Kukka- ja eläinpuisto Escurial - kanaset, kaniset ja marsulaiset

Kääpiökochinkukko oli hieman orvonoloinen.

Päivä oli kuuma ja brahmakukko(?) otti rennosti, enpä ollutkaan ennen nähnyt kyljellään makoilevaa lintua.

Helmikanojen väritys oli hauska, ihan kuin niillä olisi ollut juhlapuvut päällään.

Silkkikukko ruokailupuuhissa.

Plymouth rock-kukko siistii kampaustaan.

Jättikochinkukko oli aikamoisen muhkea.

Jänöjussilla oli meneillään henkilökohtaisen hygienian huoltohetki.

Kanoilla/kukoilla sekä kaneilla oli muuten tilavat ja asialliset olot, mutta pari kukkoa (kuvassa brahmakukko) oli kanien kanssa samassa aitauksessa. Ihan näyttivät ok olevan, kanit ei olleet nokittuja eikä kukot raavittuja, mutta ihan sosiaalisen kanssakäymisen erilaisuuden vuoksikin jo ehkä kukko pitäisi enemmän kanaseurasta.

Kanit eivät juuri muuta tehneet, kuin loikoilivat, kuuma kun oli kaikilla.

Kaneilla oli sisäaitauksesta pääsyt ulkoaitaukseen (kuvassa ylhäällä valoisassa kohtaa on suuaukko).

Kanien sisäaitausten yläpuolella oli tilavat tilat marsuille, joita oli montaa ei väriä ja näköä.

Peikonpesä

"Kas, korpikuusen kannon alla oli Mörrimöykyn kolo. Siellä on koti ja siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo."

Meidän pakastin taas tuossa joku aika sitten alkoi näyttää siltä, että kohta sinne muuttaa lumimies, joskin hyvin pienikokoinen sellainen, jos ei välillä vähän sulatella paikkoja.

Tältä otukselta sen sijaan nähtävästi uupuu oma pehmoinen kolo, kun kerta toisensa jälkeen sen löytää mitä epämukavimmista asennoista oleskelemasta.

Sorsat taitavat olla totaalisen eksysissä vesistöstään, elleivät ne sitten ole ihan tietoisesti kaupunkilomalla, kannattaisi vaan tilata taksi eikä vaarallisesti tepsutella paljain räpylöin autoteillä.

Oo, spaghetto!

Astetta erikoisempi etsintäkoira

Kaikkihan tietää pommikoirat, huumekoirat, rahakoirat, homekoirat, ruumiskoirat, ihmiskoirat, sienikoirat, eläinkoirat, id-koirat jne. ja ne on ihan tavallista sakkia. Mutta meidän Lumes, ehei, se ei olekaan mikään tavallinen koira eikä edes tavallinen etsintäkoira vaan Lumes onkin astetta erikoisempi etsintäkoira!

Nyt te kaikki tietenkin mietitte, että mitähän niin erikoista Lumeksessa on tai mitä erikoista se oikein etsii, jos se kerta on niin erikoinen etsintäkoira, mutta enhän mä sanonut, että koira on erikoinen tai että se etsittävä on erikoista vaan se, että etsitään sellaista. Jaa niin millaista? No pressuja! Niin että jos teillä on pressu hukassa, niin yhteyttä vaan tänne päin, kyllä meidän Lumes hoitaa!

Ja tämähän lähti siis siitä, kun hakutreeneissä ihmiset on aina piiloutuneina pressujen alle, niin Lumes on vahvasti yhdistänyt pressut osaksi etsintää ja se on ihan yhtä iloinen löytäessään tyhjän harhautuspressun kuin sellaisen pressun, jonka alla on ihminen. Ja ilmaisuhaukku irtoaa yhtä hienosti mättään päälle levitetylle pressulle kuin ihmisen yllä olevalle pressulle. Tyhjiltä pressuilta ei tosin saa ruokapalkkaa, mutta ei se mitään, kas sillä pressullahan voi alkaa leikkiä ihan itsekseen (katso vaikka tästä)...

Kannattaa tosin pitää kiirettä, jos teillä on tarvis pressunetsijäkoiran, aiotaan nimittäin viljellä muutamat seuraavat treenit metsä täyteen pressuja, niin joutuu erikoiskoira oikeasti miettimään, että missä pressussa on mukana ihmistäkin, joten kohta meidän astetta erikoisempi etsijäkoira on taas ihan tavallinen ihmisetsijäkoira.

Pupujussikat

Kaneilla on lattiantasossa iso koppi, jonka suuaukosta on mukava hyppelehtiä vapauden ja kerroshäkin väliä, näiden välitila kelpaa hyvin myös pieneen piileskelyyn.

Välitilassa on pieni jakkara ensimmäisenä portaana ylähäkkiin hyppäämistä varten, tosin Neidin huomattua, että jakkaran allehan myös pieni pupunen mahtuu, on siellä Neidin mielestä oikein mainio "koppi".  Eikä tämä jakkara ole muutenkaan mikään mikä tahansa tusinajakkara vaan sen on isäni aikanaan lapsena/nuorena tehnyt, joten jakkaralla on ikää jo ihan kiitettävästi (eikä ihme, että maalipinta jo rapistuu).

Muutama viikko sitten, kun oli leikkausaika omenapuunoksille, saivat kanit monen oksan verran maistuvaa järsittävää hampaitaan kuluttamaan. Olin ajatellut, että josko ne vähän kuorisivat niitä oksia, mutta oksat olivatkin huomattavasti kuvittelemaani herkullisempia.

Kanien syötyä muutaman oksan yhtä sileäksi kuin häkin takareunassa näkyvä vaaleaksi kaluttu yksilö (eli vain oksan päärunko jäljellä, kaikki sivuoksatkin syöty), jätin loput oksat odottelemaan myöhempää vuoroaan, ettei kaneille vallan tule oksaähky. Itselläni ei vielä ole ollut ainuttakaan kodintuholaiskania, mutta voin kyllä kuvitella, että jos samanlainen puruvimma kohdistuisi esim. huonekaluihin, niin eihän se kovin mieltäylentävä näky olisi. Tosin, onko niillä kodintuholaiskaneilla sallittua, houkuttelevaa järsittävää tarjolla...?

Loppusyksystä 2010 päättyi maailman parhaimman kanin Sepin elämä reilu 9-vuotiaana. Sepi oli rodultaan sallander ja viralliselta nimeltään Omenankukan Telepatiaa. Sepi eleli vapaana asunnossa (häkki tukikohtana ja wc-laatikon sijaintina) ja kuten koirillakin, silläkin oli omat lempparimakuupaikkansa.

Yritin tuossa lopputalvesta tehdä hamahelmillä kania Sepin värityksellä, mutta se osoittautui hankalaksi saada nätiksi, joten lopputulos oli enemmänkin meidän ensimmäisen, maailman tottelevaisimman kanin Nöpön näköinen, josta puheenollen pitäisikin albumeista kaivella Nöpön kuvia esiin ja laitella tänne kertomusten kera, Nöpö eli vähän epätavallisempaa kanin elämää.

Hetkisen kaupunkikoirina

Käväistiin tuossa yksi päivä vähän kaupungissa kävelyllä. Valitsemassamme joenvarsireitillä ei kummoista liikennettä ollut, vain muutama pyöräilijä/kävelijä, mutta oli sekin paljon enemmän kuin juuri millään meidän normaalilla ulkoilulla. Eipä ollakaan aikoihin oltu vieraissa maisemissa, koirakielellä hajuissa, ja Lumesta saikin vähän muistutella, että joka hajulle ei tarvitse mennä ja niille joille menee, ei tarvitse mennä remmi kireällä vaan vähemmälläkin hopulla ehtii.

Parkkeerattiin auto jonkun tapahtuman vierelle ja kävelyn jälkeen oleskeltiin siinä ihmisten kulkua katselemassa puolisen tuntia. Allu tapansa mukaan laittoi melkein heti maate, mutta Lumes istuskeli kauan hiljaisena meidän auton takaa jatkuvasti ees taas kulkevia ihmisiä katsellen ja oven alta naakkoja vilkuillen, mutta lopulta sekin vaihtoi levähdykseen ja pisti maate. Tällaisia harjoituksia oli tarkoitus silloin aikanaan pentuaikana tehdä enemmänkin, mutta kun se on niin tylsää, niin aika vähille jäi. Josko sitä sitten tässä aikuisiällä aktivoituisi näissä oleskeluharjoituksissakin.

Anna mä nyt vaan tsekkailen näitä ihmisii...

Allun vointia

Sisältää myös rivienvälistä luettavia vastauksia Voihan pentu-kirjoituksen kommentteihin.

Allu ei ole ulkonakaan enää kovin liikkuvainen, lähinnä se makoilee ja hieman kuljeskelee siinä missä Lumes juoksee, touhuaa ja on tekemistä täynnä. Haistelupuuhat oikeastaan ovatkin ainoaa molemmille koirille samalla lailla sopivaa ja kiinnostavaa puhaa. Häntäkin on Allulla painunut ala-asentoon, harvoin enää nostaa sitä selänpäälle edes reippaammin liikkuessaankaan. Joko vire on niin alhainen aina, ettei häntä nouse, tai sitten on kipeä eikä häntä nouse siksi (luustomuutoksethan olivat selkärangassa aivan lähellä hännän alkua, en tiedä voisiko vaikuttaa), tai sitten jotain muuta. Kipulääkettähän sille tuossa viime vuoden lopulla kokeilin nähdäkseni, muuttuuko Allun käytös lääkittynä ja onko siten jostain päin kipeä, mutta ihan samanlainen se oli kaikilta osin kuin ilma kipulääkettäkin. Joko se ei ole kipeä tai sitten kipu/epämukava olo on sellaista, johon ei kipulääke auta. Eläinlääkäreilläkin on niin monenlaisia mielipiteitä, ettei voi oikein kuin yrittää luottaa siihen, että itse näkee, onko koira vielä tyytyväinen elämäänsä vai ei.

Painunutta silmää ei aina huomaisi kuvista, jos ei tietäisi sen olemista, mutta oikeasti se on todella selkeä. Allu ei taida kovasti enää nähdä sillä silmällä, koska silmäluomet eivä siinä pysy oikeassa paikassaan, missä normaali silmä ne pitää, vaan ovat valahtaneet melkein kokonaan silmän päälle. Silmä oletettavasti häiritsee Allua jonkin verran, koska mielellään hieroo/kiehnää/puskee päätään pintoja (sohva, meidän jalat) vasten. Toisinaan silmä myös vuotaa hieman.

Allusta ei oikein saa enää ryhdikkäitä otoksia, seisotettaessakin se vain on eikä aktiivisesti seiso, ellei oikein houkuttele. Korvatkin pysyttelevät aika paljon vähän sivuasennossa eikä iloisesti eteenpäin, kuten vielä esim. helmikuulla Allusta sai iloisia kuvia huomattavasti helpommin.

Lumeksen kanssakaan ei Allu enää kovasti kiinnosta leikkiä, lähinnä se on sitä, että Lumes pyörii lelu suussaan liehitellen mielinkielin Allua ympäriä ja Allu joko ei huomaakaan Lumesta, poistuu paikalta, kivahtaa ei kiitoksen tai sen verran yrittää leikkiä, että makuultaan hammastelee ja seisten pari loikkaa ottaa perään. Lumes tykkäisi ihan hirveästi peuhata Allun kanssa, mutta tyytyy suurimmilta osin kiltisti puuhailemaan yksinään, kun tietää, ettei Allua saa innostettua mukaan.

Eniten Allu nauttii hitaista käpsyttelyistä (kai se on pakko viimeinkin myöntää, ettei Allu oikein jaksa reippailla lenkeillä mukana ja ottaa niihin vain Lumesta yksin, vaikka Allu jääkin aina niin surullisena katsomaan perään, vaikka sille antaisi jotain korvaavaa tekemistä siksi aikaa) ja rauhallisesta ulkonaolosta minua silmälläpitäen. Allusta on tullut vielä aiempaakin tarkempi kulkemaan sisällä perässäni ja jos ei ole huomannut, mihin huoneeseen menin, kulkee asuntoa ympäri etsien. Ulkona ei jaksa/kiinnosta tulla perässäni joka paikkaan, mutta mikäli omassa pihassa hetkeksi hukkaa minut näkyvistä, menee ulko-ovelle odottamaan luullen minun menneen sisälle. Tuleva kesä on hyvin todennäköisesti Allun viimeinen eikä mulla ole sydäntä viedä siltä viimeisiä rauhanhetkiä pois, Allu on antanut mulle niin paljon ja ollut niin monessa mukana, että pitää mun jotain antaa sille takaisinkin, ja nyt ne on ne leppoisat viimeiset ajat.