslauseista. Hevostalliin Lumeksen teki aivan hirveästi mieli mennä katsomaan, onko heppa oikea vai. Lumes-höpsäkkä kun tykkää kaikista eläimistä, myös heposista.



Kävellessämme kymmenisen metriä metsäpolkua pitkin tervahaudanhoitajan majalle, yhtäkkiä Lumeksen edestä lähti räpiköiden pomppimaan polkua eteenpäin räkättirastaan poikanen. Siinäkin sitten ajattelin, että on sitä vaan helppo elämä tällaisten koirien kanssa, joita ei mitkään luonnoneläväiset kiinnosta. Ei ollut kumpikaan koira edes huomannut lintua kuin vasta siinä vaiheessa, kun se metri pari ennen Lumesta lähti liikkeelle, ja senkin jälkeen vaan rauhassa katselivat "jahas, lintu". Samaa helppoutta ajattelin tuossa viikko pari sitten useammallakin metsälenkillä, kun koirat juoksivat polulla ja molemmin puolin polkua lakosi räkättejä lentoon, mutta koirilla ei edes pää kääntynyt niiden suuntaan.


Maakellariin ei päästy kurkkaamaan. Lämpimänä päivänä siellä olisi varmasti ollut kyllä mukava hetkisen vilvoitella omaa ja koirien oloa. Lumes olikin jo menossa sinnekin, mutta oven peijakas oli kiinni, joten ulkopuoliseen nuuskutteluun piti tyytyä. Mestaa ei olisi voinut vähempää mitkään suljetut maakellarit kiinnostaa.


En muista, mikä pikkukartano tämä oli, mutta kovat turvallisuussysteemit sillä on - oma tykistö ja valppaat vahtikoirat, vai liekö ne vahtikoirat samalla tykinkäyttäjänkin virassa, ken tietää. Lumesta kiehtonut maakellari oli tämän kanssa samassa pihassa.


Lähtiessä koirat kipaisivat vielä ohikuljetun aitan portaille poseeraamaan, tai ehkä niillä oikeasti taisi olla jokin muu asia mielessään kuin kameralle poseeraus, ne kun ylipäätään tykkäävät kiipeillä ja kiipparoida joka paikkaan, mutta poseeraamiseksi niiden puuhailu nyt kuitenkin päätyi. Taskunpohjalla taisi sentään olla pari namipalaa, joita antaa palkkioksi.


Samaisella museoalueella koettiin räkätinpoikasen lisäksi vielä toinenkin eläinaiheinen yllätystilanne. Yllätystä siinä oli lähinnä se, että heinikossa lepäävällä kissalla pokka piti, koirat eivät huomanneet koko kissaa vaikka kävelivät ja merkkailivat metrin päässä kissasta, ja minä huomasin kissan siinä vaiheessa, kun koirat olivat jo parin metrin päässä kissasta. Tässä olisi voinut olla aiheet vaikka minkälaiseen katastrofiin, mutta onneksi sattui kohdalle näin hyvä kissa sekä onni on koirat, jotka ei vaan huomaa mitään. Vastaava tilanne, ei kylläkään ihan näin rautahermoisella kissalla, muuten sattui tuossa alkukesästä kotopuolessakin lenkillä, kun Mesta jolkotteli ojanpohjaa pitkin ja yhtäkkiä melkein sen jaloista singahtaa kissa karkuun. Mesta seisahti hämmentyneenä paikoilleen "mikä se oli".


Vaihdoin koirien kanssa suuntaa, jotta kissa sai jäädä rauhassa heinikkoonsa, ja pyysin koirat vielä tuulimyllyn kanssa yhteiskuvaan. Eräs Lumes-niminen karvaturri olisi kyllä mielummin mennyt myllyn sisään seikkailemaan kuin jäänyt portaille seisoskelemaan, mutta kun kerran käskettiin, niin oltiinpa sitä siinä sitten. Tuulimyllyä vastaan ei kukaan onneksi halunnut jäädä taistelemaan, aika rauhaisa tyyppi se kyllä olikin.


Törnävän museoalueen keskuksena toimii Östermyran kartanon vanha kivinavetta, joka on melkoisen komea rakennus. Navetassa on näyttelytilat kahdessa kerroksessa, mutta niihin ei tällä kertaa lähdetty tutustumaan, kun alkuperäisenä tarkoituksena ei edes ollut ollenkaan mikään museokierros vaan ihan vain koirien ulkoilutus. Saatiin vähän vahingossa kaupanpäälle kultturellit kokemukset.


Bongatessani etäämmältä graffitimaalatun seinämän, oli pakko käydä joku kuva ottamassa sielläkin. Niinpä ihan lopuksi Mesta vielä pääsi esittämään kovista ja aika uskottavasti se tässä(kin) tehtävässään onnistui. Tämän otoksen jälkeen suuntasimme sitten suorinta reittiä takaisin autolle ja lähdimme sinne, minne olimme alunperinkin olleet menossa.


Ps. Mestalla oli treffit (kiitos seuralaiselle!) ja mikroskoopista näkyi hurja määrä pieniä uimareita.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kantapään kautta

Jotkut asiat vain pitää opetella kantapään kautta. Kuten esimerkiksi se, että koirille ei todellakaan kannata jättää kaulapantoja kaulaan niiden ollessa yksin autossa. Ei edes sitä yhtä kertaa. Mesta nimittäin meinasi hakutreeneissä kuristua jäätyään pannasta kiinni takapenkkien selkänojien niskatuissa olevaan kalteriin.


Koirien jäädessä yksin kotiin, en koskaan jätä niille pantoja. Olen lukenut juttuja leikkivistä koirista, joilla on jäänyt leuka kiinni leikkikaverin kaulan ja pannan väliin. Samasta syystä en yleensä jätä niille pantoja autoonkaan, joskaan eivät ne autossa kyllä mitään leikikään, tuskin kyllä kotonakaan yksinollessaan. Tällä yhdellä kertaa sitten menin jättämään Mestalle pannan, Lumekselta vain otin pois ajatellen "ei se Lumes nyt ainakaan siellä Mestaa kaulasta pureskelemaan ala ja jää kiinni pantaan". Ei alkanutkaan ei...


Enpä tullut ajatelleeksi, että koirakalterin kalteri saattaisi sujahtaa läpi tiukasti (pörrökaulaiseen) kaulaan istuvasta pannasta. En kyllä ymmärrä, miten se edes oli tapahtunut noin niin kuin koirankaan toiminnan kannalta, mutta tapahtuipa kuitenkin. Onneksi panta ei ollut niin tiukka, että kiinnijäätyään olisi estänyt hengityksen (ainakaan kokonaan), vaikka ehkä se vieläkin tiukempana ei edes olisi jäänyt kiinni. Ja onneksi oli leveä ja pehmustettu panta eikä mikään ohut nirunaru. Ja onneksi Mesta istui vain hiljaa paikoillaan eikä riuhtonut - ainakaan silloin, kun autolle menin. Sitä en tiedä, miten kauan se siinä oli kiinnijääneenä istunut, toivottavasti ei kauaa.


Pikkupaniikki meinasi tulla, kun avasin veräjän, ihmettelin, miksei Mesta ole jo heti tulossa ulos ja sitten huomasin sen jääneen jostain kiinni. Luulin ensin, että se ei pystynyt liikuttamaan jalkojaan, mutta sitten paikallistin sen olevankin kaulastaan, tai siis pannastaan kiinni. Onneksi panta sujahti helposti pois kalterista. Mesta hengitti muutaman kerran omituisesti (unohdin jo sen oikean sanan tähän) ja tärisi, mutta jo alle minuutissa vaikutti ihan normaalilta. Sille oli aika pitkä hakutreeni suunniteltuna, joten olin valmiina keskeyttämään treenin heti, jos se vaikuttaa yhtään omituiselta. Mesta suoritti kuitenkin tehtävänsä iloisesti ja reippaasti ollen ihan oman itsensä. Mutta pantoja koirilla ei enää autossa yksinollessa tulla näkemään, ei edes sitä yhtä kertaa.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Eturauhaskontrolli, silmätarkastus ja rokotukset

Mestallahan todettiin helmikuun puolivälissä eturauhasessa useita, pieniä kystoja eli veritäytteisiä nesterakkuloita ja lisäksi virtsa oli hyvin veristä. Hoidoksi Mesta sai 14 + 10 vuorokautta antibioottikuuria epäiltyyn eturauhasen tulehdukseen, tulehduskipulääkekuurin sekä antibioottikuurin puolivälissä Tardak-pistoksen, sillä verivirtaisuus ei ollut vähentynyt pelkällä antibiootilla. Kaksi viikkoa Tardak-pistoksen jälkeen testasin pikaliuskoilla, vieläkö virtsassa on verta, ja puhdasta näytti. Kiikutin yhden näytteen myös eläinlääkärille varmistukseen, etten näe harhoja, ja saman tuloksen saivat sielläkin.


Minun oli tarkoitus käyttää Mesta etuhauhasen kontrolliultrassa jo aiemmin keväällä, mutta se vaan jäi ja jäi. Nyt sillä oli rokotukset vanhenemassa, joten samaan syssyyn niiden kanssa sai sitten viimein tuon kontrollinkin sekä otin myös virallisen silmätarkastuksenkin. Mesta kaahasi tuttuun tyyliin vauhdilla eläinklinikan ovesta sisään, tutkimushuoneessa suoraan lääkärin syliin ja selälläänolo ultratessakin taisi olla vain hauskaa. On se höppänä pieni eläin, mutta kivahan se näin päin on, että sille on kaikki ok, selvää "piis of keikkiä".


Ultrassa näkyi enää kaksi pientä kystaa, jotka eivät todennäköisesti koiraa haittaa mitenkään, ja virtsanäytteessäkään ei ollut moittimista. Rokotusta se ei tainnut edes huomata ja silmätarkastuksen ajan seisoi hievahtamatta paikoillaan. Toisessa silmässä näkyi sama PHTVL aste1 kuin vuosi sittenkin eikä pigmentti ole lisääntynyt. Kaikki näiltä osin reilassa siis. Jalostuskäytöstä lääkäri sanoi sen verran, että helmikuisen Tardak-piikin vuoksi hän suosittelee "tavaran testaamista", mikäli astutuksia on suunnitteilla alle vuosi Tardakista.


perjantai 23. kesäkuuta 2017

Pentukoulu

Kaikki aikuiset koirat eivät suhtaudu pentuihin myötämielisesti. Tämän vuoksi olen aina tähän asti valinnut Lumeksen tapaamaan kavereiden pentukoiria, koska Lumeksen asialliseen käytökseen voin taatusti luottaa. Mestahan käyttäytyy vieraiden koirien kanssa kyllä sievemmin kuin Lumeksen kanssa, johon se ihan surutta törmäilee, varastelee lelut ja luut (Lumes kun ei yleensä puutu siihen) ja tekee muuta pientä kiusaa. Tällä kertaa päätin kuitenkin antaa Mestallekin mahdollisuuden ja kyllähän siitä aivan oivallinen leikkisetä kuoriutui, joskaan aivan kaikkea se ei pennulle periksi antanut.

Mestan vetoleikkihuijaus - tassulla päälle, niin toinen häiriintyy.

Pentu käytti pentumaisia keinoja tavoitteeseen päästäkseen ja Mesta, joka ei ikinä koskaan vapaaehtoisesti luovuta Lumekselle mitään, menetti useamman kerran lelunsa pennulle, koska pentu.

Ja sitten tuli aina hätä, että apua, sillä on mun lelu, äkkiä hankittava itselle takaisin!

"No nyt se penska pudotti mun hanskan tuonne monttuun..."

Verrattuna Lumeksen kanssa leikkimiseen, Mesta ei ollut laisinkaan niin tosissaan, antoi selvästi pennulle tasoitusta.

Halutessaan Mesta olisi helposti pystynyt pitämään lelun ihan vain itsellään, mutta antoi pennun tulla monta kertaa ottamaan hanskasta kiinni.

Lopussa, pennun kiskoessa Mestaa kauluksesta ja suupielistä, Mesta alkoi olla vähän sen näköinen, että voisiko joku tehdä tuolle penskalle jotain, kun mä en nyt oikein tiedä, miten tässä pitäisi olla.

Ja pakollinen ryhmäposeeraus.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Hävityksen kauhistus

Tästä se alkoi, pientä hupityöstämistä yhteisvoimin jostain reunapalasta...

video

...tilanne muutamia minuutteja myöhemmin...