Meri, suomenpystykorva

Meri on 6-vuotias suomenpystykorvanarttu, joka oli omistajansa menehtymisen vuoksi vailla uutta kotia. Niin hirveän kovasti tahtoisin tässä esitellä meidän uuden perheenjäsenemme, mutta suureksi harmikseni joudun toteamaan, että ei se meille muuttanut, vaikka olisin kyllä halunnut. Kävin heinäkuulla katsomassa Meriä, mutta sitä ei vielä silloin saanut mukaan, tänään vasta oli sitten hakumatka uuteen kotiin. Meri hyppäsi samantien etupenkille istumaan (oli tottunut matkustamaan farmari-auton takakontin lisäksi penkeillä) eikä viitsitty sitä väkisin työntää alas jalkotilaan, kun tuntui ehdottomasti tahtovan olla penkillä. Istuin sitten siihen sen viereen ajatellen, että kylläpä menee sitten alas, jos alkaa läheisyys ahdistaa, mutta Meripä painoi kylkensä minua vasten ja oli hyvin tyytyväinen rapsuttelevasta matkustusseurasta. Väliin koittaessani lopettaa rapsuttamisen, Meri heilautti päätään ja vilkaisi minuun, että jatkapas jo. Tää ois taatusti sellainen koira, että kun pääsisi sohvalle kainaloon makoilemaan, niin ei kyllä pois siitä enää lähtisi.

Matkalla pysähdyttiin eläinkauppaan sovittelemaan Merille valjaita. Vähän sitä jännitti yhtäkkiä joutua melkein keskelle kauppakeskusta, mutta yllättävän reippaasti se vain meidän uppo-outojen ihmisten perässä kulki ja antoi valjaat päälleen sovitella. Eläinkaupan pihassa ohjattiin Meri apukuskin jalkotilaan ja kyllä se siihenkin asettui, kunhan vain rapsutuskäsi pysyi toiminnassa. Ennen matkan jatkumista uuteen kotiinsa Meri piipahti vielä meillä ja Lumes meinasi seota onnesta "äääks, iiiiihana tyttö, leikitäänks, rillutellaanks, haistellaanks, jääthän sää tänne" Mestan tutustuessa tulokkaaseen vähän rauhallisemmin. Meri sen sijaan ei alkuun vilkaissutkaan poikain päälle, hillityn ja hallitun leidin tapaan se täysin hiljaisena vain nuuski nurmikkoa ja katseli maisemia.

Kuivatun kanafileen vilahtaessa näkösällä Meri terästäytyi.

Muutenkin Meristä tuli todella miellyttäväkäytöksien koiran vaikutelma, niin tyyni, rauhallinen ja sopuisa se oli. Säädin pihassa vielä valjaiden maharemmiä moneen kertaa ees taas, kun ensin kiristäessäni meni liian kireälle ja jouduin sitten veksailemaan, kunnes pituus oli sopiva. Meri ei välittänyt mitään, vaikka valjaat olivat koko säätelyjen ajan sen päällä. Kynsienleikkuustakaan Meri ei ollut moksiskaan ja sain rauhassa putsailla sen silmääkin roskasta. On kyllä kiltti ja ihmisistä pitävä koira, ei voi muuta sanoa.

"Rapsuttaisitko?" Eihän tällaista katsetta vaan pysty vastustamaan...

Sitten se jo lähtikin jatkamaan matkaansa sinne uuteen kotiinsa. Hyppäsi etupenkille (sen annettiin nyt tämä matka vielä matkustaa siinä, kun kerran siinä oli tottunut olemaan, niin ei tarvitse kuljettajan yksin alkaa säätämään koiran kanssa autossa) hups vaan ja jäi tyytyväisenä istuskelemaan. Viritettiin valjaat vielä turvavöihin kiinni ja Meristä oli vain mukavaa olla ihmisiä ympärillään. Istahdin hetkeksi takapenkille odottamaan, mitä Meri tuumaa vyökiinnityksestä, se vain käänsi päätään selkänojan yli minua päin, tuijotti siinä rapsutuksia odottaen. Kun auto lähti pihasta, melkein tuli itku. Olisin niin mielelläni ottanut Merin itselleni. Enpä ole koskaan ennen kiintynyt vieraaseen koiraan näin, eikä varsinkaan parin tunnin tuntemisen jälkeen. Oi, että tekisi edelleen mieli ajella vain perään ja hakea se sittenkin tänne meille, hirmu ikävä jo nyt. Kertakaikkisen ihana koira, rakastuin! Ja tuo niin mieleen vanhan pystykorvamme Terrin.

Siinä se tönöttää. <3

Valjaat meni vähän vinoon turvavyön kanssa säätäessä, istuvat oikeasti Merille hyvin.

Ps. Merin 8-vuotias kaveri on edelleen ulkoilevaa ja luonnossaliikkuvaa kotia vailla.