torstai 27. kesäkuuta 2013

Kirjastonhoitajahiiret

Osa pienjyrsijäharrastajista on sitä mieltä, että mikään kesyrottaa pienempi jyrsijä ei tarvitse eikä nauti ulkoilusta asumuksensa ulkopuolella, kuulemma saaliseläimet vain stressaavat ja panikoituvat sellaisesta. Ihan hölynpölyä ainakin omien okahiirteni kohdalla, ne eivät suurempaa huvia tiedäkään kuin päästä terraarioidensa ulkopuolelle, nykyiset pojatkin kiipparoivat iltaisin jo valmiina asumuksensa ylätasanteilla, kun huoneeseen astun, ja suikahtavat terrasta pois samantien, kun kattoverkon aukaisen. Okahiiret ovat liikkuvaisia, vilkkaita ja uteliaita otuksia, ne kiinnostuvat kaikesta uudesta ja tutkivat hyvin mielellään paikkoja. Näiden poikien suurta huvia on tepastella kanien häkin päällä sekä pujahtaa kirjahyllyyn kirjojen väliin puikkelehtimaan. Vaikka niillä on suuri ja monipuolisesti sisustettu terraario asumuksena, olisi niiden elämä kovin tylsempää ilman näitä pieniä vapaushetkiään.

Ylähyllyllekin kiivetään ihan itse...







Terran verkkokansi toimii kätevänä siltana terran ja kirjahyllyn välillä.

Hygieniasta kauhistuneille tiedoksi, että hiirulaiset houkutellaan kirjahyllystä pois aina muutaman minuutin vierailun jälkeen, joten ne eivät pissaile eivätkä papanoi kirjoihin, eivätkä ole myöskään kiinnostuneita jyrsimään niitä.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Tasan eivät käy lempparipaikkojen määrät

Pennun tulemisessa yksi suurin epäilys oli se, että Allulle olisi liian raskasta jaksaa pentua vielä tuossa iässä ja kunnossa. Epäilin myös, vaikka Allu onkin aina ollut hyvin luotettava ja pentujenkin kanssa hyvä käyttäytyjä, että se nyt saattaisi ärtyä ja komentaa pentua liikaa. Tältä osin kaikki on mennyt huomattavasti helpommin kuin luulin, vaikka Allu ei olekaan kiinnostunut pennusta, ei se ole sille yhtään kipakkakaan vaan käyttäytyy tyynen välinpitämättömästi, välillä kuin Mestaa ei olisikaan. Mesta ei härki, ei juurikaan hypi päälle, ei revi turkista tai tee muutakaan häiritsevää, ainoa mitä se Allulle tekee, on nuolee sen suupieliä. Siinä Mesta tosin välillä vähän liioittelee ja jää lipsuttelemaan liian pitkäksi aikaa, jolloin Allu ärähtää ja Mesta sitten kyllä lopettaa. Toisinaan Allu sietää sen verran kauan sitä Mestan lipsuttelua, vaikka näyttääkin ei nauttivalta, että käyn "pelastamassa" Allulle takaisin rauhan.

Allu ei samalla tavalla ahdistu Mestan läheisyydestä kuin aikanaan Lumeksen ollessa pentu ja tullessa Allun viereen. Toisaalta jännä juttu on ollut myös se, että Mestan tultua Allu, joka ei tosiaan koskaan ole viihtynyt nukkumassa Lumeksen vieressä, on nyt itse muutamaan otteeseen hakeutunut Lumeksen viereen. Voipi johtua jostain muustakin, mutta yhdeksi syyksi epäilisin koirien lempipaikkojen käymistä vähiin. Allulla ja Lumeksella on tietyt vakipaikat, joissa makoilevat, aina riippuen siitä, missä itse satun olemaan, ja Mestakin on ottanut osan niistä suosioonsa. Alla olevassa kuvassa kohta, jossa Mesta makaa, on myös yksi Allun ja Lumeksen lempipaikoista. Kuvan tilanne oli se, että istuin tuossa Mestan takana olevalla tuolilla ja Mesta tuli siihen viereen nukkumaan. Hetken päästä Allukin hakeutui luokseni, mutta paikka olikin jo varattu, joten Allu joutui tyytymään huonompaan sijaan.


Mesta samassa paikkaa kuin äskeisessäkin kuvassa. Mesta on Lumeksen tapaan tuollainen hassuissa asennoissa nukkuja. Alemmassa kuvassa Mesta nukkuu siinä kohtaa, missä Allu on tuossa ylemmässä kuvassa.



Lumes oli vallannut nurkan, Allu valtasi vieruspaikan.

Istuin lattialla lukemassa lehteä, Allu hakeutui eteeni lepäilemään.

Mesta oli ihan vieressäni ja Lumes seuraavalla paikkaa, koirien yhdet vakipaikat nämäkin. Sohvan alla Allu ja Lumeskin tykkäisivät olla ja Lumes pentuna sinne mahtuikin, mutta nyt Mesta on ainoa, jonka koko (vielä toistaiseksi) sohvan alla uinumisen mahdollistaa.


Sohvan alla saa taatusti olla rauhassa.

Viime aikoina on tullut kuvailtua todella vähän, kameran muistikortti on täynnä (taas) ja pitäisi tyhjätä se levylle, jotta olisi taas tilaa ottaa enemmänkin kuin muutama kuva. Mestakin tuntuu kasvavan päivä päivältä suuremmaksi ja suuremmaksi ja kohta mulla ei muuten ole siitä pienenäolokuvia ollenkaan.

Naapurin kissa tuli meidän pihaan, Lumes vahtii sen poistumista.

Vielä on pentu pienempi kuin tuoli.

"Mestaaa!"

Yritin ottaa seisomakuvia luun ollessa houkuttimena (Lumeksella tämä toimi pentuna), mutta Mesta joko halusi luulle heti tai sitten tarjosi istumista ja maahanmenoa. Aktiivinen seisominen on opiskelunalla. Todennäköisesti hyvinkin epätarkalla kotimittauksella Mestan paino oli 21.6. vähän yli kuusi kiloa ja korkeutta löytyi 36cm:n verran.



Vasemmassa yläkulmassa näkyvän pensaan eteen Mesta kuskaili luita.

Seisomakuvakin onnistui lopulta vahingossa, kun Mesta vilkaisi jotain tielläkulkijaa.

Tänään käytiin hakutreeneissä, Mesta kävi vilkaisemassa ihmiset ja tutkiskeli reippaasti paikkoja. Aluetta tallatessa Mesta kulki lähes koko ajan perässäni (ei arasti, vaan ihan iloisena silleen "sä oot mun ihminen, joten seuraan sua"), tilanne taisi senkin mielestä olla eri kuin keskenämme suoritettava metsälenkkeily, jossa se juoksee kyllä sikin sokin. Tuli hankalistakin paikoista perässä ja jos vähänkin olisin vihjaissut sinne suuntaan, oli iloisesti hypännyt pariin kiviseen kuoppaankin. Olen Mestalle harjoituttanut haukkuilmaisua muutaman kerran ruokarasialla ja se onnistui metsässäkin (alueen keskilinjalla) ongelmitta vieraiden kanssa. Mesta ei ole samalla tavalla ihmisistä hurrrjan paljon pitävä kuin Lumes, että aivan kiemurtelisi ja hyppisi mielihyvästä, vaan sellainen "cool", joten pitää kohteliaan etäisyyden haukuttajaan eikä tungeksi palkallekaan suoraan syliin. Siis näin vajaan viikon kokemuksella, enhän mä mitään oikeasti vielä tiedä.

Lumeskin pääsi tottakai hommiin, sille oli kaksi maalimiestä kuopissa ihan keskilinjan lähellä, yksi istuva jossain 20-30 metrin etäisyydellä ja ensimmäistä kertaa seisova, joka oli aika takarajan lähellä. Kaikille muille paitsi viimeiselle oli yli 20 haukkua, jaksoi hyvin lämpimästä kelistä huolimatta ja nyt juotin sen kolmella pistolla, ettei läkähdy haukkumiseen (viimeksi oli kuumuuden vuoksi viimeinen pitkä haukku tiukilla). Haku on kyllä ehdottomasti Lumeksen lempparilaji meidän harrastuksista, tykkää tosi paljon ja on vauhti päällä ja edistynyt melkoisesti, ollaan viimein saatu myös hieman hallintaakin mukaan. Ehkä ollaan syksyllä kokeissa, ehkä ei...

torstai 20. kesäkuuta 2013

Häntä pystyssä!

Otin eilen kameran mukaan metsään, että olisin muka vähän kuvaillut Mestaa, mutta eihän se poistunut ollenkaan paremmalle kuvausetäisyydelle vaan tepsutteli vieressä, joten tulokset jäivät vähän heikonlaisiksi.









Mestan häntä on hauska, se ei nouse liikkeessä selänpäälle kaarelle vaan sojottaa suoraan ylöspäin. Mulle tulee siitä mieleen tää yksi lastenlaulu:

Faaraon kissa kulki näin
Faaraon kissa sen varmasti näin
Faaraon kissa kulki näin
Häntä pystyssä

Katseli kerran vasempaan
Katseli kerran sen varmasti näin
Katseli kerran vasempaan
Häntä pystyssä

Jne. katsoo oikeaa, hyppää ilmaan, kehrää ja menee nukkumaan, aina häntä pystyssä.


Ensimmäiset rokotuksetkin on nyt saatu (Mestahan on jo 12-viikkoinen) ja taidettiin vuosien yksityisellä klinikalla käyntien jälkeen päätyä kunnallisen eläinlääkärin asiakkaiksi (jossa rokotukset ainakin maksoi ihan saman verran kuin yksityiselläkin), kun se klinikka, jolla ollaan käyty, lopettaa toimintansa (harmittaa suuresti, täältä ei lähimailtakaan saa muualta vastaavaa palvelua). Lumes oli mukana saamassa omat rokotuksensa ja kun sisälle lääkärille päästiin, ensin Mesta yritti alkaa leikkiä Lumeksen kanssa. Kun sitä ei saanut tehdä, se lähti tutkimaan huonetta ja lääkärikin tervehdittiin. Piikinpistohetkellä tuli ihan pieni vingahdus, mutta sitten kaikki oli taas ok. Lääkäri oli mukava ja höpötteli iloisesti koirille, siitä Lumes meinasi vähän innostua liikaa. Sirut tarkistettiin molemmilta koirilta ja löytyivät hyvin. Lääkärin tehdessä papereihin merkintöjä ja kirjoittaessa maksutietoja, Mesta tuli ensin makaamaan mun tuolin alle, sitten ois tahtonut alkaa pureskella kynnyslistaa, mutta kun sitä ei saanut tehdä, alkoi nukkumaan.

Ollaan aamuisin oltu ulkona reilun tunnin verran luita järsimässä, tai siis koirat on järsineet, minä vain istuskellut ja pidellyt vahtia. Eipä noita tosin juuri vahtia tarvitse, Mestakin on ainakin nämä pari päivää pysynyt pihalla yhtä hyvin kuin Allu ja Lumeskin, onneksi onkin ne antamassa esimerkkiä. Allulta Mesta ei uskalla mennä ottamaan luuta, koska Allu kyllä sanoo heti, ettei sellainen peli vetele, mutta Lumes on niin kiltti, ettei puhu mitään. Mestalla on kolme eri taktiikkaa, miten saada Lumekselta luu pois:

1. Mennä vain mielistellen siihen viereen, jolloin Lumes lähtee luun kanssa pois, jolloin Mesta lähtee perään ja ne juoksee peräkanaa niin kauan, että Lumes tipauttaa luun ja Mesta saa napattua sen.
2. Mennä Lumekseen eteen haukkumaan ja pomppimaan, jolloin Lumes lähtee mukaan leikkiin ja jättää luunsa maahan, jolloin Mesta saa napattua sen.
3. Mennä Lumesta lähelle ja odotella siinä hetken, sitten äkkiä syöksähtää päälle, jolloin Lumes hyppää alta pois ja luu jää maahan, josta Mesta saa napattua sen.

Tiistaina Mesta yritti näitä keinoja monta kertaa ja kävin välillä pysäyttämässä sitä, että Lumeskin saa syödä luutaan rauhassa. Eilen Mesta keskittyi jo paremmin omaan luuhunsa eikä montaa kertaa tarvinnut käydä sanomassa, että antaa Lumeksenkin pitää omansa. Tänään teki vain yhden yllätyshyökkäyksen, kun olin jo ottanut (vaihtanut namiin) Mestalta luun pois, mutta Lumeksella vielä oli omansa.


Allulla oli eilen ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen huono päivä. Ensin kiinnitin huomiota siihen, että se makasi eteisessä, jossa se ei muuten koskaa oleskele, paitsi odottaessaan minua kotiin. Se myös läähätti eri tavalla kuin normaalisti (vaikea selittää, mutta ero tavalliseen läähätykseen oli kuitenkin hyvin selvä) ja oli naamastaan eri näköinen kuin normaalisti ("kärsivä"), ja päästäessäni sen käymään pihalla, se meni piehtaroimaan, kuten teki silloin viime loppusyksyllä ollessaan kipeä/huonovointinen. Annoin yhden vahvemman kipulääkkeen. Sitten aloin miettimään, että ei kai sille ole lämpöhalvaus tulossa, kun olivat hetken autossa ja oli aika lämmintä, joten juotin sitä runsaasti ja käytin kylmässä suihkussakin. Läähätys jatkui ja mietiskelin, että mistähän sitä tietää, onko lämpöhalvaus vai kipukohtaus, kunnes tajusin, että lämpöhalvaus johtuu koiran ruumiinlämmön nousemisesta liian korkeaksi ja se selviää ihan lämmönmittauksella. Ei ollut ylilämpöä, ihan normaali 38,1.

Allu halusi ulos (siellä se olisi viihtynyt silloin syksylläkin kipeänä ollessaan) ja kävin taluttelemassa sitä, oksensi vesiä ulos ja myöhemmin vielä loputkin. Pelkäsin, että jos menee niin pahaksi kuin syksyllä, mutta reilun tunnin päästä lopetti läähätyksen, vähän omituisen näköinen oli vielä. Illalla ei suostunut juomaan eikä syömään (ja normaalistihan ruoka on se paras asia, mitä Allu tietää), tänään aamulla onneksi kävi sitten juomassa ja etsiskeli jo itse syömistäkin.

Jotkut ihmiset ovat luulleet, että otettiin pentu sen takia, että Allun voisi sitten lopettaa. Itselleni sellaiset johtopäätökset olivat yllätys. Allun lopettaminen vain siksi, että tuli pentu, ei ole käynyt edes mielessäni. Eilen Allua talutellessani tuli melkein itku, kun mietin, että tässäkö se nyt oli, mutta ei onneksi ollut ihan vielä.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Virallisesti

Osa edellisen tekstin kommentoijista jo tiesikin, että mikä pentu se Mesta oikein on, mutta kerrotaas lopuillekin, eli Mestan se pidempi nimi on Pippurimuorin Amorinnuoli. Ei kai sitä minkään muunniminen pentu näin kovasti olisi voinut koukuttaakaan... Mestan Hupi-iskä kilpailee agilityssa 3-luokassa ja Usva-äiskällä on tokon alokasluokasta pari ykköstulosta sekä BH-koe suoritettuna, vanhempiensa jalanjäljille olisi tarkoitus harrastuksia alkaa Mestan kanssa kokeilemaan. Tarkemmat faktatiedot löytyy Koiranetistä. Ja kiitos kaikille pentuonnitteluista, ensin oli olo vielä vähän epätodellinen, nyt tuntuu siltä kuin Mesta olisi ollut meillä aina, niin hyvin se sulautui tähän porukkaan ja paikkaan.

Mesta hakureissulla kuvattuna.

Auton alle oli kätevä syöksyillä siskoa ja veljeä pakoon.

Pikkasen ne riehui vaan...

Jotain ryhmähässäkkää, Arvopaketti katselee sivummalla.



Kontaktikoirat.

Sää ei oikein suosinut kuvaamista, ripautteli välillä vettä ja koirat olivat sen näköisiäkin.

Auringonkehrä-sisko.

Usva-äiti.


Mesta kiipesi meidän auton kyytiin ja alkoi pengastaa paikkoja.

Kotimatkalla.

Ollaan kotihommien lisäksi harjoiteltu tuossa etujalkotilassa pysymistä, vaikka kiertäisinkin auton toiselle puolelle, kontissa hiljaa olemista, vaikka Lumes pääsee pois, kontissa pysymistä, kun luukku avataan, tokotreeneissä ja kotona seuraamista perusasennoin, agitreeneissä pujottelua (vain neljä keppiä, ei käy pennulle raskaaksi), puomin alastuloa (eli ihan sitä loppua, ei koko estettä), siivekkeiden välistä menoa (ilman rimoja siis) ja putkea, iltaruualla tokon voi-evl-luokkien kaukokäskyjen asentovaihtoja (seiso-istu-maahan) sekä lelulla leikkimisen välissä noutokapulaan tarttumista. Se on aika ihana ja pätevä ja todella hyvä autossa matkustaja.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Täydelliset koirani

Allu tuli minulle ensimmäiseksi omaksi koirakseni innostuttuani agilitysta, jota oli suomenpystykorvamme kanssa hankala harrastaa, sillä sitä ei voinut päästää kentällä irti, ja agilityssa taas koiran pitäisi nimenomaan olla irti. Allu oli täydellinen tehtävässään, en parempaa ensimmäistä omaa koiraa olisi voinut saada. Sen lisäksi, että se sopi kaikkiin harrastuskokeiluihini (agility, toko, pk-haku), oli Allu myös vertaansa vailla ihan seurana, ulkoilukaverina ja erilaisissa elämäntilanteen muutoksissa, mm. muuttaessaan kanssani yhteensä seitsemän kertaa niin omakoti-, kerros- kuin rivitaloissakin. Ainoa harmittava asia Allussa oli se, että suomenpystykorvamme kanssa oppi riistasta kiinnostumaan, jonka vuoksi vapaana ulkoilu oli monen vuoden ajan ongelmallista. Agilitykilpailuissa haasteita toi Allun halu rynnätä jonkun satunnaisesti valitsemansa kehän ulkopuolella olevan koiran luo. Nämäkään seikat eivät tehneet Allusta huonoa, ei lainkaan, ne auttoivat minua kiinnittämään seuraavan koiran kanssa huomattavasti enemmän huomiota hallintaan ja vapaanaolon opettamiseen.

Lumes tuli pitkällisten pohdintojen jälkeen päätettyäni, että uskallan sittenkin ottaa vielä toisen lapinkoiran. Vähän mietitytti sen vuoksi, että kun Allusta olen niin kovin tykännyt ja toista samanlaista tuskin saa, mutta niin moni lapinkoira kuitenkin mukava luonteeltaan on, että ei kai sitä nyt kovasti pieleen voi mennä - eikä mennytkään. Lumes on ollut ihan täydellinen pentu (helppo ja kiltti ja hyväkäytöksinen), täydellinen vanhenevan Allun kaveri (osaa jättää rauhaan, jos Allua ei kiinnosta), täydellinen lohtu suruun (jota ei tosin sitten tullutkaan, kun Allu vieläkin elää) ja täydellinen harrastus- ja kisakaveri (ainoa asia, mikä saattaa jäädä koiran ominaisuuksista kiinni, on pk-puolen A-este ja metrinen hyppy). Lumeksen kanssa korjaantuivat Allulla olleet hallinta- ja irtipitovaikeudetkin, Lumes kuuntelee minua aina. Kivoissa paikoissa rauhoittumisen opettelu jäi Lumeksen kanssa ihan liian vähiin, jospa seuraavan kanssa muistaisi sitten senkin.

Mesta (kyllä, luit oikein, siirryin listassa kolmanteen koiraan) tuli melko itsestäänselvästi lapinkoirana, vähäsen olin muitakin rotuja miettinyt, mutta en yhtään niin vakavissani kuin mitä ennen Lumesta. Lapinkoira tuntuu sopivan meidän elämään kaikin puolin niin täydellisesti, että en taida uskaltaa kokeilla enää mitään muuta rotua. Mestasta olisi toiveissa kaveri Lumekselle ja vähentämään surua Allusta (sitten, kun se aika on) niin Lumekselta kuin meiltä ihmisiltäkin. Mestan kanssa pääsen myös testailemaan taitojani ja ottamaan selville, onko Lumes todella ollut kaikessa niin helppo kuin miltä tuntuu, vai osaanko oikeasti itsekin jotain, myös täysin eriluonteisen koiran kanssa. Mestalle en ole asettanut samalla lailla kisatavoitteita kuin mitä Lumeksella jo heti pennusta oli, Mestan kanssa katsellaan, mihin rahkeet riittävät, ja kiva tietenkin olisi, jos ne ainakin johonkin riittäisivät. Vielä en osaa sanoa, onko Mestastakin tuleva täydellinen tehtäviinsä, sen näyttää aika. Täydellisen suloinen se ainakin osaa olla.




sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Ei sitten yhtään mun hommaa

Viime kesällekin jo hieman suunnittelin tätä, mutta en vain millään raaskinut, tälle kesää ajattelin, jos joskus aion, niin nyt on pakko - vähän ohentaa Allun turkkia kesäkuumallaoloa helpottamaan nimittäin.


Kaikenlaisten koirien karvattomaksi ajelu tuntuu olevan nykyään vähän muotia, mutta mielestäni tiettyjä (ihan oikeastikin leikkaustrimmiin kuuluvia) rotuja lukuunottamatta suurin osa sellaisiksi kaljuiksi ajelluista näyttää suoraan sanottuna rumilta. Osalle koirista, lapinkoira mukaanlukien, aika usein jätetään jalat, pää ja häntä ajelematta - ja sitten ne vasta rumilta näyttävätkin, kun on kaikki ulokkeet ihan eri paria kuin kalju vartalo. Allun leikkelyn, ihan tavissaksilla, aloitin vatsan puolelta, jotta ennen näkyvimpiin osiin siirtymistä näkisin, miltä näyttää.


Yleensähän tämmöiset "trimmaukset" taitaa mennä niin päin, että ensin (pestään ja) harjataan koira, sitten otetaan sakset/kone esiin. Itse tein toisin päin, leikkelin ensin ja sen jälkeen harjasin leikatut kohdat, jolloin leikkausjälki jäi paljon siistimmäksi.


Vatsan jälkeen jatkoin karvojen vähennystä takajaloista ja kyljistä, pidemmät karvat kaartuivat kauniisti vielä niiden kohtien päälle, joten Allu ei tässäkään vaiheessa vielä näyttänyt juuri yhtään leikellyltä.





Eikä oikein edelleenkään, vaikka eturinnasta harvennettiin ja kyljistäkin katosi lisää karvaa, ainoastaan jalkojen korkeus tuli paremmin esiin, kun ei ollut enää maha- eikä kylkikarvoja madalluttamassa vaikutelmaa.



Lopulta oli pakko leikata yli selän loputkin kauniista turkista, Allullahan sinänsä oli oikein sopiva ja hyväkuntoinen turkki, jolle ei ilman vanhuutta mitään leikkaustarvetta olisi ollut, ei edes, vaikka kastroinninmyötä hieman turkkiin tuli lisää pituuttakin.


Häntä oli aika kova paikka loppukylkien ja selän lisäksi ja näytti jonkun aikaa ihan oudolta lyhennettynä versiona, mutta ei Allusta mitään kamalannäköistä tullut eikä eriparista, onneksi. Etujalkojen hapsut halusin säilyttää täydellisinä, samoin kauluksen, josta lapinkoiran ilme muodostuu.


Ja jokaisella lapinkoiralla kuuluu olla kunnon tassuhapsut! Lapinkoira ei ole lapinkoira kaljuin tassuin.


Allu on nykyään hyvä irtipidettävä siltä osin, ettei se poikkea pois polulta vaan suunta on koko ajan eteenpäin. Kuulo kun ei vain enää pelaa entiseen malliin, en pysty huikata sitä takaisin, jos katoaa näkyvistä (polut ovat mutkikkaita ja Allun ravivauhti nopeampi kuin minun kävelyvauhti) joudun aina välillä juosta sitä kiinni, jotta pysyn selvillä välisestämme etäisyydestä. Allu kyllä väliin katselee taaksepäin ja tulee luokse, jos sille viittoo, mutta kun ne mutkaiset polut estävät näkyvyyden.