perjantai 29. toukokuuta 2015

No siis vau!

Olen noin parisen kuukautta tehnyt Mestan kanssa vain erilaisia noutoleikkejä, en kokonaista noutoa ollenkaan. Sillä meinasi vähäsen hidastua palautuksen vauhti, joten ollaan tehty vaan asennetta takaisin oikeaksi. Tänään tokoiltiin, kun Mestan selkä on ollut koko viikon jo normaali, ja monen päivän remmilenkkeilyjen jälkeen Mestassa on virrannut hitusen ylimääräistä virtaa.

Mestan keskimmäisellä vuorolla (jota edelsi ainakin 15 minuutin autossa vinkumisen loppumisen odotus...) otettiin noutoleikkejä taas, innostin sitä ensin lelulla, annoin vauhdista kapulan suuhun ja pyysin eteen istumaan. Jäi pikkasen vinoon ja sillä välin, kun mietin, palkatako vai eikö, Mesta pari kertaa pyöräytti kapulaa suussaan. Mestaahan ei oikein saisi kieltää, koska on niin herkkis ja lopettaa sitten tekemisen kokonaan, mutta välillä ne moitteet vaan tulee suusta ulos sen enempää ajattelematta. Mesta tiputti kapulan ja häipyi.

Pyysin sen iloisesti takas ja se tulikin ihan reippaasti. Toistettiin sama kaava mitä äsken ja taas se pyöräytti sitä kapulaa suussaan, kun hetken odottelin palkkausta (tahallaan, kun ei kerran äsken pystynyt pitämään rauhassa...). Heti perään toistin itsekin äskeisen virheeni ja Mesta sai moitteet rauhattomasta otteesta, tiputti kapulan ja häipyi.

Harmitti. Olin ihan varma, että siinä meni pilalle koko noudon treenaus ainakin tältä kertaa. Miksen kasannut omia ajatuksiani kuntoon ennen uusintaa... Kutsuin Mestan taas luokse, eikä se ihme ja kyllä ollut yhtään masentunut, päin vastoin ilahtui, kun sai tulla. Innostin taas tennispallolla, jätin kapulan taakse istumaan, otin etäisyyttä, noutokäsky - ja se nappasi kapulan suuhunsa ja tuli luo ihan täysii! Vaikka oli saanut kahdet, vähän turhankin isot moitteet, niin silti se tuli kapulan kanssa luo täysii! Vapautin sen vauhdista heittämällä pallon taakseni ja Mestalla oli superkivaa!

Sama homma uusiksi ja sama meno ja meininki Mestalla. Nyt odotin sen kapulan kanssa luovutusasentoon ennen palkkausta, tuli nätisti eteen ja piti kapulan rauhassa. Otin kapulan ja vapautin Mestan heittämällä pallon jalkojeni välistä taakse, sinne se ryntäsi perään.

Enpä olisi uskonut, että tämäkin päivä tulee, että herkkisperkkis- Mesta ei masennukaan moitteista. Olipa ihan tositosi huippua, että se onkin mahdollista, ja että nouto on nyt niin kivaa, että työt jatkuu samalla motivaatiolla, innolla ja vauhdilla, vaikka ohjaaja mokaileekin. Antaa toivoa, että ehkä joku päivä muissakin liikkeissä saadaan sama aikaan! Sitä odotellessa ohjaaja yrittää opetella hillitsemään kielenkantojaan ja miettii, miten toimia rakentavasti, jos noita kapulan suussapyöräytystilanteita vielä joskus uusiksi sattuu.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Ähtärin eläinpuisto - pöllöjä pöllöjä

Hiiripöllönpoikanen laitteli kovasti untuviaan järjestykseen ja tuli samalla esitelleeksi pelottavan pitkiä ja teräviä kynsiään, kyllä niillä kelpaa saaliiseen tarttua. Emonsa (tai näin oletin) istui puussa kauempana nurkassa ja tuijotteli sieltä tuimasti.

"Pöllöt ovat aktiivisimmillaan tavallisesti yön pimennyttyä. Päiväaktiivinen hiiripöllö on kuitenkin poikkeus. Ne kyttäävät alempana liikkuvaa saalista kuusien latvuksesta tai muualta ympäristöä korkeammalta tähystyspaikalta."



Kaikkien pöllöjen höyhenpeitteet olivat hyvin maastoon sulautuvia ja osaa oli sen vuoksi vaikea havaita hiljaa paikoiltaan istumasta, mutta lapinpöllön sulat olivat kuin suoraan jonkun puun kaarnasta. Toinen lapinpöllöistä pari kertaa lehahteli oksalta toiselle, mutta ei niiden häkissä kunnolla lentämään pääse, kaksin-kolmikertaiset tilat pitäisi olla.

"Vaikka lapinpöllö näyttää suurelta pöllöltä, koostuu sen ruokavalio vain pikkunisäkkäistä. Myyrien määrä vaihtelee rajusti vuodesta toiseen. Hyvänä myyrävuonna lapinpöllöemot pystyvät kasvattamaan ison poikueen. Huonona myyrävuonna emot jättävät pesinnän väliin ja voivat jopa kuolla itse nälkään."


Pöllöillä on hassu ulkomuoto muihin lintuihin verrattuna, kun niillä nokka jotenkin piiloutuu naamahöyheniin. Tällä lehtopöllölläkin näyttää nokasta puuttuvan kokonaan kärki, mutta eiköhän se jossain siellä kuitenkin ole.

"Lehtopöllöt viihtyvät etelänsuomalaisessa kulttuurimaisemassa. Ne tekevät pesänsä vanhojen, onttojen tammien, vaahteroiden tai lehmusten uumeniin. Pesäpaikaksi kelpaa myös rakennuksen ullakko tai iso pönttö. Lehtopöllö on maassamme uudistulokas. Ensimmäinen pesintä tavattiin vasta vuonna 1878."


Viirupöllöt olivat asettautuneet kuvauksellisesti saman puun oksille, mutta ylempi kaveri vain unohti poseerata kameralle.

"Viirupöllönaaras puolustaa pesäänsä ja maastoon lähteneitä poikasiaan. Viirupöllö varoittaa napsuttamalla nokkaansa ja murahtelemalla matalasti. Jos varoittelu ei tuota tulosta, viiripöllönaaras kopauttaa petoa kynsillään. Viirupöllö pitää myös ihmistä uhkana, joten pesää tai poikasia ei kannata lähestyä."


Suopöllössä on vähän haukkamaisia piirteitä: väritys, muita pöllöjä siromman näköinen rakenne ja pään ilme. Ainakin minun mielestäni siis ja ainakin tämän yhden kannon päällä kököttäneen yksilön perusteella.

"Suopöllö on muuttolintu. Ne siirtyvät talveksi Keski- ja Etelä-Eurooppaan. Keväisin suopöllöjä voi nähdä päivisinkin lentämässä määrätietoisesti takaisin pohjoista kohti."


Tunturipöllöt olivat eri paikassa kuin muut pöllöt ja niillä oli isompi häkkikin. Hautova(?) yksilö näytti kovin herttaiselta ha hyväntuuliselta, oikein pehmolelulta (vaikka oikeasti se varmaan ajatteli, että menkää hittoon täältä mun pesintääni häiritsemästä).

"Erittäin uhanalainen ja harvinainen Lapin asukki. Nähdään joskus vaellusaikana etelämpänäkin. Tunturipöllöt voivat pesiä vain siellä missä myyriä ja sopuleita on paljon. Pikkunisäkkäiden kannat vaihtelevat vuodesta toiseen ja tunturipöllöt joutuvat vaeltamaan jopa tuhansia kilometrejä ruokamaiden perässä."


Kursivoidut lainaukset Ähtärin eläinpuiston sivuilta.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Ähtärin eläinpuisto

Ahmat olivat vekkulinoloisia otuksia, joilla oli aamupäivän juoksulenkit meneillään, ja tuntui siltä, että olisivat kyllä kaivanneet vieläkin enemmän tilaa ympärilleen. Aitaukseensa ne olivat kaivaneet lukuisia pieniä luolia(?), joita ahmoista toinen kävi väliin kurkkimassa. Ahmat olivat sinänsä aika pienennäköisiä, mutta tassut olivat kyllä ihan hervottoman suuret.

"Ahma on Euroopan suurin näätäeläin. Saalistajana se on vahva, mutta melko kömpelö, joten se hyödyntää mieluusti isompien petojen jättämiä haaskoja. Ahmalla on isot tassut, jotka kannattavat sitä lumen päällä saaliseläimiä paremmin. Upottavien hankien aikaan saalistus onnistuu ja silloin ahma voi tappaa saaliseläimiä varastoon.

Ahmaa pidetään lapin asukkina, mutta vajaa puolet ahmoista asuu etelämpänä Kainuussa, Pohjois-Karjalassa ja Suomenselällä. Metsäseutujen ahmat pesivät mieluiten kalliolouhikossa mäkien ja vaarojen rinteissä. Vaeltelevia ahmoja tavataan etelä-rannikkoa myöten. Ahma voi laukkoa päivässä jopa 50 kilometriä."





Lumileopardi nukkui sikeästi. Sen aitaus oli turvatoimina sähköistetty ja puihin kiipeäminen estetty muutamaa metriä korkeammalle. Jotenkin olisin isomman aitauksen olettanut tällekin eläimelle.

"Korkealla Himalajan ja Keski-Aasian vuoristoissa eläviä lumileopardeja on luonnossa jäljellä enää 3500-7000 yksilöä. Eläintarhoissa elää vielä 700 yksilöä lisää. Suomen tarhoissa on syntynyt yli sata lumileopardia.

Lumileopardien pahin uhka on salametsästys. Vaalea, pitkäkarvainen turkki on arvokas ja ruumiin osista tehdään Aasiassa rohtoja. Lumileopardeja vainotaan myös, koska niitä pidetään uhkana vuoristoniityillä laiduntavalle karjalle.

Ilmaston lämmetessä metsät ja niityt kasvavat yhä ylempänä Himalajan rinteillä. Lumileopardeille sopiva elinympäristö pienenee ja saaliseläinten määrä vähenee. Samaan aikaan yhä ylemmäs ulottuva karjanlaidunnus vielä lisää yhteentörmäyksiä ihmisten kanssa.

Eläintarhojen lumileopardeista pidetään tarkkaa kantakirjaa, jotta eläinten perimä säilyisi mahdollisimman monipuolisena ja eläimet terveinä. Tavoitteena on, että tulevaisuudessa lumileopardeja voitaisiin istuttaa takaisin alkuperäisille alueille. Tätä ennen vainon ja salametsästyksen olisi kuitenkin vähennyttävä."


Metsäpeurat vaikuttivat tyytyväisiltä oloonsa ja kuvaamisen kannalta sattui sopivasti kohdalle niiden ruokintahetki. Jossain päin niiden aitausta oli kuulemma aivan pieni ja siten oikein suloinen vasakin, mutta taisi olla niin hyvin naamioituneena jossain, etten itse sitä nähnyt.

"Metsäpeuran luultiin hävinneen eläimistöstämme (viime) vuosisadan alkupuolella. Mieluisana yllätyksenä peura alkoi tehdä paluuta Suomen puolelle 1960-luvulla. Nykyisin metsäpeuraa esiintyy Kainuussa, Keski-Suomessa ja Suomenselän alueella. Metsäpeura on suomessa rauhoitettu eläin (eikös niitä kyllä nykyään saa metsästää?) Ähtäri on mukana metsäpeuran suojelusta ja kannan hoidosta vastaavassa työryhmässä. Metsäpeura ja poro voivat lisääntyä keskenään. Kuhmossa risteytymistä yritetään estää peura-aitojen avulla, jotka pitäisivät porot ja peurat erillään toisistaan. Ulkonäöltään metsäpeuran erottaa porosta lähinnä pitempien jalkojen ansiosta, jotka tekevät metsäpeurasta neliömäisen vaikutuksen.

Metsäpeura on peuran alalaji. Metsäpeura on kesytettyä poroa suurempi, pitkäjalkaisempi ja pystysarvisempi. Metsämaastossa petoeläimet pääsevät yllättämään helpommin. Tämän vuoksi metsäpeurat elävät poroihin verrattuna pienemmissä laumoissa eli tokissa. Lauman koossapysymistä helpottavat koparoiden jänteistä lähtevät napsahdukset. Hännän ympärystän valkoinen karva muodostaa pimeässäkin näkyvän "peräpeilin", joka auttaa vasoja pysymään emonsa perässä."




Visentit makoilivat rauhallisesti aloillaan, niillä ei näyttänyt olevan huolen häivääkään mielessään. Jonkun ajan kuluttua toinen visenteistä nousi ylös ja aidalla roikkuvien lasten huudahduksista päätellen heille visenttien katselun kohokohta oli "se pissaa, kattokaa se pissaa" "nyt se kakkaa, kato kato, se kakkaa"...

"Visentti on suurin Euroopassa nykyään elävä maaeläin. Visenttejä eli aiemmin lehtimetsäalueilla Länsi-Euroopasta aina Kaukasukselle asti. Visenttejä kuitenkin metsästettiin ja viimeinen villi visentti ammuttiin vuonna 1927. Nykyään elävät visentit ovat eläintarhoissa tuohon aikaan eläineiden  50 visentin jälkeläisiä. Luonnossa elää tuhatkunta visenttiä ja tarhoissa kasvettuja visenttejä vapautetaan lajin entisille asuinsijoille Euroopassa."




Poroilla oli lekotteluhetki ja rentoina reporankoina niistä suurin osa makoilikin. Katsellessani pidemmän aikaa viereisten aitauksien eläimiä,virkistyivät porotkin taas laiduntamaan ja yksi yksilö tuli aivan aidanvierelle syömään ja itseään rapsuttelemaan. Eipä niillä tuntunut olevan huoli eikä kiire minnekään.

"Poroa pidetään Suomessa lähinnä tuotanto- ja kotieläimenä."



Pienet, raitaiset, söpöäkin söpömmät villisikaporsaat - äääks, mitä ihanuuksia! Ne vaan ovat niin yliylisöpöjä, ettei niistä pysty mitään muuta sanomaan. Villisika itsessään ei todellakaan ole mikään kaunis eläin, mutta miten niillä voikaan olla niiiin syötävän suloiset poikaset! Yritin ottaa kuvia kamera aivan verkossa kiinni, jotta saisin kuvia ilman verkkoa, mutta emakko kiinnostui puuhistani ja tuli tunkemaan kärsää kameraan kiinni, joten piti luopua yrityksestä ja ottaa aidan yli kuvia. Pikkuporsaat seurasivat emakkoa, matkivat sen toimia - kuten nenällään (vai kärsällään?) maan tonkimista - ja leikkivät, mitenkäs muutenkaan kuin söpösti... Söpöä oli myös pikkuporsaiden nukkumaanmeno aika, ensin kellahti yksi, kohta vierelle toinen, sitten kolmas jne. kunnes kaikki kuusi pötköttivät yhtenä kasana. Ja saihan se emakkokin unenpäästä kiinni.

"Villisiat elävät perhekunnittain, itsekseen kuljeskelevia karjuja lukuunottamatta. Villisikojen kiima-aika on syksyllä. Silloin ne kerääntyvät laimoiksi ja karjut tappelevat naaraiden suosiosta. Tiineysaika kestää neljä kuukautta, joten porsaat syntyvät keväällä. Emakko rakentaa porsaille suojaisan pesän tiheään pusikkoon. Siellä ne viettävät ensimmäisen viikon ennen laumaan liittymistä. Sukukypsiksi tulleet nuoret lähtevät omille teilleen.

Karjuille kasvaa taisteluaseiksi jopa 12 senttimetrin mittaiset torahampaat. Nämä hampaat kasvavat koko ajan ja hioutuvat toisiaan vasten teräviksi. Villisika on kesysikamme esi-isä."





Kurki on uljas ja ylväs lintu, mutta tämä yksilö ei tainnut tietää sitä, tai sitten osuin paikalle juuri heikolla hetkellä...

"Vähenevien suoalueittemme keväinen sanansaattaja. Suoalueittemme voimakas ojitustyö uhkaa kurkien, kuten monen muunkin lintulajin, elinpiiriä."



Kursivoidut lainaukset Ähtärin eläinpuiston sivuilta.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Selkäpotilas

Mesta loukkasi selkänsä ilmeisesti jossain vaiheessa perjantaita, muutaman kerran päivällä vingahti epämääräisissä yhteyksissä. Mesta on muutenkin herkkä vingahtelemaan, jos se vähänkin ajattelee, että siihen sattuu, joten en sen kummempaa huomiota kiinnittänyt asiaan ja käytiin tokotreeneissäkin ihan normaalisti. Tai tavallaan normaalisti, mutta tavallaan ei, kun olen laajentanut vinkumattomuushomman autoonkin enkä ota Mestaa sieltä pois kuin vasta oikeasti rauhoittuneena. Eihän se koskaan sieltä ole vinkumalla päässyt pois, mutta se lopettaa sen vain ulospääsyn ajaksi ja on kireänä kuin viulunkieli. Päätin kokeilla, että jos autossa rauhoittumisella olisi vaikutusta itse treenivinkumiseenkin, mutta näistä vinkumattomuusharjoituksista johtuen en voi nyt hetkeen tehdä Mestan kanssa kaikkea, mitä treeneissä "pitäisi".


Ikinä koskaan ensimmäistä kertaa otin siis Lumeksen Mestan tokotreeneihin mukaan tekemään Mestalle tarkoitetut jutut. Mesta siis oli kyllä tekemässä niitä omia juttujaan, mutta "viralliset osuudet" hoiti Lumes. Ensin Lumes joutui/pääsi suoraan autosta paikallaistumisriviin kahdeksi minuutiksi, tosin laitoin sen rivin reunimmaiseksi makaamaan. Makas 98% ajasta kuin tatti! Heti perään paikallamakaaminen neljä minuuttia, vaihdoin Lumeksen koirien keskelle yhden nartun paikalle. Luulin tämän olevan paha paikka ja joutuvani komentamaan Lumesta liiasta toisten, sille täysin vieraiden koirien katselusta, mutta eihän se kiinnostunut niistä ollenkaan, makasi 85% ajasta kuin tatti, 10% ihan ok ja 5% haisteli maata/vähän vilkuili. Olin ihan supertyytyväinen!

Oltiin rajattu nurmikentälle nauhoilla oikein tokokehä, laitettu ruutu ja luoksetulon stoppien merkkejä, kehän vierellä "buffetti" mustikkapiirakalla (oli hyvää) ja radio soimassa kovalla. Vähän niin kuin aidon kokeen tunnelmaa haettiin. Ajattelin, että olisin kokeillut Lumeksen kanssa ruutua, mutta otettiinkin sitten ensin häiriöharjoitusta paikallamakuuseen ja jäi ruudun kokeilu sitten siihen. Lumeksellehan on neljästi aiemmin tehty tuota häiriöharjoitusta, ensimmäisellä kerralla koko häiriöjuttu oli sen mielestä vain hauska leikkki, mutta seuraavilla on oikeasti keskittynyt ja pyrkinyt sulkemaan häiriöitä pois. Nyt oli niin vaikeita häiriöitä, että Lumes ei oikein pystynyt ollenkaan irrottautumaan niistä ja oli koko ajan menossa mukaan ja vähän leikkimoodissa. Mun kriteeri Lumekselle näin vaikeassa häiriöinnissä (joku istui/seisoi ihan vieressä ja yritti eleillä, puheilla, nameilla saada Lumeksen huomion ja nousemaan ylös) oli se, että pysyy paikallaan, mutta katsoa saa, kun ei vaan pystynyt olemaan katsomatta, mutta häiriöijän mielestä se ei olisi saanut ollenkaan kiinnostua. Sehän se ois se ihanne tietenkin, mutta jos tietää, ettei koira juuri nyt siihen kykene, niin ei voi sellaista vaatia. Sain kyllä myös moitteet, että ylipäätään olin Lumeksen kanssa, kun nämä oli Mestan treenit, vaikka olin kyllä selittänyt, miksi Mesta ei tällä kertaa tule ohjattuja juttuja tekemään. Marttyyriminä sanoo, että olisi varmaan kai ollut parempi sitten vain jäädä kotiin (paitsi että niinkään ei saa tehdä).


Lauantaina laitoin merkille (tosin vasta sen jälkeen, kun olin jo ehtinyt käydä metsälenkillä ja antaa Mestankin riehua ja juosta vapaana), että Mesta vingahtaa jokaisessa ylösnousussa ja satunnaisesti muissakin tilanteissa. Kokeilin sitä läpi ja kun painelin selästä eri kohtia, niin siinä ihan ennen hännän alkua oli kohta, josta vingahti, kun tunnustelin. Sama vingahtelu jatkui sunnuntaina ja vahingossa vielä pyysin Mestaa itse hyppäämään meidän korkeimpaan autoon (samalla hetkellä, kun se jo hyppäsi, muistin, ettei sen nyt saisikaan antaa hyppiä minnekään) ja huonoksihan se oli, sattui selvästi pidemmän aikaa. Lumes pääsi sitten hakutreeneihin Mestan tilalle ja oli kyllä onnessaan löytäen kaikki viisi maalimiestä piiloistaan. Juttelin treeneissä Mestan selästä ja käskivät antaa kipulääkettä, joten illalla ja tänään aamulla on nyt saanut Rimadyliä. Tänään ei ole vingahteluja kuulunut, joten toiveissa on, että menisikin ohi eikä olisi mitään ikävämpää, mutta otetaan nyt muutama päivä vielä ainakin rauhallisesti.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Laiska vai laskelmoiva

Koirat tuntevat meidän lähimetsän paremmin kuin minä, niillä on muistissa jokainen polku, vesikko, kallio ja kiinnostava paikka. Niiden kulkemisesta huomaa, koska ollaan lähestymässä mitäkin kohtaa, esim. alla olevan kuvan suo-ojaan Lumes ottaa suunnan aina, kun ohi kuljetaan. Silloin, kun muutama vuosi sitten muutimme tänne, oli metsä niin kuiva, ettei sieltä löytynyt Lumekselle ainuttakaan pulikointipaikkaa, mutta onneksi tilanne on nykyään huomattavasti parempi.


Talvella kuljettiin metsässä lähinnä moottorikelkkauria pitkin, kun en juuri jaksanut lähteä umpihankeen rämpimään, ja koirien oli helppo tietää, minne ollaan menossa, kun reitti oli aina suoraan eteenpäin. Kevättalven kantohangilla aloinkin sitten suorittaa lenkkeilyt siksakkia kulkien, jotta koirilla vähenisi reittien ennakointi. Alla olevan kuvan heinikkoinen, lehtipuinen alue on yksi kohde, johon koirat tuntevat vetovoimaa. Se on kyllä hassu paikka sinänsä, että metsä on muuten täysin perinteistä, mäntyvaltaista ja varvikkoista havumetsää, mutta siinä on palanen "lehtipuuniittyä".


Meillä on metsässä muutama vakioreitti, joita yleensä kuljetaan, mutta olen tosiaan yrittänyt kulkea vähän sinne ja tänne, vaikka suunta onkin ollut yksi ja sama. Koiria ei vain niin helposti huijata, ne pysyttelevät mieluusti tutulla reitillä, vaikka itse poikkeaisinkin siitä. Eivät jotenkin usko, että mentäisiin muka eri suuntaan, kun "tällä reitillä aina on määränpäänä tuo paikka".


Mesta juoksee yleensä aika nopsaan perääni, kun vaihdan suuntaan, mutta yhtä nopsaan se juoksee taas takaisin sille tutulle reitille, kun käännyn takaisin sinne suuntaan. Ei ole kerta eikä kaksi, kun olen huomannut yksikseni tarpovani suopursujen seassa ja koirat viilettävät menemään vieressä kulkevalla kalliolla. Tyhmäähän se on itseään rasittaa, jos helpompikulkuistakin maastoa on tarjolla...


Lumes on vielä Mestaakin varmempi siitä, mikä meidän suunta oikeasti on, vaikka yritänkin tehdä harhautuksia matkaan. Jos Lumeksen mielestä poikkean oikeasta suunnasta, se ei tule heti perään. Lumes pysähtyy odottamaan ja katsomaan, että ihanko oikeasti menen nyt väärään suuntaan vai onko se vain taas niitä huijausyrityksiäni ja kuitenkin kohta käännyn taas takaisin sinne, minne Lumeskin on menossa. Ja koska usein käy niin, että oikeasti tosiaan ollaan menossa sinne, minne Lumes ajattelee, se (näin inhimillistäen sanottuna) riemuissaan jatkaa matkaa "Ha haa, oikeassa olin!", kun käännyn takaisin sen suuntaan.


Mesta on kyllä siitä tosi mukava, ettei se vapaanakaan ole riippuvainen Lumeksesta. Mesta ei epäröi hetkeäkään tulla takaisin minun luokseni, vaikka Lumes vielä jatkaisikin eri suuntaan. Se kääntyy samantien kannoillaan ja pinkoo minua kohtia, jos huomaa suunnanvaihdokseni tai kutsun sitä.


Lumeksessa olen huomannut Mestan tultua ihan saman, minkä Allussa huomasi Lumeksen tultua - toisen koiran syndrooma. Epämieluisemmissa käskyissä Lumes usein ensin olettaa, että käsky koskee Mestaa, ja vasta kohdistaessani käskyn suoraan Lumekseen, se on "Ai jaa, tarkoititko minua... Ok!" Tyypillinen esimerkki on metsässä mielenkiintoisen hajun haistelu tai kotona ulkoa sisälle tuleminen, kutsun koiria - Mesta tulee, Lumes jatkaa puuhaansa, ehkä vilkaisee suuntaani. Vasta Lumes tänne-kutsusta Lumes herää, jaa ei se emäntä puhunutkaan pelkästään Mestalle... Pentuajastahan tämä on peruja, kun luonnollisesti tuli pentuun kiinnitettyä enemmän huomiota, osoitettua sille enemmän puhetta ja palkkaillen sitä enemmän, niin enempi kaikesta tosiaan oli siihen pentuun kuin aikuiseen suunnattua. Kaikessa mieluisassa käskyssä taas mielellään ymmärretään kaikki juuri itseään koskevaksi...

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Haluatko tulla haukutuksi?

Meillä oli tänään Vilin emännän kanssa kaksistaan ihan omat hakutreenit. Mesta harjoitteli ensin maalimiehen etsimistä ja ilmaisua umpipiilosta, joka olikin helppo ja hauska homma. Mesta haukkui piiloa yhtä reippaasti ja varmasti kuin avomaalimiehillekin. Kun oltiin umpipiilo haukuttu pari kertaa, jätettiin se avonaiseksi (että Mesta voi tarkistaa sen olevan tyhjä) ja maalimies menikin muutaman metrin piilosta eteenpäin jääden Mestan nähden seisomaan puun taakse (löytyy hyvin, jos Mesta jää ensin tyhjälle piilolle jumiin), jotta harjoiteltaisiin perään tyhjän piilon ohittamista, ettei tule sitä samaa kuin Lumeksella yhdessä välissä, että kaikki tyhjätkin peitteet ja piilot haukutaan. Olin ihan varma, että Mesta menee suoraan maalimiehelle, mutta se tarkisteli piiloa, haukkui sen vierellä vähän, kierteli ympärillä ja vasta jonkun ajan kuluttua meni maalimiehelle, jonka vieressä alkoi haukkua minun suuntaan katsoen "ai tätäkö mä siis etsinkin?". Toisella kokeilulla Mesta jäi vielä enemmän jumiin umpipiilolle, mutta etsiydyttään lopulta maalimiehelle asti, haukkui sille hyvin. Otettiin vielä kolmaskin näin ja siihen maalimies huikkasi kerran Mestaa nimeltä, jotta pääsee heti yli siitä umpparista eikä enää jää sitä katselemaan. Tämä umpparinohitusharjoitus oli pieni kokeilu ja aivopähkinä Mestalle, että kuinka onnistuu, ja tämän perusteella taas osataan suunnitella paremmin jatkotreenejä kohdalleen.

Mesta haukkuu, maalimies on piilossa maastokuvioisen hökötyksen sisällä.

Seuraavaksi sain itse piiloutua metsään Vilin etsittäväksi. Vili on hauska ja tarkkanenäinen kaveri, josta tuli viime syksynä ihan oikea hälytyskelpoinen pelastuskoira.

Välillä piti vilkaista taakseen, että onhan se emäntäkin tulossa sieltä...

...jonka jälkeen taas jatkettiin haukkumista.

Lumes ei ole vielä tänä vuonna päässyt ollenkaan hakuhommiin, kun Mesta on ollut sen paikalla treeniryhmässä (ja tunnen siitä suurta huonoa omatuntoa), mutta tänään sai Lumeskin haukkua ja juosta. Vietiin umpipiilo pellolle auton viereen, jotta voin samalla komentaa Mestaa, jos se alkaa metelöidä autossa, kun Lumes pääsee pois, mutta se olikin yllättävän hiljaa, vaikka Lumes teki pitkät haukkusarjat kahteen kertaan. Lopuksi Lumes sai vielä pinkoa lähemmäs 80 metrin päähän maalimiehen luo ja kyllähän se juoksikin niin kovaa ja tohkeissaan, ettei tosikaan. Haku vaan on niiiiin parasta!

Nuuh, nuuh, onkohan täällä joku...

No on!

Hau hau hau! Vou vou vou! Tule ulos sieltä!

Kiitos Vilin emännälle, että sain julkaista tämänkin kuvan. Lumes on hakemassa maahan heitettyä palkkapurkkia...

...ja tuo sen takaisin maalimiehelle, joka syöttelee herkut (vähän liiankin innokkaasti palkkaansa odottelevalle) Lumekselle.

Olipa taas mukavat treenit ja kiva välillä ehtiä vähän kuvaamaankin, vaikka se hieman keskittymistä häiritseekin. Mestasta olikin siksi vain yksi kuva, kun se saa haukusta palkan niin nopeasti, ettei sitä ehdi kuvailemaan ja sen palkkauksessa olen vielä läsnä itsekin. Lumesta sen sijaan on helppo kuvata, kun se jo "tietää ja osaa kaiken" eikä minua välttämättä tarvita mihinkään. Itse maalimiehenä ollessa oli vähän (tai oikeastaan paljonkin) huono pitää kameraa, mutta se oli ainoa keino saada ilmaisukuva maalimiehen näkökulmasta ja monta hauskaa kuvaa Vilistä tulikin.