Läpimurtoja

Viime viikko oli aika edistyksekäs. Hakutreeneissä Lumes tuli ensimmäistä kertaa kertaa takaisin (kun ei siis maalimiestä etsintäkierroksella löytynyt) ilman, että sitä tarvitsi ensimmäistäkään kertaa kutsua. Sehän on siis erittäin motivoitunut ja sinnikäs etsijä ja kun ensimmäisenä treenivuotena ei hoksannut harjoitella luoksetuloa hakutreeneissä, niin sille kehittyi aika vahvaksi ajatus, että niin kauan etsitään, kunnes löydetään. Nyt se on pitkään tullut kyllä jo takaisin luokseni päin, jos ei maalimiestä löydy, mutta silti ollut etsintäfiiliksissä ja tehnyt mieli jatkaa itse matkaa ja kutsuttaessa vasta tullut luokse asti. Viimeksi se tosiaan ihan oma-aloitteisesti tuli luokseni perille asti "Hei, tässä mä nyt oon, ei löytynyt ketään!", eli kyllä pitkään jatkuva opetus alkaa tuottaa siinäkin tulosta. Treenikavereiden mielestä mulla tosin alkaa olla Lumekselle jo liiankin hyvät herkut mukana, kun se noin vaan kutsumatta luokse tulee (ei siis todellakaan tyypillistä haku-Lumeksen käytöstä). Kieltämättä tuli kyllä itsellekin sellainen fiilis, että vaikka tätähän mä olen halunnut, niin kuitenkaan se ei tuntunut niin hyvältä kuin olisi voinut kuvitella, ja että mä sittenkin ehkä mielummin haluan takaisin sen sitkeän Lumeksen, joka etsii ja etsii ja jota saa sen muutaman kerran ainakin huikkia takaisin päin, jos ei ketään tunnu löytyvän. Sellaisena hakukoirana Lumes on omimmillaan, en sittenkään halua siltä ihan täsmällistä tottelevaisuutta, vaikka sekin nyt nähtävästi mahdollista on saada aikaan myös haussa.

Ja sitten se tottiksen hyppynouto. En edelleenkään ota mitään paineita siitä, että Lumeksen pitäisi suorittaa se kokeissa, ja jos se kiertää, niin eipä se mitään. Olen kuitenkin miettinyt, että ei se pois ole, jos nyt sittenkin koitetaan harjoitella sitä metrin hyppyä vielä, että jos sen saisi onnistumaan. Lautaestemallisen metrin hypyn Lumes hyppää useimmiten ihan mielellään ja nätisti menee yli, jonka vuoksi niin harmittaakin, etten siellä kokeissa viimeksi tajunnut pyytää sitä hyppäämään. Useinhan kokeissa hypyt on vanerisia ja ne näyttävät omaankin silmään aina lautaesteitä korkeammilta, joten eipä ihme, että niissä Lumekselle tulee paljon helpommin epäröinti. Viime viikolla Lumes kuitenkin hyppäsi vanerisen 90cm mennen ja vielä kapulan (750g) kanssa takaisin tullen, mahtis Luntsi-Puntsi, ei edes epäröinyt! Tuo viimeinen kymmensenttinen tuntuu kuitenkin olevan se kynnyskysymys, 90cm on vielä ihan ok, mutta se kokonainen metri jotenkin liikaa, varsinkin näissä vaneriesteissä. Tulipa Lumeksen kuitenkin hypättyä myös se, joskin liitohypyn sijaan Lumes ponnisti suoraan ylöspäin, mutta oli kyllä Lumekselta jonkinasteinen itsensäylitys, kun rohkeni yli asti. Aiemmin tosiaan suostunut vain niistä lautaisista hyppäämään metrin, ja huomattavasti paremmalla tyylilläkin kyllä kuin mitä tuosta vanerisesta nyt. Itseluottamustahan se tarvitsisi, ja se taas tulee onnistumisien kautta, joihin taas tarvitsisi paljon noita korkeita hyppyjä vaneriesteillä, mutta se ei taas ole (varsinkaan tuolla hyppytekniikalla) fysiikalle terveellistä.

A-estenouto on nyt niin hyvässä kondiksessa kuin vain olla voi. Pk-tottiksen koesääntöjen mukaanhan noudoissa koiran pitäisi tulla kapulan kanssa ensin eteen istumaan ja siitä kapulan luovutuksen jälkeen siirtyä vasta sivulle perusasentoon, mutta Lumes on opetettu tuomaan kapula suoraan sivulle.

Mesta suoritti noudon 750g kapulalla äänettömästi, vauhdikkaasti, määrätietoisesti ja ilman saalisloikkaa kapulalle, harmittaa niin paljon, ettei se tullut videolle... Ennen noutoa leikitin liiat energiat pois tyylillä, jossa Mesta saa vähän riehua ja josta tiedän sen mielen hieman rauhoittuvan (vaikka leikki ei rauhoittavalta näytäkään). Leikin sekaan muutama pikainen kuunteluharjoitus maahan-, istu- ja seiso-käskyjen muodossa.

Lopuksi päästettiin Lumes mukaan leikkimään. Onneksi mulla ei ole kuin näin pieniä koiria, 40kg eri suuntiin, tosissaan kiskovaa voimaa on ihan riittävästi...

Niin ja sivuhuomautuksena vielä, että olen joskus (ehkä kerran kaksi) kuullut valituksia siitä, että tekemäni jauhelihapihvit ovat muodoltaan epämääräisiä. Tein sitten eilen piparimuottia apuna käyttäen sydämenmuotoisia pihvejä (ja vielä ihan hatustaheitetyllä ohjeella: 400g jauhelihaa, 2dl kaurahiutaleita, vajaa desi maitoa, 2 kananmunaa, suolaa) - en kuullut ainuttakaan valitusta, en muodosta, en koostumuksesta enkä mausta. Oli kyllä sen verran vaivalloista se sydämiksi muotoilu, että en taida kuitenkaan ihan tavaksi ottaa, ellen nyt koirille innostu leipomaan...

Toko-Mestan monet kasvot

Mestalla on nyt edessään koko talven tehotreenejä tokon tiimoilta valmistautuessamme koeuran aloittamiseen ja siten alokas- ja avoimenluokan kokeisiin. Vireen, innokkuuden, reippauden, tai miksi sitä nyt haluakaan kutsua, säätelyssä ei Mestan kanssa ole ongelmia. Mesta on aina innokkaalla päällä tekemään hommia ja halutessaan kierrokset saa nopsaan nostettua vieläkin korkeammalle alkamalla riehuttaa lelun kanssa. Sieltä korkealta sinne innokkaalle perustasolle saa myös laskun tehtyä ihan vaan rauhoittamalla tilanne, ja ihan laiskaksikin Mestan kyllä halutessaan saa. On vain kovasti tasapainoilua sen kanssa, että minkälaisessa vireessä on vielä reipas, mutta äänetön, ja tahtoisinkin, että se riehakkainkin Mesta ja toisista koirista lisää intoa saava Mestakin olisi hipihiljaa, ei mitään pieniä (ja vähitellen siitä suureksi kasvavia) inahduksiakaan missään kohtaa. Myöskin odotteluihin Mesta tarvitsisi rentoutta ja sitä myöten tulevaa hiljaisuutta, ne ininät pitäisi saada pois siitäkin.

Olen täälläkin joskus tainnut kirjoitella Mestan hiljaisuusharjoituksista pennusta asti, mitään ei saa, jos pienikin "iih" kuuluu. Muunmuassa perusasentoontuloharjoituksissa en hyväksynyt perusasentoa, jonka yhteydessä kuului "iih", vaan kerrankin ulko-oven edessä (koira eeerittäin innokkaana menossa ulos) pyysin Mestan kymmenen kertaa uudelleen perusasentoon, kunnes se viimeinen tuli siihen kokonaan hiljaa ja sai sitten samantien vapautuksen ulos. Jatkossa ei tarvinnutkaan sitten enää näin paljon toistoa vaan alkoi äänensäätelytaitokin löytyä.

Tän vuoden eka kerta hallilla: Suoraan autosta koira sisään, puhkuu suurta innostusta (tottakai). Odotellaan lattialla istuskellen, Mesta vikisee koko ajan enemmänvähemmän eikä sitä yhtään hiljennä ja rauhoita rapsuttelu, silittely, hieronta (hyi yök mä haluun treeniin enkä mitään rauhoittavaa hierontaa), komentelu jne. Meidän vuorolla eka pari namia suuhun (normaalisti leikitän aina hetkisen ennen tekemisen aloittamista, jostain syystä nyt en tajunnut) ja sit aletaan pelkkää sosiaalista palkkaa (kehu+silitys) käyttäen tekemään putkeen muutama liike. Tämä oli nyt ensimmäinen kerta, kun tehdään mitään kokeenomaisesti ja liikkeenohjaajan käskyttämänä. 

Seuraaminen hieman alokasluokkaa pidempänä ja hitaalla kävelyllä lisättynä, Mesta seuraa tarkasti, intensiivisesti, aktiivisesti ja kaikin tavoin hyvin mukana, mutta vinkuu koko seuruukaavion ajan. Eipä ole ikinä koskaan ennen tehnyt noin, toisaalta enpä ole ikinä koskaan ennen jatkanut minkään tekemistä sen äännellessä, vaan vaatinut hiljaisuuden ja sitten vasta on tehty. Mutta kävipä selväksi, että se tosiaan mahdollisuuden annettaessa ja suoraan odottelusta otettuna vinkuu koko ajan. Alokasluokan luoksetulo, pysyi istumassa, tuli vauhdilla luokse ja reippaasti sivulle, en muista äänsikö. Noutaminen, odotti heiton, haki ja toi vauhdilla, annoin kapulanoton jälkeen lisäkäskyksi luoksetulokäskyn, että muistaa tulla sivulle asti, ja tulikin, en muista äänsikö. Vapaavalintaisena voittajaluokan eteen-taakse-sivuille-askelsiirtymät, jälleen teknisesti tosi siistiä työtä, mutta iihiihiih koko ajan. Palkkasin tän jälkeen lelulla. Lopuksi paikallamakuu, ekaa kertaa ikinä vieraskoirarivissä ja ilman etupalkkaa, jäin parin metrin päähän, pysyi hienosti sen 2min. mutta iihviihiihiih koko ajan.

Tän vuoden toinen kerta hallilla: Suoraan autosta koira sisään, puhkuu suurta innostusta. Käydään lattialle istuskeleen, alkaa heti kitistä, komennan kevythäkkiin ja palkkaan eleettömästi namilla Mestan käytyä sinne makaamaan. (Ostin kissojen kuivaruokaa palkkanameiksi ihan näitä Mestan hiljaisuustreenejä varten, ovat niin pieniä, että niillä voi namittaa vaikka miten paljon ja silti niitä oikeasti on mennyt vasta tosi vähän.) Ojentelen Mestalle aika nopsaan tahtiin nami naamaan. Sen ollessa hetken (10s?) rauhassa ilman namia, annan luvan tulla kevythäkistä pois ja namitan sitä vierelläni, heti yhdestäkin "iih" käsken sen takaisin kevythäkkiin ja toistan namitus- ja poistumislupakaavaa. Rauhoittui ihan kivasti kevythäkissä ja sieltä poisollessaan menee heti ilman käskyäkin takaisin, jos pääsee "iih". Oli jonkun aikaa yksinkin kevythäkissä katsoessani toisten koirien treenejä ja ainakaan en mitään ääntelyä kuullut, eli joko oli ihan hiljaa tai sitten piti tosi pientä ininää.

Käydään kahteen otteeseen tekemässä vähän jotain tokoa, tai siis oikeastaan yrittämään olla inisemättä, kun pitäis tehdä jotain tokoa. Toisella otolla kokeillaan rauhoittamista vähän samaan tyyliin kuin odotellessa tein, eli nameilla. Mesta on perusasennossa, laitan sen eteen maahan nameja, ja keskittyessään ajattelemaan niitä, ei vikise vaan pitää hiljaa katsekontaktia, josta vapautan syömään namit. Näin pari kertaa. Sitten Mesta maahan, sen eteen nameja, vapautan rauhassa (hiljaa) makaamisesta syömään namit ja viimeisen namin syömisen jälkeen pyydän sivulle - tadaa, se tulee sivulle ilman iih-ääntä. Tosin liikkeellisestikin hiljaa ja ylirauhallisesti, mutta tämän treenin idea olikin laskea virettä. Näitä muutama ja aina pysyy hiljaa, mutta heti jos on perusasennossa ilman nameja edessä, tulee nopsaan iihiih. Eipä sitten muuta, eli oikeaa tokoa, sitten tehtykään.

Tän vuoden kolmas kerta hallilla: Koira namittaen autosta sisään, yrittää puhkua intoa eikä haluaisi syödä nameja, mutta suostuu kuitenkin nopsasti nielaisemaan, kun kuonon edessä niitä tyrkytän ja on ihan pikkasen hallitummassa mielentilassa halliin mennessä kahteen edelliseen kertaan verrattuna. Heti alkuun harjoittelemme odotteluhiljaisuutta ja rauhallisuutta samoin kuin viimeksi, eli namitusta kevythäkissä, rauhallisena pääsee sieltä pois vierelleni namitukseen, mutta pienestäkin äänestä joutuu takaisin häkkiin. Rauhoittuu vähän paremmin ja pystyy olemaan vierellänikin pidemmän aikaa hiljaisena.

Mestan päästyä näin rauhalliseen mielentilaan, mennään edemmäs tekemään samoja perusasento yms. pientä harjoitusta maassa, tai nyt otin namialustan, niin sen päällä olevien namien avulla. Eli samaa, koiran maatessa hiljaa, saa vapautuksen nameille, perusasennossa hiljaa, saa vapautuksen nameille, istuessa hiljaa saa vapautuksen nameille... Muuten meni aika hiljaisena, vaikka kaikki muut koirat olivatkin muutaman metrin päässä tekemässä erilaisia  häiriöharjoituksia ja sehän lisää entisestään herkkyyttä iihheille, mutta vain makaamisessa tuli muutaman kerran iih, kun muut ottivat samanaikaisesti kujaluoksetuloa meihinpäin. Tauolla tehtiin taas oleskeluhiljaisuusharjoituksia, edistystä nähtävissä. Seuraava treenipätkä tehtiinkin sitten ylläolevassa kuvassakin näkyvien lelujen kera, leikitin ensin aika pitkään melkein kyllästymiseen asti, sitten aloin leikin välissä teettää pieniä tehtäviä, istumista, sivulletuloa, maahanmenoa, ja aina heti perään kovasti taas leikkiä. Vain kerran kuului iih yhdessä sivulletulossa, en päästänyt palkalle vaan otin perään uuden sivulletulon, joka olikin sitten täysin äänetön.

Tauolla taas oleskelurauhoittumista ja jätin hetkiseksi Mestan kevythäkkiin yksinkin katsoessani toisten treenejä ja oli muuten hiljaa, mutta kerran alkoi vikisemään jollekin toiselle koiralla, hiljeni komennosta. Kolmas treenipätkä namituksilla, sain otettua jopa pari sivuaskeletta, peruutusta ja muutaman eteenpäin ilman Mestan ihinöitä. Tauolla taas oleskelua, oli tosi rauhassa vieressänikin ja korjasi nopsaan ihan itse katsekontakia takaisin minuun, kun meinasi kiinnostua katsomaan toisia koiria ja inistä, mutta muistikin tämän tehtävänsä. Neljäs ja vipa treenipätkä jälleen leikkien, tällä kertaa Mestan lempparilelulla, pienellä, rikkipurrulla "lussupallolla". Ensin riehutusta ja pallon heittelyä, sitten perusasentoa, seuraamista (monta metriä!), estehyppyä, pallon perässä juoksusta maahanmenoja, istumisia ja seisomisia (ja kaikissa oikea asento!), eikä ainuttakaan ylimääräistä ääntä!

Pätkä seuruuta elokuulta, lelupalkka lentää Jes-sanan jälkeen vaihdellen eteen, taakse tai kuten nyt, niin vasemmalle.

Näillä linjoilla jatketaan, joku kerta voisi kokeilla myös ajella paikalle etuajassa ja käydä lenkillä ennen treenejä ja katsoa, millainen vaikutus sillä on alkurauhoittumiseen, vai onko mitään.

Väki vähenee, pidot hiljenee...

Muutama viikko sitten huomasin yhdellä okahiiristäni turvotusta kuonossa. Vaikka se olikin koko ajan syönyt normaalisti, epäilin ensin siltä ylähampaiden pudonneen pois ja siten alahampaiden kasvaneen liian pitkiksi ja haavauttaneen yläleuan. Hiiri kätösiin tarkempaan tutkimukseen, jossa purukaluston esittelyn jälkeen totesin kaikkien hampaiden olevan tallella, kuten hiiren ruokatavoistakin jo päätellyt olin.

Hampaiden ollessa kunnossa, jäi vaihtoehdoiksi turvonneen kuonon aiheuttajaksi joko tulehdus (kuonossa oli pieni, tosin siisti haava) tai kasvain. Soittelin lääkärille käyntiaikaa arviointiin, kannattaako yrittää vielä hoitaa antibiooteilla vai näyttääkö siltä, että lopetus olisi parempi vaihtoehto.

Mesta ihmettelee lääkäriin lähdössä olevia hiirulaisia.

Se oli keskiviikkoaamu, kun käytiin lääkärissä. Lääkäri epäili turvotuksen aiheuttajaksi samoja syitä kuin minäkin. Koska hiiri oli korkeasta iästään (6v) ja kuonon turvotuksesta huolimatta pirtsakka, liikkuvainen, söi hyvin ja vaikutti muutenkin ihan omalta itseltään, saatiin antibioottiresepti matkaan. Jos kuonossa olisi tavallinen tulehdus, se parantuisi, jos taas kasvain, niin no, siitä ei antibiooteilla parane.

Tuntui vähän hassulta käydä ostamassa noin 50 grammaa painavalla hiirelle 100ml lääkettä, pullohan oli suurempi kuin hiiri itse. Annostelu oli 0,03ml kahdesti päivässä viikon ajan, eli lääkkeestä jäisi käyttämättä noin 99ml, eli käytännössä koko pullollinen. Onpahan varalla. Kerran aikaisemmin, kun minulla on hiiri tarvinnut antibioottikuurin, silloinen lääkäri veti millin ruiskun täyteen lääkettä ja antoi sen mukaan, ettei tarvinnut käydä turhaan ostamassa isoa pulloa.

Perjantaina hiiren kuono vaikutti jo paremmalta ja olin toiveikas paranemisen suhteen, mutta lauantaina aamulla jouduin soittamaan päivystävälle eläinlääkärille ajan, hiirulaiselta oli nimittäin silmä pullistumassa pois päästä. Kasvainhan se sitten oli, vähän muuallakin jo kuin kuonossa... Täytyy kyllä kiittää taas kerran kunnallista eläinlääkäriä, kun usein kuulee parjausta, etteivät pieneläinten hoitamisesta ole kiinnostuneet, mutta niin vaan järjestyi viimeinenkin lääkärireissu nopsaan asiallisella ja myötäelävällä palvelulla.

Nythän minulla ei ole enää kuin kaksi okahiirtä, keväällä menehtyneen Näpsän tytär (4v5kk) ja tämän hiljattain menehtyneen Isukin poika (5v5kk). Koska nämä jäljellä olevatkin ovat jo niin iäkkäitä, ei ole kuin ajan kysymys, koska niitäkään ei enää ole. Täysin terveitä ovat tällä hetkellä vielä, mutta täytyy tässä pikkuhiljaa koittaa katsella, josko jostain löytyisi uusia. Ovat aika harvinaisia lemmikkejä, joten saatavuus on heikkoa, eläinkaupoista en käy edes katsomassa (en kannata eläinten hankintaa tukuista ja edelleenmyyntiä ilman asiantuntevuutta), mutta josko jostain löytyisi, haen vaikka toiselta puolen Suomea, jos tarves.

Erikoisempaa tunnistusnoutoa ja muitakin treenikuvia

Tokossa yksi monelle koiralle (ja miksei ohjaajallekin) tärkeä juttu on se, että hommat eivät saa käydä tylsiksi, treeneihin täytyy keksiä vaihtelevuutta. Lumeksen kanssa onkin jo useamman kerran käyty treenimässä tunnistusnoutoa varastohallissa ja hyllyjen välissä kiertely on Lumeksesta huippuhauskaa. Lumeshan osaa kyllä ihan sen virallisenkin kaavan mukaan tunnarin, mutta hallissa ollaan tehty alkupään harjoituksia eli yhden kapulan piilotusta. Hajumaailmahan on tuolla paljon vahvempi kuin treenikentillä tai -halleissa, mutta ei koiran nenää huijata, helposti löytyvät oikeat tuotavat.

Tykkään aloittaa tunnarin opetuksen piilottamalla ensin yhtä kapulaa heinikkoon, näin Lumes on aloittanut ja Mestallekin koko kesän olisin halunnut jo ensimmäisiä harjoituksia tehdä. En ole kuitenkaan ollut varma, toisiko Mesta kapulaa suoraan takaisin tai pitäisikö sitä nätisti tai että sekoittusikohan se esine-etsintään, jota sitäkin ollaan omassa pihassa tehty ja jossa alkeistreeni on meillä vähän samantapaista. Niin on jäänyt Mestalta tunnistusnoudon opettelu aloittamatta.

Tuolla varastohallissa Mesta joutui katselemaan, miten Lumes sai tehdä hommia, ja Mestan olisi niin mieli päässyt tekemään samaa kivaa, tosin eihän se tiennyt mitä Lumes oikeasti teki, mutta jotain josta sai lihapullaa palkaksi kuitenkin. Mietin sitten siinä, että ei Mestakaan varmaan kerrasta pilalle mee, että piilotetaan nyt sillekin kapula ja kokeillaan, että tajuaako se siitä mitään. Niin pääsi Mesta sitten kokeilemaan työtä, josta sillä ei ollut harmainta hajua - ei vaan kun olikin! Se alkoi heti haistella hyllyjen reunoja ja kulki samalla eteenpäin, ja tullessaan kapulan kohdalle hoksasi heti, että tämä haju erottuu joukosta, nappasi suuhunsa ja toi minulle. Muutaman kerran piilotin Mestallekin sitten kapulaa vielä uusiksi ja ei se sattumaa ollut, jokaisella kerralla reagoi heti kapulan hajuun, paikansi sen, nappasi suuhunsa ja toi.

Lumeksen A-estenouto on petraantunut paljon, se kiipeää paremmin takaisinkin päin eikä välttämättä tarvitse enää niin hirveän pitkää matkaa vauhdinottoon. Kapulana käytän treeneissä enimmäkseen tokon ohjatun noudon kevyttä kapulaa, tässäkin kuvassa Lumeksella sellainen.

Palveluskoiraliiton rauniokokeisiin kuuluu osana ketteryysesteet. Lumeksesta kaikki tällainen on hauskaa ja se tarjoaa näiden esteiden suoritusta ilman käskyjäkin, jos niiden vierestä kuljetaan. Arkielämässähän olen Lumesta pennusta asti pyytänyt hyppimään ja kiipeilemään erilaisiin kohteisiin niin metsässä (kaatuneet puunrungot, kannot, kivet yms.) kuin taajamissakin (puistopenkit, -pöydät, ritiläraput, kaiteet yms.) ja uskon näiden hupiharjoitusten olleen osasyynä siihen, miksi nämä ketteryysesteetkin niin helposti ovat heti sujuneet, toki agilitypohjallakin on vaikutuksensa. Arjen touhuista voi siis olla joskus yllättävääkin hyötyä myös harrastuksiin.

Tikapuiden kapuaminen vaatii keskittymistä ja tarkkuutta tassujen asetteluun.

Lopussa täytyy odottaa nostamista alas esteeltä.

Liikkuva tynnyrisilta saattaa heilahdella ja mieli voi tehdä tepsuttaa äkkiä alas...

...mutta säännöt vaativat ennen puoltaväliä pysähtymään ja odottamaan ohjaajan mukaan.

Tässä rauniokasoja, joiden sisään on siis rakennettu useita kymmeniä erilaisia putkimaisia piiloja. Alue jatkuu kuvan ulkopuolelle vasemmalle, oikealle ja eteenpäin takana näkyvän tornin taakse. Puuntaimeen kiinnitetystä muovisuikaleesta voi katsoa tuulensuuntaa, joka usein vaikuttaa treenin suunnitteluun tai vähintäänkin koiran työskentelyyn.

Lumeksen vieressä olevan vaalean luukun takaa lähtee pitkä betonitunneli, jonka toinen suuaukko on kauempana kasan päällä. Mikäli tunnelissa ei ole ketään, luukku on kiinni, mutta koiran avattavissa, tai mikäli siellä on jollekin aiemmalle koiralle ollut maalimies, jätetään luukku kokonaan auki, jotta koira tarvittaessa pystyy helposti tarkistamaan piilon. Mikäli halutaan, että koira pääsee tunkeutumaan tunneliin sisään maalimiehen luo, luukkua ei tueta kiinni tai se pöngätään vain kevyesti. Mikäli taas halutaan, että koira ei pääse tunneliin maalimiehen luo (vaan suorittaa ilmaisun ulkopuolella), pöngätään luukku kunnolla kiinni esim. autonrenkailla. Pieni kolo luukun alareunassa on sitä varten, että tunnelissa oleva maalimies voi palkata koiran tulematta itse ulos.

Tässä yhtä tunnelia sisältä, pitutta sillä on useampi metri.

Rajamailla

Olen viettänyt tämän viikon lomaillen ja suunnitelmia oli monenlaisia, mutta pitihän sitä tietysti sairastua juuri nyt ja loma mennyt tavallaan hukkaan. Ihan kaikesta en kuitenkaan luopunut, silloin loma vasta pilalla olisi ollutkin, mutta hieman kevyemmin olen ottanut rasitusta välttäen, ettei aivan keuhkokuumeksi tämä olo muuttuisi. Kurjintahan on tietysti koirilla, koska pitkät lenkit metsissä vaihtuivat kevyisiin kävelyihin ja juoskaa keskenänne-komentoihin.

Tälle sattumalta löytämällemme pitkospuureitille olisi mieli kovasti tehnyt lähteä pidemmällekin tutustumaan, mutta täytyi tyytyä ainoastaan ihan alusta kurkkaamaan, miltä vaikuttaa. Mesta oli hepuleissaan, on liian vähän liikuntaa nyt viimepäivinä saanut ja riemuitsi suuresti vapaudesta - ja pettyi suuresti, kun ei päässytkään metsälenkille vaan joutui takaisin autoon.

Seuraavia kuvia katsellessa ei uskoisi, että elellään jo lokakuun puoliväliä, niin keväisen heleästi aurinko paistoi. Koiria ei kylmä vesikään häirinnyt ja kävivät mielellään kahlailemassa, tosin Lumeshan on pulikoinut koko viime talvenkin kaikissa vesipoteissa, mitä vaan löytyi.

Koirat sattuivat asettumaan sopivasti kaivonkannelle seisoskelemaan, joten sain niistä muutaman ihan ok kuvan räpsäistyä. Mitä nyt olivat vesileikeistä hieman ryvettyneitä, mutta ei nämä mitään näyttelykoiria olekaan. Lumes kuvienottohetkellä 5v9kk ja Mesta 1v6kk, jota edelleenkin kutsun joissakin yhteyksissä pennuksi. Eikö se nuorimmainen koira aina ole se vauvakoira, kunnes sitten joskus tulee se joku uusi nuorin koira ja siinä vaiheessa sitä entistä nuorinta täytyy sitten lakata kutsumasta pentukoiraksi...

Laatikkolaulajat

Laatikkomummo, laatikkomummo, mitä sä puuhaat, torkutko?

Keitätkö kahvin, paistatko leipää? Esiin nyt sieltä jo käy, HIP HEI!

Pssst, Lumes tuu äkkiä nyt tänne, alkaa yhteinen säkeistö!

*ähinää*

*puhinaa*

Älä Lumes töni, mun täytyy myös mahtua oleen täällä!

Mahduttiinpas vaan, nyt matalaksi ja jatketaan laulua...

Laatikkoukko, laatikkoukko, mitä sä puuhaat, torkutko?

Keitätkö kahvin, harjaatko kengät? Esiin nyt sieltä jo käy, HIP HEI!

Mä häivyn nyt, on sun vuoro olla yksin.

Laatikkomummo, laatikkomummo, mitä sä puuhaat, torkutko?

Leivotko leipää, hoidatko kissan? Esiin nyt sieltä jo käy, HIP HEI!

Henkisesti HK2

Kirjoittelin lokakuun 2012 lopulla agilitykisoistamme Lumeksen kanssa otsikolla "Henkisesti nolla". Kerroin tuolloin, että tuntuu hienolta selviytyä teknisesti 3-luokankin radoista, vaikka virallisesti emme niistä muutamasta 3-luokan kisastamme nollaa saaneetkaan. Täysin sama fiilis on nyt, kun selviydyimme palveluskoirien hakukokeen 2-luokasta henkisen HK2-tuloksen saaneina, virallisesti tuo titteli jäi kolmen tottispisteen päähän. Vaikka se harmittaakin, niin ei sillä loppuviimein kuitenkaan mitään väliä ole, koska nyt kuitenkin tiedän, että Lumes täydellisen pätevästi pystyy suoriutumaan tuostakin kokeesta eikä mikään jäänyt koiran osaamattomuudesta kiinni.

Koe alkoi meidän osaltamme esineruudulla ja olimmepa vielä ensimmäisinä esineruutu-vuorossa. Ollaan ihan hävettävän vähän treenailtu esineruutua kesän ja syksyn aikana ja nekin vähät treenit ovat olleet vähän epätoivoisia, koska Lumes on muuttanut esine-etsintätyylinsä geokätköetsintöjen tyyliin. Geokätköt ovat siis niitä maastoon tai kaupunkeihin piilotettuja isompia tai pienempiä purkkeja, rasioita tmv., joita etsitään gps-koordinaateilla. Käytän Lumesta väliin apuna max kymmenen metrin etäisyydeltä kätköstä ja usein vielä siten, että näytän tarkkaan, mistä sen pitää haistella ja Lumes. esim. kiertää rakennuksen ympäri sen reunat koko matkalta nuuskutellen. Hyvin tarkkaa työskentelyä siis, kun taas esineeruudussa pitäisi juoksennella ees taas ilmaa haistellen. Näistä johtuen Lumes on siis esineruututreeneissä kyllä hienosti juossut pitkällekin aluetta etsimään, mutta sen jälkeen painanut kuononsa maahan ja alkanut kävellen siihen tarkkaan haistelutyöhön. Oisko yhdet treenit, jolloin työskenteli normaalisti.

Luotin kuitenkin, että kyllä se nyt ees yhden ehtii löytää, vaikka sitten kävellen. Tein normit valmistelut, mitä aina treeneissäkin, eli kävellään kohti esineruutupaikkaa, siinä 30-40m ennen laitan pk-liivit Lumekselle, näytän palkkarasian, heitän parin metrin päähän esineen, virityssana, etsintä-lupa, Lumes hakee esineen ja saa maistiaisen rasiasta, jonka jälkeen rasia jää avonaisena odottamaan maahan. Sit ruutuun, rajat tosi selkeästi kelta-punaisilla tolpilla merkitty, Lumes juoksee ja etsii ja juoksee ja etsii. Lähetän kerran uudestaan, etsii, löytää tuo. Lähetän uusiksi, juoksee, juoksee, etsii, etsii, löytää ja tuo. Siinäpä ne kaksi vaadittua esinettä sitten olivatkin, hyvä Lumes. Tuomari kehuu Lumeksen työskentelyä tehokkaaksi ja hyvin koko ruudun (50mx50m) kattavaksi. Yksi pistevähennys, kun yhdessä kohtaa meinasin kutsua Lumeksen luo ja huikkasin vaimeasti "tule", mutta kun se just olikin niin etsivän näköinen, niin ajattelin, että jos onkin esineen hajulla ja annoin jäädä etsimään. 29/30. Täytyy myöntää, että olin kyllä itse hiukkasen yllättynyt siitä, miten upeesti Lumes työskenteli. Mähän en siis oikeastaan koskaan ees treenaa kokonaista ruutua vaan aina kaistaleita, joissa edetään vaan suoraa ja esine löytyy suoraan sieltä, minne kuono lähtiessä osoittaa, mutta Lumes onkin aina ollut tosi hyvä soveltamaan oppejaan ja hakutreeneistäkin tuttu asenne "etsin, kunnes löydän".

Ja sitten henkilöetsintään, jossa 2-luokan ratahan on kooltaan 100m leveys ja 200m pituus ja ns. keskilinja, jolla ohjaaja kulkee, on leveyden keskellä, eli 50m etsittävää vasemmalla ja oikealla sen 200 metrin pituudelta. Rata oli merkattu kirkkaan pinkeillä nauhoilla, näkyivät tosi hyvin! Lähetin Lumeksen ensin etsimään vasemmalta, sit oikeelta, taas vasemmalta ja taas oikealta ja sen jälkeen en enää muistakaan, että missä kohtaa maalimiehet löytyi, mutta kaikki kolme kuitenkin löytyivät. Eka oli jossain ehkä 50m? tai jotain oikealla, toinen vasemmalla sadan metrin paikkeilla ja kolmas oikealla melkein siellä 200 metrissä. Tai jotain, en nyt ihan tarkkaan muista, kun en niitä matkoja niin katsellut. Mutta tärkeintä oli kuitenkin se, että Lumes lähti mielellään ja reippaasti joka pistolle eikä yhtään masentunut, vaikka joutui monta kertaa juoksemaan ees taas ilman, että ketään löytyi. Eihän se oo koskan masentunut ja sitä treenikaverit mulle aina toitottaa, mutta jotenkin kuvittelen aina, että mun pieni koirani muka olis niin pettynyt, kun ei löydykään ketään, ettei kohta haluais etsiä enää ollenkaan. Ehkä nyt vihdoinkin uskon, että minä väärässä, muut oikeassa.

Lumes totteli hyvin mun takaisinkutsuja, ei yhtään meinannutkaan jäädä itsenäisesti suihkimaan sinne tänne. Tästäkin oon tosi hyvilläni! Ja pistot oli aika lailla suoria, ei oikonut tai kaartanut liikaa maaston mukaan vaan eteni sinne 50m syvyyteen osoitettuun suuntaan, tämäkin ehdoton ilonaihe! Sen tiesin, että eteenpäinkääntyminen siellä viidessäkympissä ei ole Lumeksen vahvimpia puolia, vaikka pienesti siinä on edistymistä tullut tehotreenien myötä. Osa pistoista oli kokeessa eteenpäin suuntautuvia ja se oli tosi hieno juttu! Ainakin yhtä monesti työskenteli kyllä sitten taaksepäinkin eli jo etsittyä aluetta, mm. kävi tarkistamassa ne kahden ensimmäisen maalimiehen paikat uusiksi, toisen vissiin kahdestikin. Mutta näiltäkin tosiaan tuli kutsusta sitten aluetta joko eteenpäin tai takas mun luo. Ainuttakaan piikkipistoa ei tullut, eli että olisi juossut melkein samoja jälkiä syvälle ja takas keskilinjalle, vaan jostain suunnasta etsi aina kuitenkin. Taaksepäin työskentelyssä vaan tulee ylimääräistä kulkemista koiralle aika paljon verrattuna vain eteenpäin etsimiseen ja se Lumeksessakin vähän näkyi ja toki aikaa menee hukkaan, joka on vähän huono juttu, kello kun käy koko ajan (15min aikaa etsiä ja löytää ne kolme ihmistä). Yhtään ei tullut kuitenkaan sellainen olo, ettei Lumes jaksaisi enää ja olisi siihen mennyt se 100 metriä vielä lisääkin, jonka verran 3-luokassa etsintärata pitenee. Toisen maalimiehen jälkeen oli aikaa kulunut 7,5min ja juotin Lumeksen.

Ilmaisut oli kaikki yhtä hyviä, viimeiselläkin Lumes haukkui täysin yhtä reipasta ja tasaista kuin ensimmäisellä. Hyvin ylpeä olen siitä, että treeneissä ilmaisuihin kiinnitetty erikoishuomio oikeasti on tuottanut tulosta. Lumeshan on haukkunut maalimiehiä aina ihan naamassa kiinni, jos se vain mahdollista on ollut ja tullessani itse lähelle, vähän vaihtanut paikkaa ja lähentynyt lisää maalimiestä ja alkanut oikein vaatia palkkaa. Nyt se pysyi haukkumassa tarkalleen samoilla tassunsijoillaan eikä haukun rytmikään yhtään muuttunut lähestymisestäni ja makaavankin maalimiehen päähän oli sentään noin 30cm etäisyyttä. Palkkaamattomuus (tätähän ei olla edes harjoiteltu) alkoi vain vähän häiritä Lumesta loppua kohti. Kahdella ensimmäisellä maalimiehellä se sivulle-käskyn jälkeen lopetti haukkumisen ja hieman vaihtoi paikkaa varautuen palkkarasian lentämiseen, toisella tuli sivulle. Kolmannella Lumes alkoi olla jo sitä mieltä, että nyt ne ruuat tänne, ihme juttu, kun ei mitään anneta ja vaati neljä vai viisi käskyä sivulletuloon. Tosin, kun nyt jälkikäteen mietin, niin olisi ehkä kannattanut mennä lähemmäs Lumeksen viereen, niin sen olisi ollut helpompi tulla sivulle, kuin jäätyäni parin metrin päähän, jolloin Lumes ihan todella joutui luopumaan maalimiehestä sivulletuloa varten. Ja toistetaan nyt vielä viimeisenkin kerran, että näistä joistain puutteista huolimatta olin Lumeksen maastotyöskentelyyn supertyytyväinen! Se työskenteli just sen koulutustason mukaan, mitä sille on opetettu. Tuomarikin oli tykännyt ja kehui Lumesta miellyttäväksi tuttavuudeksi, mutta joutui ottamaan pisteitä pois noista hallintaanotto-ongelmista maalimiehillä sekä taaksepäintyöskententelystä. 159/170, eli maastopisteet yhteensä 188/200.

Ja sitten se tottis. Seuraaminen meni ihan ok, välillä tosi hyvää, varsinkin alku, välillä pikkasen väljää, henkilöryhmä hyvä. Liikkeestä istumisen seisoi, olin vielä sivusilmällä näkevinäni, että istui ja kuulemma sillä olikin pikkasen takaosa niiannut, mutta sitten päätynytkin seisomiseen. Tiedän kyllä syynkin, istuminen mun normireippaasta kävelystä on Lumekselle vähän vaikea (koska alunperin siihen on tullut vielä selkeä hidastusapu ja kävelyn rytmityksen muutos) ja vielä jonkun aivopierun seurauksena tiuskaisin ISTU, että muka varmasti istuis, niin epävarmaksi meni. Aina kävelen liikkeestä istumisessa pikkasen rytmiltään rauhallisemmin ja Lumes suorittaa sen tosi sujuvasti - paitsi nyt, kun itse typeröin ja toimin toisin, kuin oon sille opettanut. Mihin unohtui se liikkeiden läpikäynti mielessä ennen suoritusta? Niinpä, tyhmästä päästä kärsii, tästä arvosana puutteellinen (arvosana-asteikko on siis erinomainen, erittäin hyvä, hyvä, tyydyttävä, puutteellinen). Liikkeestä maahanmenon alkuseuruu hyvää, tosi ripeä maahanmeno, jonka jälkeen oli vähän haistellut maata, vauhdikas luoksetulo suoraan sivulle - mun mielestä kokonaisuutena kuitenkin onnistunut liike, mutta haistelusta ja suorasta sivulletulosta johtuen arvosana puutteellinen. Tässä vaiheessa tiesin, että ei tottiksesta enää tulosta saada. Jos kaksi liikettä menee puutteelliseksi, niin muiden onnistumisella vielä saa sen vaaditun 70% pisteistä kasaan, mutta noudoistakin on tiedossa puutteellista, joten siihen meni se HK2-toive...

Liikkeestä seisominen onnistui hyvin. Tasamaanouto 1kg kapulalla ok, laukkasi takaisinkin päin, vaikka painava kapistus suussa. Hyppynoudossa (este 1m korkea) oli lautaeste, just sellainen, mitä Lumes suostuu hyppäämään korkealtakin, mutta taas tyhmä minä sanoin pelkän noutokäskyn ja Lumes teki tosi vauhdikkaan noudon, vain ilman hyppyjä, mutta jos olisin sanonut ensin hyppykäskyn, oon 80% varma, että olis mennessä hypännyt ja vain takaisin kiertänyt. Aina treenatessa näitä korkeita hyppyjä käytän hyppykäskyä, vaikka normisti hyppynoudossa onkin pelkkä noutokäsky. Muistan, että oikein ajattelin, että sanonko hyppää vai nouda ja päätin, että vain nouda, koska niinhän mä aina sanon - väärin! Arvosana siis puutteellinen... Mutta A-este nouto oli super! Siinä on aina käytössä vain noutokäsky, tosin treeneissä takaisintuloon "kiipee", ja huippu pieni Lumes-koira meni mennessä vauhdilla yli ja vielä palatessakin kapulan kanssa niin reippaasti ja iloisesti kiipesi yli, että melkein huudahdin "hyvä", minkä aina treeneissä siinä kohtaa sanon. Olin huippuiloinen tän onnistumisesta! Eteenlähetyksessä Lumes lähti vauhdilla ja määrätietoisesti juoksemaan suoraan ja käskystä pienen kiepsahduksen jälkeen maahan. Paikallamakuu tooosi rauhallinen, ei paremmin olisi voinut olla! Paitsi palveluskoirakokeissa arvostetaan skarppiutta ja kun Lumes makaa pää maassa, niin ei ole ihan yhtä tarkkaavaisen oloinen kuin pää ylhäällä olevat koirat. Koko tottiksen Lumes oli reipas, iloinen ja teki hommia mielellään, että en voi muuta kuin tyytyväinen olla, vaikka tosiaan jäi kolmen pisteen päähän hyväksytystä, eli 67/100.

Mun silmissä pieni (tai oikeastaanhan suurihan se on) superlapinkoira Lumes on siis kuitenkin jo HK2-tittelinsä saanut, koska minä tässä mokailin, ei se. On meille uusi koekin silti jo katsottuna, josko koiralla olisi yhtä hyvä päivä silloinkin ja emännällä ajatukset vähän kirkkaampina...


Ja nyt vain kokeisiin kaikki muutkin hakua tai jälkeä lapinkoiransa (tai miksei minkä tahansa muunkin pk-oikeuksisen rodun) kanssa harrastavat, kyllä ne ihan oikeasti suoriutuu näistä palveluskoirapuolenkin jutuista, joten pidetäänhän rodun pk-oikeuksista yhdessä kiinni. Tiedän, että rodussa on useita hyviä muitakin koiria näihin lajeihin ja olisi tositosiTOSI mukavaa nähdä näissäkin kokeissa niitä. Itsellänikin on ollut iso kynnys osallistumiseen ja melkein treenikaverit joutuneet pakottamaan kokeisiin, mutta oikein iloinen olen siitä, että lopulta uskallus on rittänyt.

25.5.2009

Lumeksella on tapana lenkillä noukkia mukaansa vähän kaikenlaista; käpyjä, roskia, oksia jne. Kantaa niitä mukanaan pienen hetken (otan pois ainoastaan ällöt/vaaralliset kannettava, nekin kehujen säestyksellä, sillä tulevia harrastuksia silmälläpitäen haluan kannustaa tavaroista kiinnostumista) ja sitten tiputtaa takaisin maahan. Kerran löytyikin niin hieno puunpalanen, jota ei voinutkaan jättää jonnekin vaan, joten sitä kannettiin mukana niin kauan kuin jaksoi. Leukojen väsyttyä Lumes meni ojaan risukkoon, kaivoi kuopan ja pudotti palasen sinne. Seuraava päivä samasta paikkaa ohikulkiessa otti uudelleen mukaansa ja kantoi ylpeänä kotiin asti.

Ennen töihinlähtöä järjestän vieläkin Lumekselle touhuilua pariksi-kolmeksi tunniksi, jotta jaksaa sitten lepäillä yksikseen. Tuossa yhtenä päivänä kokeilin ensikertaa laittaa sanomalehden sivujen väliin nameja, ne olisi saanut syötyä joko kuonolla sivuja käännellen tai repimällä koko höskän. Lumes ei oikein kiinnostunut tästä, vaikka näki, kun laittelin ruokaa ja annoin sen vielä haistellakin niitä ennen sivujen kiinnikääntämisiä. Allukaan ei kyllä tuosta sanomalehtijutusta ole innostunut, vaikka kaikkea muuta repiikin, joten ehkä nämä mun koirat on vaan niin sivistyneitä, etteivät tahdo kirjallisia tuotoksia tuhota.

Lumes tulee usein syliin lelujen ja luiden kanssa, myös Allun lähelle tupataan aina, kun mahdollista, ja usein luita syödäänkin kylkikyljessä, vaikka Allu enemmän arvostaisikin omaa rauhaa.

8.10.2014

Nyttemmin ei kyllä enää sanomalehtien ynnä muiden vastaavien silppuamisessa säästellä, todistusaineistoa riittää: todiste I, todiste II ja todiste III.