keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Vesikivaa nöffien vepeleirillä vuonna 2011

Suomen Newfoundlandinkoirayhdistyksen vuosittainen vesipelastusleiri järjestettiin Keuruulla 17-19 kesäkuuta 2011 ja lukuisten nöffien lisäksi osallistujina nähtiin myös muutamia noutajia, saksanpaimenkoira ja villakoira. Itse olin leirillä mukana suomenlapinkoirieni Allun ja Lumeksen kanssa, jotka otettiin järjestäjien taholta kiitettävän hyvin vastaan, vaikka epäröinkin ”vääränrotuisten” kanssa osallistumista. Leiripaikkana toiminut Camping Nyyssänniemi sopi loistavasti tämänkaltaiselle tapahtumalle, siellä oli hyvä ranta, majoituspaikkoja sekä riittävästi tilaa ympärillä. Leiritunnelmaa meinasi hieman latistaa viikonlopulle luvattu sateinen ilma, mutta onneksi sääennusteet eivät aina pidä paikkaansa ja sadepilvet kiersivät suurimmalta osin Nyyssänniemestä ohi.

Leiri alkoi perjantai-iltana ilmoittautumisilla, vepenäytöksellä ja ensimmäisillä treeneillä. Olisimme mielellämme olleet paikalla jo tuolloin, mutta joutuessani olemaan perjantain vielä töissä, hyppäsimme mukaan remmiin vasta lauantaiaamusta lähestulkoon aurinkoisessa säässä. Koirien ohjaajia oli kehoitettu pukeutumaan likaantumista, kastumista ja repeytymistä kestäviin vaatteisiin, joista tosin näkyi monenlaisia variaatioita pikkukengistä ja sortseista kahluusaappaisiin. Itse olin varustautunut vedenpitävin ulkoiluhousuin ja kumisaappain, jotka jalassa ei tosin kovin syvälle järveen kahlattu. Litimärän koiran kuivaamiseen olin varannut useita pyyhkeitä sekä erittäin kätevän, froteisen koirien kylpytakin. Harjoitukset alkoivat aamulla porrastetusti klo 9-11 ja koirakot oli jaettu tasoryhmiin, meidän porukkamme aamutehtävänä oli hukkuvan pelastaminen.

HUKKUVAN PELASTAMINEN
Pelastettava henkilö pudottautuu veneestä 30 metrin poijun kohdalla veteen. Venettä ajetaan eteenpäin vielä noin 10 m. Ajanotto alkaa, kun pelastettava henkilö pudottautuu veteen. Pelastettava henkilö loiskuttelee pelästyneesti merkkipoijun linjalla, mutta ei pidä kiinni merkkipoijusta. Pelastettava ei saa kutsua koiraa, eikä käyttää käskysanoja. Koiran on joko tartuttava pelastettavan kädessä olevaan ”kädenjatkeeseen” tai pelastettava tarttuu koiran päällä oleviin valjaisiin. Koira kuljettaa pelastettavan rantaan. Ajanotto päättyy, kun koiran säkä ylittää maalilinjan. Liikkeen ohjeaika neljä (4) minuuttia.

Ryhmämme koostui kuudesta alkeistason koirasta, joskin hajontaa osaamisessa oli runsaasti koirien muusta koulutustasosta johtuen. Hukkuvan pelastus dami-kädenjatkeella on esimerkiksi periaatteessa noutoliike koiran käydessä hakemassa damin, jonka mukana pelastettavakin rannalle saadaan. Näin ollen noutamisen jo taitaville koirille suoritus on huomattavasti helpompi sisäistää kuin sellaisten, joiden kanssa täytyy lähteä liikkeelle ihan perusteista alkaen. Lumeksen kanssa olen kotirannoilla harjoitellut vedestä noutamista, ja kun vieraat ihmisetkin ovat yksi parhaista asioista, mitä Lumes tietää, pystyimme sen kanssa aloittamaan suoraan kokonaisesta liikkeestä muutaman metrin matkalla.



Päivätauon koittaessa kävimme ruokailemassa sekä tutustumassa koirien kanssa Keuruun kaupunkiin, josta iltapäiväksi palailimme takaisin ryhmämme ollessa veneennoudon treenailuvuorossa.

VENEEN NOUTO
Ennen varsinaisen liikkeen alkua vene ajetaan 30 m poijulle. Koira lähetetään maalilinjan takaa, ylituomarin ilmoittamasta paikasta. Koiran tulee hinata vene rantaan. Veneeseen on kiinnitetty noin kolmen (3) metrin vetoköysi. Veneessä on kaikilla koirilla sama määrä henkilöitä, kuitenkin vähintään kaksi (2). Vetoköysi annetaan koiralle palkintotuomarin merkistä. Liikkeen ohjeaika neljä (4) minuuttia.

Vepe-harrastuksen aloittamista helpottaa, jos koira jo valmiiksi pitää esineiden kantamisesta ja nauttii taisteluleikeistä leluilla, sillä esimerkiksi vähemmän fyysistä voimaa omaavilla koirilla veneen hinaaminen rannalle ilman taistelutahdon tuomaa sinnikkyyttä voi käydä raskaaksi. Vesilajin ollessa kyseessä, koiran tulisi mielellään olla uimataitoinen ja -haluinen, tai ylinpäänsä vesi-intoinen. Mitään pakollisia lähtötasovaatimuksia ei vepessä kuitenkaan sosiaalisen luonteen lisäksi ole. Leirillä lähdettiinkin joidenkin koirien kanssa liikkeelle houkuttelusta köyden ottamiseen, ohjaajalleen tuomiseen ja uimasilleen menemiseen, toisilla taas perusteet olivat jo hallussa ja ne koirat pienen köysileikkituokion jälkeen lähetettiin suoraan veneelle köydenhakuun. Tämä tekikin muiden koirakoiden seuraamisesta mielenkiintoista, kaikilla oli hieman eri lähtökohdat ja toisistaan poikkeavat luonteet, joten jokaiselle pidettiin omanlaisensa treenihetket ja niistä sai mukavasti laajennusta omiin rotu- ja opetusnäkemyksiinsä. Lumeksella ei vesityöskentelyssä ollut vielä riittävästi intoa/taistelutahtoa, jotta se olisi suorilta vetänyt veneen perässään rantaan, joten se sai hakea pelkän irrallisen köyden veneeltä.


Nöffileirillä kun oltiin, tuli siinä samalla pakostakin kiinnitettyä huomiota niihin moniin isoihin ja mustiin (ja ruskeisiin). Mainitsemisen arvoinen seikka oli näiden lempeiden jättiläisten mallikelpoinen käytös, yhteenkään huonosti käyttäytyvään yksilöön en törmännyt. Ne odottivat myös omistajiaan valtavan hienosti yksinään puihin kytkettyinä, ainuttakaan narussa riuhtovaa koiraa ei näkynyt ja haukahduksiakin kuului vain pari. Ehkä niinkin suurten koirien kanssa panostetaan heti pennusta asti käytöstapoihin ihan eri tehokkuudella kuin tälläisten pienempien. Riehuvaa nöffiä eivät taitaisikaan mitkään narut tai omistajan voimat pidellä, toisin kuin on lappalaiskoirien laita. Eikä sitäkään voi kieltää, että ovathan ne sykähdyttävän komeita koiria, joista lisäksi moni toimi vepeilyissä todella hienosti!



Illalle oli järjestettynä vepeluento ja muuta nöffimäistä ohjelmaa, järvellä risteilevälle Elias Lönnrot-siipirataslaivan kyydillekin haikailimme, mutta totesimme kuitenkin parhaaksi palailla majapaikkaamme, sillä leiriviikonloppumme oli yhdistetty ystäväni luona kyläilemiseen.


Sunnuntai valkeni harmaana ja sateisena. Kasseista kaivettiin sadevaatteet esiin eikä kukaan jättänyt treenejä välistä sääolosuhteiden vuoksi. Eikä se sadekaan kauaa jaksanut, ennen puoltapäivää paistoi jo jälleen aurinko, sitä ennen kuitenkin ryhmällämme oli esineen vientiä.

ESINEEN VIENTI 30 m
Ennen varsinaisen liikkeen alkua vene ajetaan 30 m poijulle. Koira lähetetään maalilinjan takaa, ylituomarin ilmoittamasta paikasta. Suoritus ja ajanotto alkavat ylituomarin merkistä, jonka jälkeen vientiesine annetaan koiralle. Vientiesine on ohjaajan oma ja sen on oltava ylituomarin hyväksymä. Vientiesinettä ei saa heittää veteen tai maahan, josta koira ottaa sen. Ajanotto pysähtyy, kun veneessä oleva ohjaaja saa esineen. Liikkeen ohjeaika neljä (4) minuuttia.

Monille vepekoiranohjaajille eniten opetuksellista päänvaivaa tuottava liike on esineen vienti, sillä ohjaajasta pois päin suuntautuva vienti tuntuu olevan monelle koiralle luontaisenvastaista, yleensä kun kaikki toiminnot tapahtuvat ohjaajan päin. Alokasluokassa tämän hankaluuden pystyy vielä kiertämään sillä, että ohjaaja onkin itse veneessä, mutta viimeistään avoimeen luokkaan tähdätessä on koiran opittava viemään esine myös vieraalle henkilölle. Lumes kylläkin yllätti hoksaamalla heti, mistä on kysymys. Jos kerta jollain vieraalla on pihviä ja sitä pihviä saa viemällä damin sille vieraalle, ja mitä nopeammin vie sitä nopeammin saa pihviä, niin ei sitä nyt niin mahatäysiä olla, etteikö lisäravinto kiinnostaisi!

Perjantain treeneissä, joista siis olimme jääneet paitsi, oli otettu uimista veneeltä rantaan, ja kun ohjaaja kysyi, jotta haluaisinko kokeilla esineen viennin lisäksi vielä jotain muuta veneliikettä, ehdotin sitä uintia.

UINTI 50 m
Koira lähtee veneestä, joka on kiinnitetty 50 m merkkipoijuun. Koiran tulee ylittää maalilinja merkkipaalujen sisältä. Ajanotto alkaa ylituomarin merkistä ja se päättyy kun koiran säkä ylittää maalilinjan. Liikkeen ohjeaika neljä (4) minuuttia.

Rohkeille ja uteliaille koirille ei veneeseen hyppääminen tuottanut vaikeuksia ja kaikki jäivätkin sinne tyytyväisinä omistajansa, tai kuten Lumes, kouluttajan kanssa. Sen sijaan hyppy veneestä veteen oli useammalle oudoksumisen paikka, johon niitä täytyi runsaasti kannustaa. Lumes ponkaisi ensimmäisellä kerralla veneestä reippaasti, mutta kun jalat eivät ottaneetkaan pohjaan, vaan koko koira yllättäen pulahtikin ensin pinnan alle, se alkoi epäröidä hyppäämistä. Uusilla hypyillä lähempänä rantaa Lumes pääsi säikähdyksestään yli ja sille suositeltiin jatkossa pelastusliivejä avuksi hypyistä pinnalla pysymiseen. Toisilla koirilla on hyppytyyli luonnostaan sellainen, että ne jäävät suoraan pinnalle, mutta onneksi moni ensin uppeluksiin meneväkin oppii sen jossain vaiheessa.

Kaikkien ihmetykseksi ja säikähdykseksi paikalle aamupäivällä kesken treenailujen ilmestyivät poliisit ajaen rantaan johtavalle tielle, jonne meistäkin moni oli autonsa parkkeerannut vastoin ajokieltomerkkiä. Poliisit pysähtyivät suoraan näköyhteyteen rannalle istuskellen autossaan ainakin vartin verran ympärilleen katsellen. Meistä leireilijöistä ei kukaan tohtinut mennä kysymään, millä asialla ovat, eivätkä toisaalta kyllä poliisitkaan autostaan poistuneet mitään ilmoittamaan tai kyselemään. Päädyimme siihen, että olivat partiokierroksellaan ja jostain kuulleet leiristä käyden hiljaisella hetkellä mielenkiinnosta vilkaisemassa, tai sitten jotain muuta, mutta joka tapauksessa kaikki huokaisivat helpotuksesta, kun partioauto lopulta paikalta poistui.


Iltapäivän kuivarastilla istuskeltiin aurinkoisella nurmella ja puhuttiin koirankoulutuksen teoriaa, jokainen sai myös tehdä haluamiaan kuivanmaanharjoituksia tai kysellä kouluttajalta apuja johonkin muuhun koirankoulutukselliseen asiaan. Parin päivän touhujen jälkeen olisi luullut, että kotiinviemisinä on väsynyt koira, mutta kestustelutilaisuuden aikanakin Lumeksella kävi vielä aika pitkäksi ja se olisi kovasti halunnut paneutua kuopankaivuuseen, eikä muutamasta ottamastamme esineen viennistä pitenevällä matkalla todellakaan vauhtia puuttunut. Persoonaeroja toki nämäkin, leirillä katselijan roolissa ollut vanhempi koirani Allu makoili edelleen rauhallisen tarkkaavaisena aloillaan, kuten oli koko viikonlopun ajankin tehnyt. Ja kuten totutusti asioiden laita on, kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin kävi nytkin. Haikein mielin jouduimme lähtemään takaisin oman kodin suuntaan, mutta hyvin onnistuneesta leiristä jäi onneksi muisteltavaa pitkäksi aikaa. Tunnelma oli ollut oikein mukava ja rento, kouluttajat iloisia ja osaavia sekä ryhmäjärjestelyt toimivia. Suosittelen!

Liikkeiden kuvaukset lainattu Suomen Newfoundlandinkoirayhdistyksen sivuilta.

2 kommenttia:

  1. Vau! Uiva lappalainen ei ole ihan tavallinen, vaikka olen kuullut että niitäkin on. Wiima ui oma-aloitteisesti ja paljon pentukesänään - ehkä siksi, että sillä oli koko kesän kaverina uimista rakastava labbis :)

    Mutta kun se sitten kasvoi ja kypsyi talven aikana, oli neiti seuraavaan kesään päästessä päättänyt, että kahluusyvyys riittää. Eikä se enää ui, ellei ole pakko. Joskaan en ole myöskään rohkaisuut sitä siihen, eli tilanne voisi olla toinen, jos olisin tullut keksineeksi sen kanssa paljon sellaista kivaa puuhaa rannalla, joka vaatii uimista. Olen kuitenkin ollut osin tyytyväinen siihen, ettei siitä ole tullut intohimoista uimaria, kun kesällä voisi turkin kanssa tulla ongelmia mökkirannalla, jos ei ehdi kuivua välillä. Plus se himputin sinilevä, joka pitää välillä koirat ja ihmiset loitolla vedestä :( onneksi sitä on meillä päin harvoin niin pahaksi kiusaksi asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lumes kyllä tosiaan tykkää kovasti vedestä ja kahlailee sekä hiukkasen ui hyvin mielellään, mutta meidän vepeura tyssäsi siihen, että siinä pitäisi uida niin kaus rannasta ja Lumes viihtyy uimassakin vain rantavedessä. Mestalla oli veden kanssa vähän päin vastoin kuin Wiimalla - pentukesänä se katsoi veteen menevää Lumesta kuin hullua, mutta viime kesänä oli jo sitten itsekin mukana. :)

      Poista