keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Hellepäivän treenit

On ollut lämmin, jopa helteinen toukokuu. Hassua, että yhtäkkiä kesken kevättä on aivan kesäkelit. Se on ihan mukavaa, että kesällä on lämmin, mutta itse en ole ollenkaan näin kuumien kelien ystävä. Ei jaksa itse tehdä mitään ja useamman päivän hellejakso rajoittaa ikävästi koirienkin elämää, vaikka tuo muutama päivä rauhallisempaa oloa ei sinänsä paljon olekaan koko vuoden päiviin verrattuna. Nyt on kuitenkin jälleen käynyt mielessä oman, pienen uima-altaan hankkiminen koirille vedessä lutraamista varten, mutta enpä tiedä viilentääkö se paljonkaan, sillä äkkiäpä näillä keleillä sellainen pikkutippa vettä lämpenee, ja jatkuva veden vaihtaminen taas tuntuu ihan liialta tuhlaamiselta. Jäänen edelleen harkinta-asteelle tässä asiassa.



Mittarin näyttäessä enimmillään jopa 26C, ei ensimmäisenä tulisi mieleen lähteä koirien kanssa treenaamaan, mutta niin vain lähdettiin. Perillä todettiin Nikken ja Pojun emännän treenihallin olevan juuri niin ihanan viileä, kuin olin kuvitellutkin. Hallissa on ollut talvella enimmillään +16C lämmintä ja se on ollut oikein sopiva lämpötila treeneihin pakkasen paukkuessa ulkona. Nyt hellepäivänä hallissa on edelleen talvesta tuttu +16C ja aivan ihana oli saada koirien kanssa puuhailla sellaisessa viideydessä. Onneksi olin ottanut treenitakin mukaan, muuten olisi tullut jopa kylmä! Treenien jälkeen käväistiin vielä kotosalla pienellä metsäkävelyllä laskevan auringon säteiden kadotessa metsän siimeksiin ja sieltä tuli napsittua nämä muutamat kuvat.



maanantai 14. toukokuuta 2018

Yli 17000 askelta

Käytiin koirien ja yhden tutun kanssa jo perinteeksi muodostuneella kevään geokätköilykierroksella. Viimen kevään kätköilyreissusta (linkki) muodostui kevättulvien vuoksi suunniteltua extreamimpi, mutta ei tämänkertainenkaan aivan suunnitelmien mukaan sujunut. Alueella kiertää runsaasti luontopolkuja ja ne on kaikki täyteen geokätkötettyjä traileiksi, meillä oli vielä läpikäymättä kätköjä kahden seikkailun verran. Valittiin tälle kertaa lyhyempi pätkä ja jätettiin seuraavaan kertaan viimeinen, pitkä pätkä.

Treffattiin suunnitellussa päättymispaikassa, jätettiin toinen auto siihen ja ajeltiin toisella autolla suunniteltuun aloituspaikkaan, mutta se ajo loppuikin lyhyeen, koska kyseinen tie oli suljettu lukollisella rautapuomilla. Kierrettiin pikkuteitä pitkin tien toiseen päähän toiveikkaina, että tie ei siltäkin puolelta olisi suljettuna, mutta turha toivo ja turha reissu, puomi oli kiinni sielläkin. Voi rähmä. Mietittiin hetken, mitä tehdään, ja lopulta päätettiin ajaa takaisin sinne treffauspaikkaan, lähteä luontopolulle loppupäästä kohden etsien kätköjä suunniteltuun aloittamispaikkaan asti ja sitten kävellä samaa reittiä takaisin ja siten lähes tuplata kuljettu matka. Hukkareissuun autolla oli mennyt jo tunti hyvää kätköilyaikaa, kun vihdoin päästiin oikeasti matkaan.


Jos kevään ensimmäisiin hakutreeneihin (linkki) oli sattunut kevään siihen asti lämpimin päivä, niin tälle kätköilyreissulle sattui vieläkin lämpimämpi päivä auton mittarin näyttäessä +22C. Retkireppuni, jo kunnioitettavan 16 vuoden iän saavuttanut Adidas, oli täytetty neljällä litralla juomaa (kaksi minulle ja kaksi koirille) sekä useammalla pienellä purtavalla ja painoi kuin synti. Vähenihän se lasti toki vähitellen matkaa taittaessa, mutta kyllä tuon juomamäärän kantaminen vähän  turhan raskaaksi kävi.

Aika alkumatkasta polun vierustalta löytyi suuria jälkiä. Arvuuteltiin siinä kaverin kanssa, että mistäköhän jäljet lienevät peräisin; ihmisen kengistä, karhun tassuista vai hirven tai metsäpeuran sorkista... Lumesta jäljet olisi paljon helpompi tunnistaa kuin kuivuneesta sammaleesta. Toisaalla polulla ja sen vierustoilla oli runsaasti ihan selviä sorkanjälkiä, koosta päätellen metsäpeurojen tai hirvien, sekä papanakasoja, joissa papanat olivat suurempia ja vaaleammanruskeita kuin meidän lähimetsässä näkemäni metsäpeuranpapanat, joten voisivat olla hirvien jätöksiä, elleivät sitten peurojen papanat kuivuessaan ole niin eri näköisiä kuin tuoreina.


Kaikilla näillä tämän saman alueen luontopoluilla, mitä ollaan tässä kolmen vuoden aikana kätköillen kierretty, on ollut paljon suuria puita kaatuneina. Sitä en osaa arvailla, ovatko samoihin aikoihin kaikki kaatuilleet jossain isossa myrskyssä vai onko joskus mennyt kumoon yksi, toisella kertaa toinen jne. Tällä kertaa polun varrelle sattui aivan mahtavia jättijuurakoita pystyssä, onneksi oli koirat remmeissä, etteivät vain saaneet päähänsä alkaa niissä kiipeillä. Ne kun ovat toisinaan niin vikkelästi jo ylhäällä asti, etten ehdi huutaa kuin säikähtäneen "äääk", josta ei paljon apua ole.

Pidin koirat tällä kertaa nyt muutenkin koko reissun ajan remmeissä, kun sattui kerran näin lämmin päivä. Niille tuli kuuma jo siinä alkuun tehdyssä tunnin kestäneessä hukka-ajelussa kaverin autolla, jossa ei ole ilmastointia, ja sitten jos ne vielä olisivat koko viisi tuntia kestäneen kätköilyn juoksennelleet vapaina kytkettynä kävelyn sijaan, niin olisivat olleet aika läkähtyneitä. Jostain syystä olen nyt tänä keväänä alkanut myös pelätä käärmeitä, vaikka en ole koskaan aikaisemmin antanut niiden mahdollisen olemassaolon häiritä koirien kanssa ulkoilua kesäaikaan.



Mesta säikäytti minut pahanpäiväisesti jossain meidän menomatkan puolivälin ohituksen paikkeilla. Olin juuri kirjannut nimmarin kätköpurkin lokivihkoon ja palauttanut purkin paikoilleen, kun kääntyessäni näin Mestan pää varvikossa heilumassa. Mesta oli niin omituisen näköinen siinä hiestäessään päätään varvikkoon, että säikähdin sen pyydystävän sieltä jotain käärmettä ja Mestalle antamani paniikkikäsky lopettaa se, mitä se ikinä olikaan tekemässä, oli aika vahva sävyltään. Tuijottelin varvikkoon, mutta en nähnyt siellä muuta erikoista kuin aivan hirveästi kekomuurahaisia, ja Mestakin vaikutti ihan normaalilta. Olisikohan se haistellut vain jotain tuoksua maasta, muurahaisia lähtenyt kiipeilemään ympäri naamaa ja hiestänyt niitä pois. En oikein mitään muutakaan selitystä keksi, koska ei se ole koskaan ennen tuollaista tehnyt. Siinäpä sitten kyllä mietin, että mitäpä jos siellä olisikin ollut käärme ja se olisi purrut Mestaa, niin aika hiton kauan olisi kestänyt päästä metsästä pois koiraa kantaen ja saada vietyä se hoitoon...

Metsät olivat pääosin aivan rutikuivia ja alkuun näyttikin siltä, ettei koirille taida löytyä minkäänlaista lutakkoa väliviilennyksiin. Jatkaessamme kulkua eteenpäin, siellä kuitenkin onneksi oli siellä täällä muutama vetinen kohta, jossa koirien oli hyvä käydä pulahtamassa. Koirat piristyivätkin ihan selvästi jokaisen pulikoinnin jälkeen, eikä niille varaamiani juomavesiäkään tarvittu kaikkia näiden luonnosta löytyneiden vesipisteiden vuoksi. Mielummin kuitenkin silti kannoin repussani ylimääräistä taakkaa koirien vesistä kuin olisin jättänyt ne ottamatta mukaan jos olisikin sitten sattunut käymään niin, ettei koirille löydy vettä mistään kohtaa metsää.




Meidän kulkemalle osalle luontopolkua osui kaksi nuotiopaikkaa, joista varsinkin jälkimmäinen oli oikein mukava ja levähdettiinkin siinä sekä mennen että tullen. Meillä ei ole kertaakaan ollut näillä kätköilyreissulla makkaroita ja sytykevärkkejä mukana, koska siinä hupsahtaisi helposti tunti lisäaikaa, kun alkaisi makkaroita paistamaan, ja meillä jo muutenkin on aina mennyt näissä monta tuntia. Aina nuotiopaikoille tullessa sitä kuitenkin kummasti alkaa tehdä mieli makkaraa.

Ensimmäisellä nuotiopaikalla pysähdyttiin istahtamaan vain palatessa. Lumes alkoi siinä nuuskutella puulaatikon alareunoja, taisi ilmeisesti haistaa kätkörasian, joka mennessä oli sieltä löytynyt, mutta Lumes ei sitä tilannetta ollut nähnyt. Reitillemme osuneet kätköpurkit muuten olivat vaikeampia koiran löytää, koska niissä ei tainnut enää ihmishajua olla jäljellä meitä edellisen kätköilijän kierrettyä tätä luontopolkua niinkin kaun sitten kuin marraskuulla.






Valitsemamme osa luontopolkua kulki yhden metsäjärven ohitse. Yhden joutsenpariskunnan bongasimmekin järvestä uimasillaan sekä mennessä että tullessa, samoin käpsyttelemässä olleet kurjet, jotka päästivät menomatkallamme komeat huudot ihan kuin tervehtiäkseen luontopolun kulkijoita. Palatessamme takaisin päin, järvellä lensi kaksi mitä lie ranta- tai vesilintua. Olisi niin hienoa osata tunnistaa useampiakin lintulajeja myös niiden lentäessä, mutta harmillisesti kyseinen taito kohdallani on edelleenkin hyvin vajavainen.

Päästyämme takaisin autoille, vilkaisi kaveri askelmittariaan, joka näytti matkastamme kertyneen reilut 17000 askelta. Kyseisen askelmäärän kilometrilukemaksi vempele veikkasi 11km, mutta arvelen matkan todellisuudessa olleen hieman lyhyempi. Metsässä askelpituus lyhenee tiellä kävelemiseen verrattuna ja lähempänä todellisuutta voisi olla joku sellainen 9km. Tätä pituutta puoltaa sekin, että koko trailin pituus on noin 7km ja jakaessa trailin koko kätkömäärän tuolla matkalla ja sitten kertomalla saadun tuloksen meidän etsimien kätköjen määrällä x2 (kuljimme matkan edestakaisin), tulisi tulokseksi 8,7km, johon vielä lisätään kätköjen etsimiseen kulunutta ylimääräistä käveleskelemistä. Aikaa tosiaan kului se viitisen tuntia, josta kätköjen etsintä toki kahmaisi reilun pari tuntia, jos laskisi vaikka 5min per kätkö, siihen päälle evästelyyn joku puolisen tuntia, jonka jälkeen varsinaiseen etenemiseen käytetty aika olisi vähän päälle kaksi tuntia, ihan passeli kävelyvauhti luontopolulle.





perjantai 11. toukokuuta 2018

NEUfrau MHB-mahaKARP teki koirastani läskin

Otsikon negatiivisesta sävystä huolimatta aihe on hyvinkin positiivinen. Mestahan laihtui viime syksynä ruuansulatuselimistöön liittyvien ongelmien (linkki) takia 17 kilosta 14 kiloon. Kolmen kilon painonpudotus ei määrällisesti kuulosta suurelta, mutta alkuperäiseen, jo valmiiksi hoikassa kunnossa olevan koiran painoon suhteutettuna 20% prosenttia painosta pois on paljon. Ilman lapinkoiran pörröistä turkkiaan Mesta olisikin näyttänyt luurangolta, mutta turkkinsa ansiosta laihuus ei näkynyt niin selvästi ulospäin vaan sen huomasi ainoastaan laittamalla kädet kylkiin ja kauhistumalla, miten selvästi kylkiluut erottuvat heti turkin alla.

Hieman marraskuun puolivälin jälkeen erään kaverin vinkistä tehty ruuanvaihto mahakarppiin (ja MEA-lisäravinteeseen) kuitenkin muutti tilanteen. Mesta pulautti edelleen ruokia pois, mutta toisin kuin muilla ruuilla, jolloin pulautukset olivat olleet sulamatonta ruokaa, mahakarpin vatsa sentään sai sulatettua näinä huonoinakin päivinä ja pulautukset olivat "sulanutta velliä" ja muita vatsanesteitä. Mestan paino myös alkoi nousta kilon per kuukausi tahdissa ja Mestan painaessa alkuvuodesta jälleen pitkästä aikaa sen 17kg, vähensin hieman ruuan määrää. Mutta miten läskiltä se normaalipainoisena näyttääkään ja tuntuukaan, kun tottui kuukausia katselemaan ja kyljistä kokeilemaan sellaista laiheliinireppanaa. En meinaa ollenkaan tottua nyt takaisin siihen, että sen paino ja kylkituntuma ovat normaalit ja Mesta-reppana on saanutkin huumorilisänimen "läskipunkero".


Mahakarpissa ärsyttää kyllä monikin asia. Sitä ei saa täälläpäin mistään kaupoista vaan se pitää tilata suoraan Neufraulta rahtina tai Vauhti-Raksun kierrokselle. Se on pakaste. Mesta syö vajaan puoli kiloa päivässä ja meille mahtuu pakastimeen vain 25kg, joten 50 päivän välein pitää tehdä uusi ruokatilaus ja rahtikulut on suhteessa suuremmat, kun tilaa vain tuon 25kg kerralla. Ison pakastimen hankinta on kyllä vakavassa harkinnassa. Mahakarppi haisee pahalta, joskin olen tainnut jo tottua sen hajuun, koska se ei haise enää niin pahalta kuin aiemmin. Mestan ruokinta kuitenkin siirtyi heti karppauksen alettua kylpyhuoneeseen, jottei koko asunto lemua mahakarpilta. Tosin kypsymisvaiheessa olevatkin hieman tuoksahtavat paukkauksensa läpi, kun pidän niitä avoimessa kulhossa, tämän voisi välttää suljetulla kypsyttämiskulholla. Karpilla ruokkiminen on yhtä säätämistä, kun ensin se pitää ottaa pakastimesta jääkaappiin sulamaan ja jääkaapista huoneenlämpöön kypsymään 2-4 päiväksi - joskin reissatessa tämä on kyllä etu, kun kypsymässä olevat pötköt säilyvät sellaisenaan muutaman päivän toisin kuin tavis lihatuotteet. Avatut pötköt säilytetään jääkaapissa ja säilytysrasian tulee olla tiivis, jottei jääkaappi ala lemuamaan mahakarpilta.

Kypsyneet pötköt tunnistaa pinkeydestä niitä sormella painaessa ja pötköistä roiskahtaa paineella nestettä ulos avausreikää tehdessä. Tämäm vuoksi itse avaan pötköt ujuttamalla pitkäteräisen veitsen rasian kannen alta rasian sisälle ja tökkäisen tämän varotoimen kera yhden kolon ja sen jälkeen vasta pidemmän avausviillon. Tämä avaushifistely toisaalta taas sotkee säilytysrasian, jota pitää joka päivä olla pesemässä tai ainakin paperilla kuivaamassa, joten olen aika pitkälti siirtynyt pitämään pötköt pakastepusseissa ja näin ollen hommasta tulee siistimpää nesteiden purkautuessa pussin sisälle. Joskin tässä tyylissä taas aiheuttaa morkkista muovipussien tuhlailu, joka on jo muutenkin ahdistavaa, kun kaikki nämä ruuatkin on pakattu muoviin. Ei muoviton maaliskuu kyllä onnistunut ollenkaan.


Mitä tämä mahakarppi sitten on? No se on ns. elävää ravintoa, maitohappobakteerikäymisellä kypsytettyä vähähiilihydraattista koiranruokaa, jonka valmistusaineina ovat naudan maha, sian pistoliha, porkkana, hapankaali, omenaviinietikka, inkivääri ja valkosipuli. Neufraun sivuilta löytyy karp-ruokien tarina (linkki). Mea-lisäravinteen (myydään 7x100g palleroina) nimi tulee seuraavien sanojen alkukirjaimista: M=maitohappobakteeri E=entsyymi A=antibiootti (luonnollinen). Meassa on naudan mahaa, puolukkaa, hapankaalta, valkosipulia, omenaviinietikkaa, piparjuuriraastetta, piimää, pellavasiemenrouhetta ja pähkinää. Alla kuvassa punertavampi ruoka on mahakarppia ja rusehtavampi meaa. Mestan mielestä molemmat on tosi herkullisia. Kuten monille muillekin koirien ruokintatyyleille, myös Neufraun tuotteille löytyy kannattajansa ja epäilijänsä. Se, mitä minä tiedän, on se, että mahakarppi on kaikista parhaiten imeytyvää ravintoa, mitä Mesta on kuuna päivänä syönyt.

torstai 10. toukokuuta 2018

Korjaamokoirat

Mulla on koirat usein mukana autokorjaamolla ja se onkin niille hyvin tuttu paikka. Joskus treenaillaan siellä jotain, yleensä esine-etsintää tunnistusnoudon tapaan. Korjaamostahan löytyy jos jonkinlaista tavaraa sinne sekaan piilotan autosta jonkun oman tavaran ja koirien pitää sitten etsiä se. Siinä puuhassa ne ovatkin hyvin taitavia. Lähes jokaisella korjaamokäynnillä tulee koirilta testattua äänivarmuuttakin, sillä osa laitteista ja työtehtävistä on melkoisen kovaäänisiä. Lumes ja Mesta eivät onneksi ole koskaan moisista piitanneet. Jokaisella kerralla ollaan myös ihan vaan aloillaan ja jokaisella kerralla koiria alkaa aina jossain vaiheessa leikityttämään ihan hirveästi. Tässä kuvasarjassa, joka valitettavasti ei laadullaan loista kamerani pitäessä enemmän valoisemmista olosuhteista, Mestalla on joku sille autosta antamani riepu ja se vääntää Lumeksen kanssa leikkiä riepu tiukasti suussaan. Kotona ne sisällä hyvin harvoin alkavat tällä tavalla leikkimään, mutta tämä korjaamokoirina olo saa ne ihan eri asenteeseen ja monta kertaa on joutunut vähän hillitsemäänkin niiden leikkejä, kun aletaan juosta vähän liian pitkiä kierroksia hallissa eikä pysytä juntturoimassa vain pienellä alueella.






keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Sain tosi hyvä neuvon - mut en mä sitä sulle kerro


Tässä vuosien aikana koirablogeja lukiessani olen kiinnittänyt osassa blogeista huomiota yhteen mielestäni erikoiseen piirteeseen, jota edelleenkin jaksan ihmetellä. Olen useamman kerran nimittäin törmännyt siihen, että blogeissa kerrotaan jossain koulutuksessa käymisestä ja miten hyviä vinkkejä sieltä saatiin johonkin tiettyyn koulutukselliseen ongelmaan, mutta jätetään kokonaan kertomatta ne saadut vinkit. Minun on vaikea keksiä mitään perusteltua syytä tällaiseen "tiedon pimittämiseen", jos kumminkin kaikesta muusta kirjoitellaan ummet ja lammet paitsi näistä saaduista koulutusvinkeistä ei syystä tai toisesta kerrota halaistua sanaakaan. Monesti koiranomistajilla kuitenkin on samankaltaisia asioita, joihin koulutuksista apua haetaan, joten tuntuu oudolta, että tätä saamaansa tietoa ei haluta jakaa. Ymmärrän, että ihan jokaista neuvoa ja ohjetta on vaikea saada ymmärrettävään kirjalliseen muotoon, mutta voisi kai sitä edes vähäsen yrittää avata asiaa. "Saatiin tosi hyviä vinkkejä noutokapulan pureskelun lopettamiseen" mut en mä niitä sulle kerro "Saatiin tosi hyvät ohjeet rauhoittaa koiran jäljestämistä" mut en mä niitä sulle kerro "Saatiin tosi toimivat keinot opettaa koira kulkemaan vetämättä hihnassa" mut en mä niitä sulle kerro. Jne. Ihan hatusta heitettyinä esimerkkeinä. Ketä kiinnostaa vaikka sadan eri ongelman ratkaistuksi saaminen, jos ei yhtään kerrota, miten ne ongelmat on saatu ratkaistua.

Vastapainona taas on mukava lueskella niitä blogeja, joissa avoimesti kerrotaan näitä saatuja vinkkejäkin ja jopa kirjaillaan koko luento-/koulutusmuistiinpanotkin blogiin kaikkien nähtäville. On joitakin sellaisiakin koirablogeja, jotka eivät minua muuten sisällöltään kiinnosta/ jotka eivät päivity enää, mutta jotka olen merkkaillut itselleni muistiin nimenomaan sen vuoksi, että niissä on paljon avattuna näitä muualta saatuja koulutusvinkkejä.

Olen itsekin pyrkinyt toimimaan tavalla, josta toisten blogeissa pidän, ja esim. Lumeksen hyppyestevarovaisuuteen ja ihmisistä kiinnostuneisuuteen saadut erinomaiset vinkit löytyvät täältä. Tuokin kertomus koulutuksesta olisi ollut aivan toisenlainen, mikäli olisin vain lyhyesti todennut "Pipa antoi hyviä neuvoja siihen, miten Lumes oppisi oudoltakin näyttävien hyppyesteiden olevan kivoja." "Pipa ratkaisi Lumeksen ihmisinnostukseen liittyvän ongelman." Minusta olisi vain vallan hienoa, jos joku, jolla on koiransa kanssa samoja hankaluuksia kuin Lumeksella tuolloin oli, löytäisi Lumekselle saaduista ohjeista jotain, joka toimisi omalle koiralleenkin. Ja samoin minusta on ollut vallan hienoa löytää muiden blogeista heidän saamiaan ohjeita ja huomata niiden toimivan omalle koirallenikin. Olisinkin usean asteen verran tietämättömämpi ilman näitä positiivisia lukuhetkiä.

tiistai 8. toukokuuta 2018

Kyllä vakka kantensa valitsee

Olisikohan siitä kolmisen vuotta kun halusin ja sain äidiltäni kylvövakan. Jos en ihan väärin muista, niin äidille tämä on kulkeutunut lapsuudenkodistaan. Enhän minä tuolloin kylläkään tiennyt, mitä vakalla tekisin, kunhan vain halusin. Kiva koiranpeti se olisi ollut, mutta kun ei meillä koirat mitään koiranpetejä käytä. Sitten meille tuli uusi vanha huonekalu, äitini isän 16-vuotiaana itse tekemä höyläpenkki, joka tuli meille toimittamaan lipaston virkaa. Jossain vaiheessa aloin tuumata, että vakka sopisi oivallisesti seinähyllyksi höyläpenkin yläpuolelle ja jokusen kerran sitä siihen sovittelinkin ja hyvältä näytti. Seinään kiinnittämistä varten vakan pohjan läpi olisi pitänyt porata reiät ruuveille ja tätä toimenpidettä tuli harkittua vuoden, kaksi (en ole mikään äkkinäisten päätösten kannattaja...).

Alkuvuodesta viimein olin tullut päätökseen, että vakka laitetaan seinälle hyllyksi ja porataan ne ruuvit pohjasta läpi. Ennen tämän päätöksen toteuttamista tuli kuitenkin ehostettua Lumeksen pentuaikainen makuualusta tekemällä sinne sisätyyny vanhoista t-paidoista (hyvä syy tuhota vanhoja t-paitoja) ja täyttämällä se kahden vanhan tyynyn sisuksilla (hyvä syy ostaa itselle uusia tyynyjä). Ajatus oli laittaa tämä peti höyläpenkin oikeassa nurkassa olevaan tyhjään tilaan testiksi, josko koirat edes suostuisivat nukkumaan pedillä eikä aina vain lattialla. Menin sitten huvikseni testaamaan petiä vakan sisään ja käskin Lumeksen testimakuulle uskoen, ettei se todellakaan ala missään pehmustetussa kylvävakassa makoilemaan. Mitä teki Lumes? No totesi, että tämähän on ihan kiva peti. Ja nyt minä en voi laittaa vakkaa seinälle hyllyksi, koska se on Lumeksen peti... Lisäksi pitäisi kai hommata jostain toinenkin vakka ja tehdä siitä Mestalle peti, koska Mesta alkoi makoilemaan lelukorissa Lumeksen makoillessa vakassa ja lelukori on kyllä ihan liian pieni olopaikka Mestalle. Joskus se käykin salaa makoilemassa Lumeksen vakassa...