torstai 28. helmikuuta 2013

Koirien pahat bakteerit?

Silloin kauan sitten, kun vanhassa blogissani olin kirjoittanut jutun Koiranomistajien epähygieeniset tavat, selvittelin myös google-ystävän avulla, mitä kaikkea kamalaa koirissa, tai lähinnä niiden suussa, piileekään. Yritin etsiä mahdollisimman luotettavia lähteitä, keskustelupalstojen viisastelut jätin suosiolla omaan arvoonsa. Jos aihe kiinnostaa enemmänkin, suosittelen lukemaan lähdelinkit läpi (joskaan niistä valitettavasti eivät kaikki enää toimineetkaan), tai vaikka alkaa googlaamaan lisää, itse en jaksanut alkaa tarkistamaan, onko aiheesta netti-informaatiota tullut lisää sen vuoden 2011 jälkeen, jolloin tämän kirjoittelin.

Ensimmäisenä lähteenä toimi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (linkki, tosin sivut olivat uudistuneet enkä valitettavasti ko artikkelia enää löytänyt), jonka sivuilla kerrottiin yleisimmän purematapauksen olevan oman koiran purema käteen tai jalkaan. Näistä puremista infektoituu noin 2-30 prosenttia. Vuosina 1989-93 on tutkittu koiran suun bakteeriflooraa, josta ei löytynyt yhtään aiemmin koirien suussa ja infektioituneissa puremahaavoissa yleiseksi luultua Pasteurella Multosida-lajia. Sen sijaan löydettiin kolme vasta hiljattain kuvattua lajia, P. canis, P. stomatis ja P. dagmatis. Vuonna 1995 alkoi monikeskustutkimus edellä mainittujen eläinperäisten bakteerien merkityksest puremainfektioissa, tutkimusten nykytilanteesta en löytänyt tietoa.

Samassa lafkassa (linkki, tosin sekin juttu sivujen uudistumisen jälkeen jossain ihan muualla) vastataan punkkiaiheisissa kysymyksissä, jotta jos koiran kanssa esim. nukutaan samassa sängyssä, niin kiinnittymätön punkki voi siirtyä koirasta ihmiseen.

Terveyskirjastosta (linkki pdf) löytyi artikkeli jyrsijöiden levittämistä sairauksista Suomessa. Rotanpuremakuume (Streptobacillus moniliformis) tarttuu rottien, gerbiilien ja muiden jyrsijöiden puremisen ja raapaisujen lisäksi myös niitä saalistavien kissojen ja koirien raapaisuista. Tartunnan saamista pystyy ehkäisemään puhdistamalla myös pelkkien raapaisujen aiheuttamat haavat.

Jokin alaskalainen tutkimus (linkki) (tai artikkelissa taidettiin puhua kahdesta eri tutkimuksesta, joissa samoja päätelmiä) osoitti, että koiran sylki tappaa tai ainakin ehkäisee E. coli- sekä Streptococcus canis-bakteereiden kasvua. Ja sitten oli lisää englanninkielistä materiaalia (linkki pdf), jota hieman vilkaisin, mutta en jaksanut keskittyä lukemaan läpi.

Delivetin (linkki) sivuilla julkaistussa, ELL Jukka Marttilan Koirapostiin 1/01 kirjoittamassa jutussa koiran haisevasta hengityksestä, kerrotaan terveenkin koiran suussa olevan aina valtavasti erilaisia bakteereita, jotka toimivat suussa suojamekanismina. Näiden bakteerien kesken vallitsee eräänlainen tasapainotila, joka ehkäisee tehokkaasti sairauksia aiheuttavien bakteerien pääsyä koiran elimistöön.

Mielenkiintoista asiaa koirien suun ja hampaiden terveydestä löytyi erään raakaruokintaan keskittyvän dokumentin (linkki) osasta seitsemän (linkki pdf). En pikaiseltaan löytänyt kirjoittajan nimeä ja titteleitä mistään, mutta asiantuntevan oloisesti tekstit oli kirjoitettu. Suun normaaleista bakteereista oli tietoa sen verran, että ihmisellä niitä on yli 600 eli lajia, koirillakin paljon, mutta kuinka paljon, sitä ei tiedetä. Bakteerit pesiytyvä yleensä kielen nukkaan, ikeniin ja hampaiden pintoihin.

Kissan ja ihmisen pureman seurauksena tulee haavaan tulehdus yleisemmin kuin koiranpuremissa, ja tämän vuoksi Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (linkki) sivuilla kehoitetaankin käydä selvästi ihon läpäisemää kissan/ihmisen aiheuttamaa puremahaavaa näyttämässä lääkärillä antibioottihoidon tarpeen arvioimisen vuoksi.

Lemmikkieläinpassista informoivilla Euroopan Komission (linkki) sivuilla muistutetaan, että tuontisääntöjä ei ole tehty ihmisten kiusaksi, vaan niillä pyritään ehkäisemään eri sairauksien ja loisten leviäminen Suomeen. Mm. ekinokokkoosi (linkki) tarttuu ihmiseen esimerkiksi koiran turkkiin tahriintuneiden ulosteiden (ei tarvitse olla silminhavaittavaa kasaa, pieni ja huomaamaton tahrakin riittää) välityksellä ja sen ihmisille aiheuttamat kystat maksassa, keuhkoissa, munuaisissa ja/tai aivoissa ovat vaarallisia, pahimmillaan tappavia.

Ihan varauksetta en luota MTV3:n (linkki, tosin sivua ei enää löydy) asiantuntijalausuntoon, mutta sinänsä ihan järkeenkäypää ajatella peppuaan nuolleen koiran suussa ehkä olevan suuhun kuulumattomia bakteereita, ja jos koira maistelee ulkonakin mitä sattuu (raatoja, ulosteita yms. "ihanaa"), niin eihän se suu puhdas ole verrattuna siististi omalla ruokakupilla pysyttelevään lajitoveriinsa.

Etsintäni päättää Poliklinikka-sivusto (linkki), jossa ei pelotella pelkillä sairastumisilla, eikä hehkutella vain terveydenedistämisellä, siellä puhutaan kummastakin. Koirillahan (ja kissoilla) on tutkitusti terveysvaikutteita omistajiensa hyvinvointiin, on keskimääräistä alhaisempaa verenpainetta, nopeampaa parantumista, vähemmän masentuneisuutta jne. Kuitenkin koirat saattavat myös sairastuttaa omistajansa ns. zonooseilla, eläimistä ihmisiin tarttuvilla taudeilla. Näistä oli kirjoitettu niin paljon, että laiskuuttani en jaksa ottaa niistä referenssejä, vaan suosittelen jokaista lukaisemaan ne itse linkin takaa. Ehkäisykeinoina tartunnoille lueteltiin käsienpesu, lemmikin käyttäminen säännöllisesti eläinlääkärissä (ainakin rokotuksilla), matolääkitys suositusten mukaisesti, raa´an lihan syöttämisen välttäminen (tästä tosin voidaan olla montaa mieltä) ja tyytyminen tavallisiin lemmikkieläimiin.

Summa summarum, hygienia kannattaa, mutta todennäköisemmin sitä kuitenkin sairastuu jostain muusta kuin koiranomistajien epähygieenisistä tavoista. Mielenkiintoisia linkkejä kyllä löytyi googlettelun lomassa,vierähti niiden parissa tovi jos toinenkin!

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Koiranomistajien epähygieeniset tavat

Vanhassa blogissa julkaisin kerran seuraavan kirjoituksen erään lemmikkiaiheisen foorumin keskustelun innoittamana, ja jaetaan se nyt täälläkin, jotta te kaikki uudetkin lukijat pääsette tekemään tunnustuksia (tämän siis saa halutessaan kopioida omaankin blogiinsa, mikäli kertoo alkuperäisen lähteen).

Nyt on tunnustusten aika, oletko...

* koiran rapsuttelun, kuraisen kuivaamisen, namien antamisen, lenkillä kakkapussin käytön yms. jälkeen pesemättä käsiäsi laittanut ruokaa/syönyt jotain käsin? Kyllä vaan...

* antanut koiran tulla sänkyyn? Sohvalle? Sänkyyn toisinaan, sohva on ollut jo useamman vuoden koirilta kielletty.

* antanut koiran syödä samaa jäätelöä kanssasi? Todiste.

* antanut koiran nuolla naamaasi? No joo, mutta vain lipaisuja, ei naamapesua kumminkaan, kiitos.

* antanut koiran nuolla ruuanloppuja astioista? Lähes päivittäin.

* juonut vettä samasta pullosta koiran kanssa? Muistaakseni en.

* pessyt koirien kulhoja samoin välinein kuin omia? Joskus joo, koneessakin ovat yhtäaikaa.

* antanut koiran nuolla haavojasi? Ei nyt kummiskaan.

* harjannut omia hiuksiasi koiran kammalla tai toisinpäin. En, en.

* nyppinyt ruuan seasta pois koirankarvoja ja jatkanut sen jälkeen tyytyväisenä syömistä? Jep.

* antanut juoksuisen nartun olla sisällä ilman suojapöksyjä? -

* säilyttänyt omia ja koiranruokia samassa kaapissa? Onhan niitä.

* syöttänyt koiraa samalla haarukalla/lusikalla, millä itsekin vielä syöt? Voi olla, että joskus.

* jättänyt pissaisen maton/lattian pesemättä, eli kuivannut vain? Meillä on aina pesty samantien.

* jättänyt siivoamatta omalle pihalle tehdyt kakat? Joskus talvisin joo, mutta viimeistään kevään tullen nekin on sitten pois etsitty.

Lopputulos 10/15 x olen, että ei nyt aivan epähygieenisimmästä päästä kumminkaan, joskaa ei lähelläkään suurinta hygieniaa...


tiistai 26. helmikuuta 2013

Kysymyksiä vastattavana


Piitupuudelin omistaja Lelle haastoi vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

1. Mikä on koirasi paras luonteenpiirre?

Allulla mutkattomuus (kts. Millainen se Allu oikein nuorena oli?), Lumeksella hyväntuulisuus.

2. Hassuin kommellus, joka koirasi kanssa on sattunut, joka vieläkin saa hymyn huulille?

En tiedä hassuimmasta, mutta seuraava tapahtuma mua ainakin on usein jälkeenpäin naurattanut, vaikka tapahtumahetkellä suuresti hävetti (huom. sisältää koiran inhimillistämistä): Kummini olivat viemässä ensimmäistä kertaa koiraansa näyttelyyn, mutta eivät olleet kiinnostuneita esittämisestä, joten pyysivät minua mukaan tietäen koiraintoni. Homma meni aivan ok, mutta jatkokehässä koiran kasvattaja halusi koiran jonkun kokeneemman esitettäväksi, mutta koira ei kuitenkaan ollut sen kummempi kuin minunkaan kanssani, joten aivan hyvin olisivat voineet antaa minun esittää sen siinä jatkokehässäkin. Tästä muutama kuukausi eteenpäin ja Allukin oli meillä ja käytiin sen kanssa näyttelyissä, kummini koiransa kanssa ja myös sen kasvattaja olivat paikalla. Kävin Allun kanssa sisätiloissa ("hienostorodut" olivat siellä, talvi kun oli) tervehtimässä kummejani ja yhtäkkiä Allu teki jotain, mitä ei koskaan muutoin ole tehnyt, merkkasi kummien koiran kasvattajan nartun päälle, jota joutuivat sitten lähteä ulos lumihankeen puhdistamaan. Allu tietenkin vain kosti heidän aiemman näyttelynsä mielipiteen minun muka huonoista esittämistaidoista...

Lumeksen kanssa on pariin kertaan käynyt metsässä siten, että koiran kadottua johonkin pusikkoon huikkaan sen takaisin, mutta koiraa ei näy. Huikkaan uudestaan ja sitten jo ärtyneemmin, kun ei koiraa ala kuulua (koska normaalisti se tulee aina ensimmäisestä kutsusta). Juuri, kun alan vihaisesti marmattamaan, että minne ihmeeseen se nyt meni, kun ei voi tulla, vaikka kutsutaan, huomaan koiran takanani ja ääneni muuttui kertaheitosta ylistävän kehuvaksi. Lumes oli kiertänyt takakautta luokseni heti ensimmäisesti kutsusta, mutta tullut niin hiljaisesti, etten ollut kuullut askelten ääniä, ja siinä sitten oli Lumes vain seisoskellut takanani ihmettelemässä, että minkä takia huudan sitä edelleen, vaikka on jo ihan vieressä...


3. Milloin koirasi saa sinut näkemään punaista?

Autossa haukkumista en voi sietää laisinkaan, se on mielestäni erittäin huonotapaisen koiran käytöstä (tiedän joillakin blogin lukijoista olevan tällaisen koiran, mutta en nyt yhtään viittaa teihin vaan ainoastaan omiini ja itseeni, vaikkakaan en kyllä pidä sellaisista toisten omista autorähisijäkoiristakaan, jotka hyökkäävät auton lasia vasten räyhäämään aina, kun joku kulkee auton ohi ), jotenka molemmat koirat onkin opetettu hyvin hiljaisiksi autossaolijoiksi. Lumekselta saattaa joskus (max muutaman kerran vuodessa) päästä yksi kokeileva haukahdus, josta saakin sitten heti kiellon perään. En onneksi joudu siis kovinkaan usein näkemään punaista ja silloinkin vain parin sekunnin ajan.

4. Mikä on parasta harrastamisessa koiran kanssa?

Yhdessätekemisen ilo, nähdä koiran nauttivan toiminnasta ja saavan toteuttaa itseään, taitojen kehittyminen, harrastusten parissa tavatut mukavat ihmiset koirineen, (tulosta)voitteiden saavuttaminen.


5. Kuinka huolehdit koirasi lihashuollosta?

Pitäisi huolehtia enemmän. Hierojalla käyvät kerran, pari vuoteen, eikä kummallakaan mitään suurempia jumeja ole ollut. Pyritään monipuoliseen liikuntaan vaihtelevissa maastoissa ja varsinkin mahdollisimman paljon vapaana juoksentelua metsässä. Ennen rasittavaa ja nopsaa liikuntaa koitetaan lämmitellä ja samoin jälkeenpäin. Tehdään kotona erilaisia jumppaharjoituksia, kannustetaan koiria venyttelemään itseään ja joskus istahdan lattialle kevyesti hieroskelemaan/sivelemään. Sopivasta ruokavaliosta huolehtiminen kai on sekin osa lihashuoltoa.

6. Annatko koirasi helposti jonkun muun ulkoilutettavaksi?

En. Olen hyvin tarkka siitä, kuka tekee koirieni kanssa ja mitä. Niin paitsi lapsille taluteltaviksi siten, että itse kuljen vierellä/perässä, olen antanut mielelläni.


7. Onko sinulla luottohoitajaa koirillesi? Kuka ulkoiluttaa koiria, kun olet sairas?

Aiemmalla asuinpaikkakunnallani pitkien koulupäivieni aikana Allua kävi ulkoiluttamassa sukulaisnaapurini, myös äidin puolen isovanhempani huolehtivat Allusta siihen aikaan pariin kertaan. Välimatkaa vain on nyt heihin sen verran, etteivät voi avuksi olla, sama homma muidenkin muuten pätevien kanssa (lähes kaikki ovat sellaisia, jotka eivät voi omaan kotiinsa koiria ottaa, mutta jos asuisimme lähempänä, voisivat tulla meille hoitamaan ja voisin hyvillä mielin käydä jossain reissussa ilman koiria). Nykyisessä asuinpaikassa ei olekaan ketään luotettavaa (= ymmärtää koirien päälle + pärjää niiden kanssa + on samalla aaltopituudella kanssani + tekee asiat siten, kuin ohjeistan), mikä onkin harmillinen asia. Ylipäätään viime vuosien ajan olen pyrkinyt järjestämään kaiken siten, että koirat eivät hoitoa tarvitsisi ja Lumes ei olekaan vielä kertaakaan (omaa kotia lukuunottamatta siis) ollut missään ilman minua, Allu on sairasjuttujen vuoksi ollut pakotettu muutaman päivän hoidossaoloihin varapaikassa, mutta nekin ovat olleet hyvin epämieluisia itselleni ja olisin todennäköisesti pystynyt ratkaisemaan tilanteet myös jäämällä töistä parin päivän palkattomille vapaille. Yksi henkilö täältäpäin on tiedossa, jonka koirankäsittelytaitoihin luotan ja joka pystyessään on luvannut auttaa, jos joskus koirille sitä tarvitaan, ja olen hyvilläni siitä.

Mikäli vain kykenen, ulkoilutan koirat itse myös ollessani sairaana. Mikäli olen niin sairas, etten pysty, hoitaa mies ulkoilutukset. Meillä on onneksi myös oma, iso piha, johon koirat voi päästää juoksemaan.

8. Kauanko aikaa teillä suunnilleen kuluu uuden tempun opetteluun?

Riippuu tempusta, osa opitaan heti kerrasta, osaan saattaa mennä viikkoja, jopa kuukausia (niin pitkä aika kylläkin johtuu lähinnä emännän laiskuudesta, mutta oppimiseen vaikuttava tekijä sekin).


9. Mitä pidät tärkeänä koiran koulutuksessa?

Että koiralla on kivaa ja se tykkää siitä, mitä tehdään. Että asiat opetetaan koiralle ymmärrettävästi (ja että itsellä on mielikuva siitä, mitä, miksi, miten ja millä tavoittein opettaa) eikä vaadita juttuja, joista se ei vielä ole ns. kärryillä. Että koiraa palkataan riittävästi (mieluummin liikaa kuin liian vähän). Että omistajallakin on kivaa ja tykkää siitä, mitä tehdään.

10. Mitkä ovat tärkeimmät taidot sinun koirallasi arjen sujuvuuden kannalta?

Osaa olla rauhallisesti yksin kotona, on sisäsiisti, ei hauku turhaan, ei kiinnostu pienlemmikeistä, osaa kulkea kauniisti lenkillä joko narussa tai vapaana ja pysyy omassa pihassa vapaana ollessani itse läsnä. Eipä siihen arjen sujuvuuteen loppuviimein sen ihmeempiä tarvita.

11. Mikä on lempitemppunne?

Nykyään Allun lempparia on kaikki, mistä saa ruokaa, mutta eniten se itse tarjoaa pyytämistä (ns. kurre-asento) ja konkkaamista (kulkeminen toinen etutassu ilmassa). Lumes taas tarjoaa eniten niitä, mitä ollaan eniten harjoiteltu ja ovat siten sillä eniten mielenpäällä, mutta peruuttaminen ja nukkumaanmenotemppu ovat ainakin hauskoja Lumeksesta, pyytäminen taas on sellainen vakiotemppu jonkin asian tahtomiseen. Allun tempuista mielestäni hauskin on piiloon meneminen, Lumeksella sen itse oppima tassunläpsyttely sängyllä pääni vieressä, jolla se herättää viikonloppuaamuisin.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Lappalaiskoirien kesäleiri 2008

Osallistuimme Allun kanssa (Lumestahan ei vielä silloin ollutkaan) vuonna 2008 ensimmäistä (ja toistaiseksi ainoaa) kertaa lappalaiskoirien kesäleirille, kun se oli kerrankin kohtuullisen matkan päässä eikä missään toisella puolella Suomea. Paikka Rokualla "keskellä ei mitään" oli aivan mahtava (Rokuanhovi, avaraa metsää ja harjanteita täynnä ulkoilureittejä, pari pientä järveä, ravintola-hotelli, mökkejä, caravaanari-alue, harrastuskenttä jne.)  ja sopi erittäin hyvin koiraleirin puitteiksi, josko siellä vielä toistekin lappalaiskoirat kokoontuisivat, me olisimme ainakin heti mukana.

Olimme majoitusasioissa liikkeellä sen verran myöhään, että leirialueen mökit olivat kaikki jo varattuja, joten jouduimme majoittautumaan hieman kauempana. Mökkiseuramme oli kuitenkin ainakin Allun mieleen, kaikki muut kuusi koiraa kun olivat narttuja. Kuvassa Allu ja tyttärensä Taika kerjäämässä makkaranpaloja leirimökissämme.


Ohjatuista harjoituksista osallistuimme Allun kanssa toko-ryhmiin. Agilityradalla menimme itseksemme toisten koirien ollessa muualla, tuohon aikaan pelkäsin vieläkin Allun saattavan karata kesken suorituksen muiden luo.






Tulevana kesänähän kyseinen leiri järjestetään Jyväskylän liepeillä, ehkä tavataan siellä?


lauantai 23. helmikuuta 2013

Millainen se Allu oikein nuorempana oli?

Aloitetaas siitä, että vuoden 1999 kesällä innostuin lähtemään suomenpystykorvamme Viksun kanssa Kennelliiton nuorten suurleirille (ja jos joku blogin lukijoista sattui siellä samana kesänä olemaan, ilmoittele) ja koska isäni ei kuulu niihin metsästyskoiran omistajiin, joiden mielestä koira menee pilalle, jos sitä koulutetaan, sain tietenkin lähteä matkaan. Tällä leirillä olikin sitten kauaskantoiset seuraukset, koska kiinnostuin agilitysta ja halusin meille koiran, jonka kanssa lajin harrastus onnistuisi suomenpystykorvaa paremmin (kaikella kunnioituksella Viksu kohtaan, tulin sen kanssa leirin naruagility-luokassakin toiseksi), ja niin tuli Allu, ensin kylläkin kahden viikon koeajalle puolenvuoden iästä johtuen, mutta eipä sitä takaisin enää viety.

Ihastuimme kaikki iloiseen ja mukavaan Alluun heti, edes Viksulla ei ollut mitään toisen uroksen taloonasettumista vastaan. Allulla kesti muutaman viikon sopeutua meille, se ei ollut tottunut olemaan tarhassa (veljeni astman vuoksi meillä koirat olivat ulkona), josta ahtautui väkisin suljetunkin oven välistä pois, eikä narussa, johon sotkeutui ja sen jälkeen pureskeli narun poikki. Sopeutumista helpotettiin siirtämällä tarha (meillä on nimenomaan koirilla ollut aina tarha, ei pientä pihahäkkiä) oleskelupihan puolelle, nukkumalla Allun kanssa pari viikkoa yöt piharakennuksessa (jep, sen tein) ja saamalla olla äitini mukana töissä. Sen alkuvaiheen jälkeen Allu onkin sopeutunut helposti kaikkiin muihinkin uusiin paikkoihin (myös monen maalla omakotitaloasumisvuoden jälkeen kerrostaloon).

Tietämättömyyttäni tein Allun kanssa aikanaan kaksi kasvatusvirhettä ja niiden seuraukset näkyivät vuosia eteenpäin ja olivat erittäin vaikeat korjata. Ensimmäisen vuotensa ajan Allu sai kulkea isäni ja Viksun kanssa metsästysreissuilla ja arvata saattaa, että jahtausinnostus tarttui koirasta toiseen eikä jäniksenajonmakuun päässyttää koiraa noin vain yhtäkkiä opetetakaan olla ajamatta. Allun irtipito lenkeillä on sen vuoksi ollut vaikeaa ja suurimman osan elämästään Allu valitettavasti onkin joutunut ulkoilemaan kytkettynä, sentään kyllä kahdeksan metrin fleksissä ja 30 metrisessä narussa (jonka käyttö oli melko hankalaa, mutta sen arvoista). Sitkeä työ luoksetulovarmuuden kasvattamiseksi tuotti lopulta tulosta siten, että Allua on 9-vuotiaasta asti voinut harkitusti pitää vapaana laajoilla aukeilla sekä metsäpoluilla.




Toinen tekemäni virhe oli Allun liiallinen sosiaalisuuten kannustaminen ollessani hyvilläni siitä, että koirastani on mukava tavata kavereita ja peuhata niiden kanssa. Sen sijaan, että olisin hillinnyt Allun koiraintoa, yllytin sitä leikkimään jopa agilityharjoituksissa toisten koirien kanssa, koska niiden leikkiä oli kiva katsella. Lukuisten treenileikkikertojen jälkeen olikin sitten vaikeampaa saada Allu ymmärtämään, ettei kaikkien koirien luokse tarvitse tai saa mennä, varsinkaan kilpailuissa (joissa koin monta noloa hetkeä Allun karatessa kesken radan jonkun toisen koiran luokse). Karkailutyyli tuli Allulle hyvin vahvaksi, eikä kukaan osannut neuvoa toimivaa konstia, miten sen saisi pois, joten siitä tuli suuri rajoittava tekijä tavoitteelliseen harrastamiseen. Tokon paikallamakuussa aloin pystyä luottamaan Alluun vasta samassa 9-vuoden iässä kuin muussakin irtipidossa. Tätä pohjaa vasten ei toivottavasti ole vaikea ymmärtää, miksi olen Lumeksen kanssa näissä asioissa ollut alusta asti niin tiukka, varsinkin, kun se on vielä huimasti Allua sosiaalisempi yksilö.



Parasta Allussa on aina ollut sen sopeutuvaisuus ja helppous arjessa. Oli paikka, aika, seura, kulkuneuvo, mikä tahansa ympäristön asia miten vain, Allu on aina tiennyt, miten tulee käyttäytyä. Sen vuoksi pentujen sosiaalistaminen onkin mielestäni "hölynpölyä", jos kasvatuksessa oikeasti kiinnitettäisiin huomiota koirien luonteisiin, niin kaikki koirat olisivat sellaisia kuin Allu (ja osin myös Viksu), ei tarvittaisi mitään pentu- ja nuoruusajan sosiaalistamisia ja valtavia käytöstapojen opettamisia, Allusta nimittäin tuli täydellisen mallikelpoinen ilman mitään sellaisia humputuksiakin. (Tarkoituksellisesti hieman kärjistin, tottakai Alluakin on opetettu, mutta siltä on tullut niin moni haluttu käytöstyyli aivan luonnostaan, että opetuksellinen osuus Allun peruskäytöksessä on hyvin pientä. Lisäksi sekä Allu että Viksu ovat koko pentu- ja nuoruusaikansa, Viksu jopa täydellisen kokonaan, ollut pelkkinä maalaiskoirina ilman mitään kosketusta kaupunkielämään, eikä kuitenkaan kummallekaan kaupungissa ole mitään kummaa tai pelättävää. Viksu ei ollut näyttelyihin mennessään saanut minkäänlaista harjoitusta asiaan, eikä se silti rähise toisille uroksille. Viksu on myös ikänsä asunut ulkona kylmimpiä pakkasia ja sairaanaoloa lukuunottamatta, eikä sillä siltikään ollut mitään ongelmia sisälläolon, sisäsiisteyden, haukkumisen tai muunkaan käytöksen kanssa tultuaan yhtäkkiä viikoksi luokseni kerrostaloon hoitoon. Kun koiralla on luonne kohdillaan, ei sille tarvitse erikseen kaikkea opettaa.) Ilman sen kummempaa totuttelua Allu on myös tullut loistavasti toimeen erilaisten eläinten kanssa, aina hiiristä hevosiin asti. Myös pienet lapset, ihan sama ovatko vauvoja, taaperoita vai leikki-ikäisiä, ovat aina saaneet Allulta ystävällisen ja asiallisesti käyttäytyvän vastaanoton.





Allu onkin täydellinen koira. Ja ei, tämä ei ole sellaista turhanpäiväistä hehkutusta ruusunpunaisten silmälasien läpi, jota saa lukea joka koirasta netin täydeltä, tämä on kriittistä tarkastelua 14-vuoden ajalta, Allu on erinomaisella tavalla speliaali. Sellaisen koiran kuin Lumes (vilkas, toiminnanhaluinen höppänä), saatan vielä saada toisen, mutta sellaista kuin Allu, tuskin löydän toista. Vaikka Allu nyt vanhemmalla iällä onkin erinäisistä vaivoista kärsinyt, olisin todella, todella suonut sille enemmän kuin yhden pentueen, tai että edes siitä yhdestäkin olisi joku sukua jatkanut.

En tarkoita, että sellaiset koirat olisivat huonoja, joita täytyy kovasti sosiaalistaa ja kouluttaa, mutta miten paljon helpompaa koirien itsensäkin elämä olisi, jos niillä olisi jo syntyjään allunlainen lunki ote elämään eikä mikään hetkauttaisi niitä. En usko, että yhdelläkään koiralla olisi mitään sellaista luonteenominaisuutta vastaan.

torstai 21. helmikuuta 2013

...mutta onko viisaskaan?

Edellistä kirjoitusta kirjoittaessani mietin, että joku asia nyt unohtui, mutta kun en muistanut mikä, annoin sen olla ja teksti lähti julkaisuun. Tänään muistin tuon unohtuneen ja otsikkoonkin innoittaneen asian.

Ihmismääreinhän Lumes on tässä viisas, mutta koiramäärein saatettaisiin tulkita hieman tyhmäksi seuraava käytös:

Jos Lumes kotona löytää lattialle pudonneen karkin, pähkinän tai muun jämän, sen sijaan, että se äkkiä kenenkään huomaamatta vain söisi sen, se pyörittelee sitä suussaan ja tulee esittelemään, josta seuraus melkeinpä aina on, että otan siltä sen löydöksen pois (ja siitä huolimatta se aina jatkossakin tulee niiden kanssa). Pyrin kyllä palkkaamaan nopsasti perään jollain toisella syötävällä, mutta aina ei ole mitään vaihdokiksi tarjottavaa käsillä, jolloin on tyytyminen pelkkiin kehuihin.

Sama homma ulkona, jos löytyy jotain jännää, ei sitä hotkaista menemään tuosta vaan. Tuossa yksi viikko järsittyään takapihalla jo muutamana päivänä luuta, siitä oli sattunut irtoamaan pieni palanen. Olin juuri ikkunasta vilkaisemassa Lumeksen touhuja ja näin sen olevan vähän epämääräinen, joten avasin oven ja huikkasin "mitä siellä on". Lumes juoksi luokseni ovelle hyvin iloisena esittelemään luunpalasta, jonka samantien menetti (en anna syödä/pureskella luunpalasia, jotka ylittävät koon "ihan pieni" ja alittavat koon "isohko"), tosin kehuin sitä vuolaasti koko matkan keittiöön, jossa annoin sille leipäpalasen.

Viime viikonloppuna pellolla näin Lumeksen edelläni kaivavan lunta, mutta sehän on ihan normaalia, joten en piitannut asiasta ja kohta Lumes jatkoikin jo matkaa. Päästyäni itse sille kohtaa, jossa Lumes oli kaivanut, tuli Lumeskin siihen uudestaan ja näin, mistä se oli ollut kiinnostunut - lumessa oli linnunraato, tai ainakin sen jämät ja runsaasti höyheniä. Kurkkasin Lumeksen suuhun, ei höyheniä, ja annoin sen sitten mennä uudelleen raadolle nähdäkseni, mitä se siinä tekee. No eihän se muuta kuin kaivoi pikkasen lisää ja nuuskutteli vain ja lähti sitten muihin juttuihin, ei puhettakaan mistään raadonsyönnistä.

En tietenkään voi olla aivan varma, etteikö se joskus jotain tietämättäni poskeensa pistelisi, mutta aika luottavainen olen sen suhteen, että pentuna annettu "yök-oppi" ja kaikesta tuomisesta palkkaus on mennyt hyvin perille. Onneksi Lumes ei taida ymmärtää, mistä kaikista "herkuista" jää paitsi, kun on liian kiltti, ellei peräti tyhmä...

Yksi toinenkin asia on, josta en ihan tiedä, onko se viisaan vai tyhmän koiran käytöstä, Lumes nimittäin tykkää nukkua ruokapöydäntuolini alla - tietysti siis vain silloin, kun itse istun siinä. Se höpönassu vain haluaa olla lähelläni ja tulee siksi siihen nukkumaan, mutta joskus unohdan, että Lumes on tuolin alla ja noustessani pöydästä, siirrän varomattomasti tuolia, jolloin Lumes äkkisäntää tuolin alta pois, koska liikutan tuolin sen päälle. Useinmiten muistan kyllä tarkistaa, onko Lumes alla vai ei, ja jos on, poistun pöydästä tuolia siirtämättä, mutta välillä käy toisin. Eipähän ainakaan Lumes voi olla huomaamatta siirtymistäni muualle, ja se nukkuu siellä tuolin alla nytkin tätä juttua kirjoittaessani...


tiistai 19. helmikuuta 2013

Ei se tyhmä oo

Kirjoittelin pari viikkoa sitten meidän näkymättömästä ongelmastamme, jonka toisena osana on Lumeksen ihmistentervehtimishalu, tässä ote tuosta kirjoituksesta:

"Yritin kertoa myös Lumeksen mahdottomasta ihmisiintutustumishalusta, joka ilmenee siis vain treeneissä ja vain Lumeksen ollessa ilman aktiivista tekemistä. Musta tuntuu, ettei mua oikein otettu tosissaan. Okei, Lumes on ongelmitta treeneissä vapaana ja okei, se ei meinaakaan mennä kenenkään luo edes juostessaan villirallia lelun kanssa ja okei, se tuijottaa vaan mua ainakin jos mulla on namia ja okei, se tottelee ja tekee ja taitaa ja okei, se ei näytä siltä, että sillä olisi mitään mahdotonta ihmisiintutustumishalua, mutta kun sillä on."

Joutuukohan tässä alkaa perumaan puheitaan, sillä kovasti näyttää nimittäin siltä, että jo muutama vapaanakulkuharjoitus (ideasta kiitos viime heinäkuiselle koulutukselle)  on kuin onkin tehnyt tehtävänsä ja Lumes osaa (ainakin paljon aiempaa paremmin) olla tervehtimättä ihmisiä treenien väliosioissakin (eli kokeiden liikkeiden väliä vastaavat ajat), mikään muu osuushan sille (tai siis mulle) ei koskaan mikään ongelma ole ollutkaan. Eilen kokeiltiin jopa kehääntulotarkastusta ja mun häntäheiluuhypinvastennuolennaamaakiehnäänkainalossaolenmielinkielin-koirani seisoi -siis seisoi- ihan aloillaan vapaana itse seisoessani sen edessä kevyesti vain sanoen "ooppa siinä" ja namilla palkaten. Mitäs mä sitten teen, kun mun riekkupelleni ei vähitellen enää olekaan riekkupelle vaan hillitysti käyttäytyvä oikea tokokoira, ja mä kun niin pidän siitä riekkupellestä...


Hyppynoutoon on haettu vauhtia muutaman kuukauden ajan. Tämä siis tarkoittaa, että liikkeestä on tehty muutaman kuukauden ajan (kyllä, niin kauan) vain sitä loppuosaa, ja siitä loppuosasta on tehty maailmankivinta. Näiden loppuosatreenien tuloksena Lumeksesta on maailmankivinta "tehdä kapulan kanssa luoksetulo", jonka seurauksena oli tarkoitus saada kapulallemenon olemaan maailmantoiseksikivinta (sen takia, koska sen jälkeen pääsee siihen maailmankivimpaan osuuteen eli kapulanpalautukseen tai itseasiassa sen huipentumaan eli perusasentoon). Testasin lopputulosta viime viikon treeneissä, moneen kuukauteen siis ensimmistä kertaa kokonainen nouto, ja voi vietävä, kun se nouti! Onhan Lumes aina reippaasti laukannut kapulalle ja sen kanssa yhtä reippaasti laukannut takaisin, mutta nyt se suorastaan syöksyi (käsitellen silti kapulaa nätisti)! Miksei videokamera kuvaajineen ole koskaan paikalla silloin, kun jotain oikeasti hienoa tapahtuu. Yhtään liioittelematta Lumes oli hyppynoudossaan viime viikolla ihan sikasikamakee! Ja jatko? No tietenkin taas muutama kuukausi sitä pelkkää kapulan palautusta huippupalkalla...

Pohjustuksena äskeiseen kerrottakoon, että aikanaan tehtyjen perusteellisten perusasentotreenien ansiosta perusasentoontulo on Lumekselle erittäin hauska, kiva ja mukava asia, jonka oikeanlainen suorittaminen sillä myös hyvän kehonhallinnankautta on helppoa. Ihmisille usein kouluissa sanotaan jostain asiasta, "että tähän tulee sitten osata vastata, vaikka joku herättäisi kesken unien ja kysyisi", Lumekselle perusasento on tällainen asia, testattu on... Jos Lumes palauttaisi kapulan eteen eikä suoraan sivulle (kuten kyllä pitäisi pk-puolta varten olla), ei nouto olisi Lumeksesta yhtä kivaa, kun ei saisi tulla suoraan siihen parhaaseen paikkaan, mitä tietää (=perusasento), vaan joutuisi ensin jarruttamaan eteen. Se on syy, miksi edelleen pitäydyn noudon luovutuksessa suoraan sivulle, koska ainoa toivo sille, että vielä joku päivä saan Lumeksen ison pk-kapulan kanssa ison pk-esteen yli, on se, että paluuhyppy on Lumeksesta kunnolla kivaa, koska sen jälkeinen perusasentoonpääsy on kunnolla kivaa. Suora luovutus eteen vähentäisi sen ilon pois.


Ohjattujen tokotreenien (jep, aloitettiin vuosien itsenäisen yhteistreeneissätyöskentelyn jälkeen tammikuulla käymään sellaisissa) pääosassa ei ole koira vaan emäntä. Osaan kyllä opettaa koiraa ja katsoa, tekeekö se hyvin, mutta itsensä opettaminen ja itsensä tekemisen katsominen on vaikeampaa se. Nyt sitten kyylätään, että nytkähteleekö emäntä käskyjen tahdissa, heilahtaako olkapäät, nyökkääkö pää, onko katse koiraan vai eteen jne. Myös liikkenohjaajan käskytysten mukaantoimimista harjoitellaan, se kun noiden vartaloeleiden lisäksi oli viime syksyisessä kokeessa pisteitä pudottava asia. Voisin myös alkaa piirtämään maahan viivaa ja tehdä sen täyskäännöksenkin oikeasti oikein. Onhan se nyt reilua, että koirakon molemmat osapuolet ovat asiallisia, ei pelkästään koira...

Niin ja siihenkin voisi totuttautua, että vaikka miten olen aiemmin tottunut käyttämään treeneihin kaksi tuntia aikaa (treeniä, seurustelua, treeniä...) ja Lumes on ongelmitta ne jaksanut, ei siltä tiivistahtisemmassa treenissä, jossa tehdään koko ajan, voi vaatia yhtä pitkää työskentelyä vaan 40min. (mielellään 30min. treenin asioista riippuen) alkaa olemaan maksimi ja siinä ajassa saa kyllä hyvin tehtyä kaiken, mitä suunniteltu onkin. On ihan turhaa alkaa keksimään mitään lisäjuttuja, jotta saisi enemmän aikaa kulumaan. Vaikka se tuntuukin tyhmältä ajaa treeneihin sen pelkän puolen tunnin vuoksi, on se paljon tuloksellisempaa kuin väkisin vääntää siellä koko tunti.

Ps. Viimeksi treeneissä, kun kouluttaja aloitti yhdestä asiasta kommentoinnin sanoilla "jos nyt ihan tarkkoja halutaan olla..." ja sanoessani, että saa olla (joskin osa asioista, joista tiedän voivan mennä pisteitä, on sellaisia, joita en halua muuttaa, kuten esim. tiivis seuraaminen) ja perustellessani sen sillä, että olisi tässä yritystä tokosta valioitua seuraavan kymmenen vuoden sisään eli viimeistään Lumeksen ollessa sen 14v., mitä Allu on nyt, oli vastakommentti "onko se vielä elossa silloin". Oletusarvoisesti joo. Periaatteessa Allukin olisi ihan koekuntoinen edelleen, joskin huonontunut kuulo vaatisi hieman käytäntöjen/käskytysten muuttamista ja suoritusvauhti olisi aika verkkainen.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Allusta 14-vuotias

Paljosta on selvitty, että Allun kanssa 14-vuotispäivään asti päästiin. Kymmenvuotisena sen "piti" jo kuolla maksavikaan, varsinkin syöttäessäni sille teollista erikoisruokaa kotiruuan sijaan (=nettikeskustelujen ihana maailma), ja vaikka lisää vaivoja on tullut vuosien aikana matkaan mukaan ja liian suuren luunpalan hotkaisukin meinasi viime kesänä koitua kohtaloksi, niin tässä sitä vaan ollaan ja huomenna juhlistetaan Allun 14-vuotissynttäreitä. On se vaan, rakas.


Video, samoin kuin kuva, viime keskiviikolta, vaikka videoon erheellisesti tulikin viime vuoden päiväys (onhan se nyt liikaa vaadittu, että muistaisi "juuri" vaihtuneen vuosiluvun).


torstai 14. helmikuuta 2013

Neljästoista helmikuuta en voi tehdä muuta, kuin...


Kuuran emännältä saadun tunnustuksen myötä toivottelen koko porukkamme puolesta kaikille (niille kivoille) lukijoillemme oikein sydämellistä ystävänpäivää!



tiistai 12. helmikuuta 2013

Jyrsintää

Luu, tai ne lihat siinä, ovat herkullisia myös okahiirten mielestä.


Hiirikin osaa ottaa tiukan ilmeen...


Avat....ei kun siis jyrsitään tästä.


tiistai 5. helmikuuta 2013

Näkymätön ongelma


Metsälenkillä luoksekutsuttu Lumes, joka heittäytyi leikkisään makuuasentoon...

...jonka tunnistaa leveästi harallaan olevista etujaloista ja terhakasta olemuksesta.

Mutta nyt ei keskustella metsälenkeistä vaan siitä, että ollaan aiemmin treenailtu Lumeksen kanssa yhdessä-kahdessa paikassa tokoa (itsenäisesti muiden kanssa), mutta aloitettiin nyt vielä kolmannessakin paikassa käyminen, josko tää meidän kisaamisen estävä ongelma ratkeaisi saamalla vielä yhden treenipaikan verran hajuja ja koirahäiriöitä lisää. Ongelmahan on se paikallamakuu, jossa haistellaan maata ja inahdellaan naapurikoirille, etenkin niitä vieraita hajuja ja vieraille naapurikoirille.

Sinänsä ongelma ei ole mikään niin valtava, että sitä kaikki edes ongelmaksi kutsuisivat, mutta asiasta kuin asiasta saa ongelman, kun tekee - eli siis ajattelee - siitä ongelman ja mielestäni vähäinenkin ääntely ja jonkinasteinen haistelu ovat ongelma. Uuden treenipaikan ihmisten mielestä taidan liioitella ja tehdä olemattomasta ongelman, mutta kun ei ne tiedä meidän historiaa ja että se oikeasti on ongelma - siitäkin huolimatta, että Lumes on kolme kertaa suorittanut lähes täydellisen paikallamakuun ryhmässä eikä sitä ole tarvinnut kieltää kertaakaan haistelusta tai ääntelystä. Yleensä ihmiset selittelee, että kyllä se oikeasti tämän osaa, minä selittelen, että ei se oikeasti tätä osaa.


Yritin kertoa myös Lumeksen mahdottomasta ihmisiintutustumishalusta, joka ilmenee siis vain treeneissä ja vain Lumeksen ollessa ilman aktiivista tekemistä. Musta tuntuu, ettei mua oikein otettu tosissaan. Okei, Lumes on ongelmitta treeneissä vapaana ja okei, se ei meinaakaan mennä kenenkään luo edes juostessaan villirallia lelun kanssa ja okei, se tuijottaa vaan mua ainakin jos mulla on namia ja okei, se tottelee ja tekee ja taitaa ja okei, se ei näytä siltä, että sillä olisi mitään mahdotonta ihmisiintutustumishalua, mutta kun sillä on.

Ymmärrän, miksi mua ei uskota, mutta ymmärrättehän, että meillä on näkymätön ongelma. Varmasti jonkin sortin aave siis...?

Metsälenkillä pysäytetty Allu ehdottelee, jotta josko jatkettaisiin jo matkaa...

...niin että jatkettaisko sitä matkaa...

perjantai 1. helmikuuta 2013

Olipa kerran aurinkoinen talvipäivä

Allu on syksyisten episodiensa jälkeen voinut melko normaalisti.

Lenkkeillä jaksaa hyvin ja vähän touhailla lumihangessa.

Tosin siinä missä lenkkien pituus on Allulle hyvinkin riittävä, Lumeksessa ei väsymisen merkkejä näy.

Aivastelua tai mitä lie pärskimistä Allulla on moneen kertaan päivässä, eli jotain sillä on sisäisesti vialla.

Lumes on samanlainen huoleton hulivili kuin aina ennenkin.

Allun painuneesta silmästä ei oikein tiedä, että vaivaako se vai ei. Päätään tunkee hankeen ehkä enemmän kuin terveenä.

Lumes on meidän ilopilleri, jonka yliannostus ei ole huono vaan erinomainen asia.

Moottorikelkoissa ei ole juuri mitään muuta hyvää kuin monipuolisempien talvilenkkireittien mahdollistaminen.

Lumes enää harvoin haastaa Allua leikkiin, syksyllähän Allun voinnin takia ei saanut leikkiä, nyt ei Allua oikein edes kiinnosta.

Ilman leikkejäkin on kuitenkin kaverin kanssa hauskempaa, onneksi se kaveri vielä olemassa on.