sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Geokoira työssään

Kävin yhtenä päivänä etsimässä geokätköjä ilman gps:sää, kartasta vain katsoin, että suunnilleen tuolla ja kivimuurissa. Onneksi olin ottanut koirat mukaan, olisi muuten ollut aika epätoivoista etsiä purkkia muurista, jota alla olevassa kuvassa näkyvän osuuden lisäksi jatkui saman verran vielä kuvanottosuuntaankin päin...

Ei haise mittään...

...ei haise mittään...

...no nyt haisee, täällä se on!

Metalli metallissa ja vielä lähestymissuunnasta hankalasti tavoitettavassa paikassa meinasi olla pulmallinen, mutta kun riittävästi nuuhki ja pyöri, niin paljastuihan sekin purkki.


Lumeksen mielestä on täydellisen epäreilua sijoittaa kätköt näin korkealle...


Tälle purkille kuono osui melkein samantien, vaihteeksi helpompiakin löytöjä.


Tämän puussa olevan kätkön Lumes kyllä haistoi nopsaan, mutta paikallisti sen ensin viereiseen puuhun. Pienellä vinkkauksella sai tarkennettua hajun oikeaan kohteeseen ja näkihän se jo purkinkin sitten.


Tässä ollaan tarkistamassa, vieläkö oma kätkömme on tallella ja sen paikan koirat muistavatkin jo ulkoa. Onneksi löytyi tämäkin purkki eikä tarvinnut uutta alkaa viritellä.


Välillä kätköistä löytyy matkaajia (travelbug), joita ei saa pitää itsellään vaan ne täytyy pudottaa taas johonkin toiseen kätköpurkkiin jatkamaan matkaansa. Osa matkaajien omistajista toivoo saavansa valokuvia reissunpäältä, koirat saavat toisinaan nakituksen esittelytehtävään.


perjantai 26. kesäkuuta 2015

Salonkikelpoinen tokohyppyeste + muita kesäkuvia

Kaikkien näiden vuosien jälkeen tämä kaunokainen paljastui kirsikkapuuksi ja näyttää, että tänä kesänä siihen olisi ehkä jopa tulossa marjoja? Tosin kirsikka kyllä kuuluu marjainhokkeihini ainakin säilykkeenä...




Kun on tylsää, niin aina sitä voi edes hakea huomiota nuolemalla kaverin suupieliä...


Pari vuotta sitten näin ilmoituksen, jossa luvattiin ilmaiseksi mankelin jalat. Kävin heti hakemassa parempaan talteen - tokohyppyesteeksi tietenkin! Korkeutta voi säätää ylöspäin (laittamalla välituen päälle lisää paloja) ja umpinaiseksi saa peittämällä pressulla, matolla tmv. Mii laiks ö lot!








keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Kotipihan kaunistustöitä

Meidän talon edustalla kasvaa jotain pensaita, tai kuulemma perennoja ne ilmeisesti oikeasti ovat, kun joka syksy lakastuvat ja keväisin kasvavat kokonaan uusiksi. Erikoistuntomerkkinä niissä on viemäriltä tuoksuva kukinto... Pensaiden alla ei kasva nurmea vaan epämääräistä rikkakasvisakkia, nokkonen etunenässä. Laitoin muutama vuosi sitten keväällä maanpeitekangasta pensaiden alustalle, jotta olisi siistimmän näköinen, kankaan reunoille pudottelin kiviä, jotta pysyisi aloillaan. Seuraavana kesänä kangas oli jo repaleinen, joten ostin sitä lisää ja laitoin uusiksi alustan peittoon, tosin vuodessa oli sekin taas rikki...


Ajattelin vielä kolmannen kerran kokeilla ja kun kaupassa tulin myyjälle maininneeksi siitä, että aiemmat maanpeitekankaat on aina rikkoutuneet, hän ensimmäisenä kysyi, että onko mulla jotain sen kankaan päällä. Eeeei tietty, kun en ole raaskinut ostaa mitään kariketta tai muutakaan, kun näin isolle alalle tulisivat jonkun verran maksamaan. Myyjä meinasi, että juuri sen takia se kangas rikkoutuu, kun ei sitä ole tehty kulutusta kestäväksi. Niin, kyllähän sitä tuuli riepottelee, koirat juoksee yli, haravoidaan, tulee lunta ja jäätä jne. Eikä se ilmaista ole ostaa joka vuosi sitä uutta kangastakaan, joten päätin nyt kokeilla satsata sen kuorikatteenkin hankintaan.


Yhdeksän säkkiä sitä meni, kun mahdollisimman säästeliäästi käytin, mutta pari kolme säkkiä lisää ei varmaan olisi ollut pahitteeksi. Nyt katetta on niin ohuelti, että jokaisesta koiranylijuoksemasta paljastuu tassunkohtien alta kangas, joten joudun tasoittelemaan katetta joka päivä uudelleen. Jotenkin vaan tuntuu ihan hullulta laittaa 70e (ja vielä sen parikymppiä lisääkin tarvitsisi) rahaa siihen, että pensaiden alusta näyttää nätiltä, mutta nyt, kun se on valmis, niin onhan se pakko myöntää, että kyllähän se tosiaan nätiltä näyttää. Paljon kivempi sitä on katsella nyt kuin aikaisemmin. Toivotaan, että näyttää kivalta vielä ensi kesänäkin...


Syreenipensaan alusta on ollut jo monta vuotta yhtä epäsiistin näköinen kuin perennapensaidenkin. Siinä on edellisten omistajien jäljiltä muutamia kiviä ollut laitettuna, mutta nokkoset ynnä muut kasvaneet iloisesti vierestä. Itse olen joka kevät haravoinut puidenlehtiä kivien päälle rikkakasvien kasvua hillitsemään, mutta aina siihen on silti jotain puskenut pintaan.


Kun kerran maanpeitekangasta jäi perennojen tarpeesta yli, päätin siistiä tämänkin alusen aloittamalla lehtien poisharavoinnilla ja keräämällä niiden alta paljastuneet kivetkin pois. Tämän jälkeen leikkelin kankaasta pensaan ympärille sopivia paloja ja asettelin kivet kankaan päälle - ja kannoin ojasta varmaan ainakin sata kiveä vielä lisää, jotta kangas saatiin kokonaan peittoon.


Sekä syreenipensaan että perennojen juurella kasvaa suo-orvokkeja, joille jäi kasvutilaa vielä nytkin.

Mesta joutui hierontapäivän illan kivienkantourakan ajan olemaan narussa kiinni, että ottaisi rauhallisesti.

Meidän pihapuista ja pensaista katkeili oksia/latvoja talvella raskaan lumikuorman vuoksi. Osa ehjänä pysyneistäkin vaurioitui sisäisesti niin, että oksat eivät enää nousseet takaisin vaan jäivät taitteelle pysyvästi. Syreenipensaastakin jouduin pari revennyttä oksaa sahaamaan irti, mutta muuten se näytti ihan selviytyneen hyvin, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, mutta kukintojen paino saikin oksat lakoamaan uudelleen. Harmittaa alkaa koko pensasta matalaksi laittamaan, kun on kesäisin aina todella komea ja näyttävä, mutta ei tässä taida oikein muukaan autttaa, kun ei se taida normaaliksi enää palautua. Ellei sitten köytä kaikkia runkoja kiinni toisiinsa, jolloin eivät voi nuokkua kuka minnekin suuntaan...


Ruusupensaatkin kaipaisivat kipeästi saksia lumivaurioiden takia ja myös siitäkin syystä, että eivät enää ole kovinkaan kauniita lehtien kasvaessa nykyään vain oksien kärjissä. Mietin myös, että saksimisen jälkeen niiden ympärille voisi nikkaroida kehikon, joka tukisi jäljelle jääneitä oksia hieman ylempään asentoon, jolloin ruohonleikkuu helpottuisi (ja satuttaisi vähemmän).


perjantai 19. kesäkuuta 2015

Jyvä koira!

Käytiin viime viikolla Lumeksen kanssa tokokoulutuksessa (, joka pitäisi muistaa maksaakin...) opiskelemassa muutamaa uusien sääntöjen kohtaa. Eka tehtiin voittajaluokan ohjattu nouto, koira suoriutui hienosti, mutta se ois pitänyt jättää vähäsen lähemmäksi merkkiä. Tämän jälkeen erikoisvoittajaluokan ohjatun hyppynoudon (tai mikä sen virallinen nimi nyt olikaan, en jaksa tarkistaa) merkinkiertoa. Lumes ei ole aikaisemmin merkinkiertoja tehnyt, mutta käytin tähän agilityn takaakiertokäskyä, jonka lisäksi kehumista merkin takana ja palkkaukseen juoksua, tai omaa peruutusliikettäni saadakseni Lumeksen lähtemään tulemaan takaisinpäin ja toimi. Lumeksella on kivasti ihan suorat linjatkin merkille ja sieltä pois. Vauhdista istuminen pitäisi vielä sitten opettaa.


Kolmantena otettiin voittajaluokan ruutua, joka siis tehdän merkin kautta ja Lumes on tähän asti vain juossut suoraan ruutun. Vein sille palkat ruutuun ja mietin, että meneeköhän se merkille sitten ollenkaan, mutta hienosti meni! Ekalla vain unohdin sanoa sille merkillä pysähtymiskäskyn, joten jäi hämmentyneenä oleskelemaan vähän sinne päin ja lähti kävelemään merkiltä pois, mutta kun olin itse kartalla, niin koirakin oli super. Ei mitään moitetta ja ruutuunkiin täyttää vauhtii! Mulla on pysäytyskäskynä "hyvä", mutta koska selvät kehusanat on vähän kiikun kaakun kannattaako niitä kokeissa käskyinä käyttää, niin sain vinkin sano hyvän tilalta vaikka samankuuluisen sanan jyvä. Meillä asuu tästä lähtien siis jyviä koiria...


Mesta on hypännyt 80cm korkeaa hyppyä (ja Lumes 90cm + metri), kiivennyt harjoitus pk A-estettä ja virallista (samoin Lumes), noutanut 650g kapulaa. On sillä vielä jonkun matkaa estenoutoihin, saa nähdä saadaanko syksyksi valmista. Mut se seuraa kyllä niin hirveen kivasti! Tehtiin molempien kanssa esineruutuakin taas pitkästä, pitkästä aikaa ja ihan supereita kumpikin. Mestakin osa jo palauttaa esineen ihan täysii, kun sen jälkeen pääsee ruokakipolle ahmimaan.



Lumes on tehnyt jälkeä. Toukokuun lopussa Vilin emäntä alkoi puhua, että mun pitäis alkaa Lumeksen kanssa jäljestämäänkin. Mulla ei ole tässä blogissa edes aihekategoriana jälkeä, kun on kuopattu ja syvälle se laji Lumeksen ensimmäisen kesän jälkeen eikä ole kiinnostanut edes kokeilla sitä enää (tai no tehtiin eri menetelmällä muutama vielä loppukesästä ja seuraavana vuonna, mut noin periaatteessa). Mutta hyvänen aika siis, miten Lumes nyt tykkääkin jäljestää! Sehän ekana kesänänä tosiaan vääristä koulutusmenetelmistä johtuen paineistui jäljestämisestä ja lopulta lopetti sen kokonaan, mutta nyt se aivan nauttii! Ilmeisesti viiden vuoden tauko teki hyvää... Olin niin hullu, että ilmoitin sen viikon päästä olevaan kokeeseenkin, vaikka ei olla tehty kuin reilun 100 metrin jälkeä (kokeissa 500m) ja itse kävellyt sen (kokeissa vieras) ja janakin ollut vasta 5m (kokeissa 30m). Keppejä se kyllä tykkää löytää, jos vaan kohdille osuu. Koe voi mennä tällä treenimäärällä ihan persiilleen, mutta musta on tullut ihan kummallinen, kun ei se haittaa yhtään. Teki vaan niin kovasti mieli osallistua johonkin, tuloksesta viis! Tämä on varmaan niitä kategoriassa maksettuja treenejä... Kiitti vaan Vilin emäntä, sekoitin mun pään! :D

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Vielä kerran Ähtärin eläinpuisto...

Ensimmäisillä laulujoutsenilla oli metsäinen aitaus ja tuntui jotenkin eksoottiselta nähdä joutsenia sellaisessa ympäristössä, kun on tottunut näkemään niitä vain vesistöissä uiskentelemassa ja pelloilla syömässä. Joutsenista toinen oli lepäilemässä ja toinen kävi syömässä ja lähti sen jälkeen kävelylle metsäpolkua pitkin, tyytyväisen oloisena se taaperteli eteenpäin. Jälkimmäisessä joutsenaitauksessa taasen oli jooga- tai joku muu jumppahetki meneillään, siellä seisoskeltiin vakaasti yhdellä jalalla.

"Laulujoutsen on suurikokoinen, valkoinen vesilintu ja Suomen kansallislintu. Nokan keltainen alue on kiilamainen ja sieraimiin asti ulottuva, mikä on paras erottava tuntomerkki pikkujoutsenesta. Pyrstö on pyöreä ja lyhyt eikä kiilamainen, kuten kyhmyjoutsenella. Nuori laulujoutsen on höyhenpuvultaan ruskeanharmaa, ja se saa aikuisen valkoisen puvun syntymän jälkeisen kesän osittaisessa sulkasadossa. Nuoren yksilön nokasta puuttuu myös keltainen väri (keltaiset alueet ovat vaaleita, osin punertavia). Laulujoutsen lentää lähes äänettömin siiveniskuin (vrt. kyhmyjoutsen)."



Kiljuhanhet ja muut "sorsamaiset vesilinnut" olivat kaikki samassa tilassa, josta niiden ohi pääsi kävelemään ihan vierestä, eivätkä linnut piitanneet ihmisistä mitään.

"Kiljuhanhi kuuluu romahdusmaisesti vähentyneiden lintulajiemme joukkoon. Kiljuhanhen pelastamiseksi on meneillää monia erilaisia projekteja."



Punakaulahanhella oli soransyönti meneillään, tavallaan ruuansulatuksenhoitoa siis.

"Pääasiassa Siperian tundralla ja talvehtimisialueillaan Kaspianmeren rannoilla. Länsi-Euroopassa sitä esiintyy vain satunnaisesti. Laji on harhautunut muutaman kerran Suomeenkin."


Mandariinisorsakoiras oli hauskannäköinen ja persoonallinen kaveri, jolla oli kovasti touhu päällä. Pesuvadissa oli ilmeisesti ruokaa, jonka vuoksi sinne kiipparoi, ja jonkun ajan kuluttua tepasteli lampeen, jossa esitteli puolisukeltajan puolisukelluksia ja sukellusten välissä hempeili "tyttöystävänsä" eli mandariinisorsanaaraan kanssa.

"Koiras on upea ilmestys ja helppo tuntea, nokka kirkkaanpunainen, silmän päällä leveä valkoinen juova. Naaras likaisenharmaa, valkoinen kapea silmäviiru, kupeet karkean keltatäpläiset."




Seuraavaksi lemmikikseni hankin vesimyyrän ja rakennan sille samanlaisen vettä ja maata sisältävän jättiterraarion, mikä tälläkin kaverilla oli! Tää oli supersöpö mupeltaessaan ruokakalaansa, vilistäessään maalla ja aivan hirmutaitava uimaan ja sukeltamaan! Sillä oli pesäluola (jonne se oli varastoinut ruokaa) sellainen, jonka sisäänkäynti oli vedenalla ja tosiaan hämmästyttävän ketterä oli vesielementissä!

"Vesimyyrä tunnettiin aiemmin  myös nimellä ojamyyrä. Vesimyyrä on tärkeä saaliseläin ainakin huuhkajalle, kärpälle, viirupöllölle ja haukoista tuuli- ja hiirihaukalle. Elinikä luonnossa korkeintaan 2-3 vuotta.

Vesimyyrä ui taitavasti ja sukeltaa hyvin, vaikkei muuten ulkoisilta piirteiltään olekaan sopeutunut vesielämään. Vesimyyrä elää tavallisesti maanalaisessa tunneliverkostossa, mutta saattaa majoittua myös tulvan saartamassa mättäässä tai vedessä olevassa keossa. Vesimyyrän tunneleiden kaivamisesta syntyneet multakeot ovat samankaltaisia kuin maamyyrällä eli kontiaisella. Vesimyyrä asuttaa uskollisesti kerran valitsemaansa elinympäristöä, eli se on paikkauskollinen eläin.

Vesimyyrät keräävät kasvimaalta herkulliset porkkanat sekä kukkapenkin mukulat omiin talvivarastoihinsa. Vesimyyrän multakeossa on kolon suuaukko yleensä keon vierellä. Harmittoman ja rauhoitetun kontiaisen käytävä taas lähtee multakasan keskeltä."



Näätä oli vilkas liikkeissään eikä siitä meinannut ehtiä ottamaan kuvia. Näädän aitauksessa oli ulko- ja sisäosat, seinää vasten olevan puunrungon kolo oli ilmeisesti sisätilojen sisäänkäynti. Näädän ruokailuhetki näkyi tehtäneen virikkeelliseksi, sillä siellä täällä sen ulkoaitauksessa oli lihanpaloja oksien päällä yms. paikoissa. Näätä juoksentelikin nuuhkien ympäriinsä selvästi ruokiaan etsien.

"Näätä saalistaa tavallisesti vain öisin. Päivälepopaikakseen se valitsee esimerkiksi kallionkolon, louhikon, onton  puun, petolinnun pesän tai usein tiheässä kuusessa sijaitsevan oravan pesän. Majapaikkaansa näätä vaihtaa jatkuvasti. Huonolla ilmassa, kuten ankarassa tuiskussa, se kuitenkin pysyy paikoillaan joskus jopa kolme vuorokauttakin. Heti myrskyn mentyä ohi näätä lähtee taas vaellukselleen.

Jotkut näätäyksilöt saattavat asettua pysyvästi kesämökkialueille pitäen pesä- ja lepopaikkoinaan välikattoja tai pihapiiristä löytyviä maakoloja. Joskus näätä on tunkeutunut mökin sisätiloihin aiheuttaen melkoisen sotkun."




Vaikka maakotkilla olikin iso lentohäkki, ei sitä mitenkään voi verrata kotkien lajityypilliseen tapaan lennellä ja liidellä pitkin taivasta, joten vähän sääliksi niitä kävi.

"Maakotka kiertelee korkealla reviirinsä yläpuolella. Niiden näkö on monta kertaa ihmisen näköä tarkempi, joten jänis erottuu hyvin 1,5 kilometrin etäisyydeltä. Kotkan hyvän näkökyvyn mahdollistavat tarkan näkemisen alueella olevat miljoona näköreseptoria, meihin verrattuna seitsemän kertaa nopeammin tietoa välittävä hermosto ja parempi värien havaitsemiskyky. Petolinnut näkevät myös esimerkiksi virtsasta heijastuvan uv-valon, joka paljastaa saaliseläinten kulkureiti. Lintujen silmissä on kampamainen uloke, joka puuttuu meiltä nisäkkäiltä.

Maakotka tarvitsee kevättalvella ja keväällä rauhaa. Häirintä säikyttää emon pesältä ja pesintä voi tuhoutua. Poikaselle tuodaan ravinnoksi pieniä lintuja ja nisäkkäitä. Suurin paino, minkä maakotka pystyy nostamaan ilmaan, on testien perusteella viitisen kiloa.

Emot ovat pariuskollisia ja ne pyrkivät pysyttelemään 300 neliökilometrin laajuisella reviirillään ympäri vuoden. Reviirilleen ne rakentavat pari kolme risupesää, joita ne vaihtelevat tarpeen mukaan. Keväällä ne koristelevat käyttöönotettavan pesän tuoreilla havunoksilla."


Ilvekset näyttivät yllättävän suurilta ja vankkaluustoisilta, eivät tosiaankaan olleet mitään pikkukisuja. Ilveksista yksi käveli aitauksen takaverkon viereistä betoniuloketta edestakaisin pysähtyen välillä katselemaan ulos aitauksesta. Eipä varmaankaan olisi pistänyt pahitteeksi vähän laajempaa reviiriä.

"Talvella hangelle ilmestyvät isot ja pyöreät tassunjäljet ja kevätöinä kuuluva äänekäs mouruaminen paljastavat ilveksen reviirin. Ilvekset liikkuvat lähes parikymmentä kilometriä yössä ja reviirit voivat olla yli tuhannen neliökilometrin laajuisia. Ilves on hävitetty sukupuuttoon suurimmasta osasta Keski-Eurooppaa. Laji oli kuolla sukupuuttoon myös meiltä 1950-luvulla. Uusi ilveskanta muodostui Ruotsista ja Venäjältä vaeltaneiden ilvesten jälkeläisistä.

Erivärisille ilveksille on annettu omat nimityksensä: Kissailves on pilkullisin. Kettuilveksellä on pilkkuja vain jaloissa. Susi-ilveksellä on isoja, epäselviä värilaikkuja ja selässä kaksi mustaa juovaa.

Nuoret ilvekset elävät mielellään ryhmässä. Vanhat ilvekset elävät luonnossa yksinään, mutta tarhassa voidaan pitää pariskuntaa yhdessä ympäri vuoden. Ilvesuros ei tee pahaa poikasilleen. Se jopa osallistuu poikasten hoitoon, vaikkei olekaan yhtä ahkera kuin ilvesemo. Vuonna 2012 arvioitu kanta n. 2500 eläintä."



Susilla taisi olla kaikista Ähtärin eläimistä suurin aitaus. Se oli jaettu kolmeen osaan siten, että kaksi aitausta olivat yleisön katselupaikkojen vieressä ja kolmas näiden kahden takana syrjässä. Saapuessani susiaitaukselle, niistä yksi oli ensimmäisessä aitausosassa ja loput makoilivat taaimmaisessa. Kun tämä etuaitauksessa ollut susi kävi hetken "hengaamassa" taka-aitauksen suuaukolla, lähtivät siellä olleet sudet hiljalleen liikkeelle etuaitauksen puolelle ja kohta koko lauma jolkotteli kiertorinkiä usean kierroksen verran etuaitauksen rajoja seuraten. Susien ravi oli todella tasapainoisen, keveän ja vaivattoman näköistä!

En osaa sanoa, oliko susien käyttäytyminen stressaantunutta, mutta kovasti tuli mieleen pienessä tarhassa koko elämänsä kyhjöttävät koirat, jotka turhautuneina ramppaavat tarhan etuseinämää eestaas ja kieputtavat metrin parin säteellä ympyrää. Susista kahdella oli jotain keskinäistä kähinää. Niistä toinen olisi selvästi halunnut tilanteesta pois ja yritti muina susina jolkotella muun lauman mukana, mutta tämä toinen tuli koko ajan perässä kiinni ja kävi härkkimässä, murinaa ja irvistelyjäkin kuului ja näkyi.

Susien pito eläintarhoissa ilmeisesti on ongelmallista (susille itselleen) ja Ähtärin eläinpuistonkin sivuilla kerrotaan, että joskus susien kesken on niin pahoja tappeluita, että loukkaantuneet joudutaan ottamaan erilleen hoitoon ja jopa lopettamaan, koska vammat ovat liian suuria ja/tai koska yksilöä ei pysty enää palauttamaan takaisin laumaan.

"Susi on sosiaalinen eläin, joka elää laumassa. Lauma koostuu johtajaparista ja aiemmista pennuista tai muista sukulaisista, joilla kaikilla on oma paikkansa lauman sisäisessä hierarkiassa. Susi on myös hyvin leikkisä eläin. Kanssakäyminen toisten kanssa on tärkeää ja tervehtimisseremoniat kuuluvat lauman jokapäiväiseen elämään."




Karhut tuntuivat poikkeavan kaikista muista Ähtärin eläimistä siinä, että ne ottivat katsekontaktia ihmisiin ja viihtyivät aitauksen etualalla esiintymässä, tai "esiintymässä", olivat lemmikkimäisen oloisia. Teki niin mieli heitellä niille jotain suupaloja palkkioiksi tempuista... Ainoina suurista pedoista ne sinänsä ankean näköisistä aitauksistaan huolimatta vaikuttivat leppoisilta, tyytyväisiltä, ts. ainakaan niillä ei näkynyt mitään ramppaamista/tylsistymistä/yms. mitä esim. ahmoilla, susilla ja ilveksillä oli, vaan keksivät itse itselleen puuhaa. Tietenkin näin eläimiä hyvin pienen ajan, joka on vain osatotuus niiden koko elämästä, eikä sen perusteella välttämättä yleistyksiin kannata lähteä.

"Karhu on maamme kansalliseläin. Esi-isillemme karhu oli tärkeä ja pyhä eläin, jota ei sopinut kutsua nimeltä. Siksi karhulle on keksitty runsaasti lempinimiä. Karhu saattaa elää tarhaoloissa jopa 40-vuotiaaksi, luonnossa noin 20-vuotiaaksi. Vuonna 2012 maamme karhukanta oli noin 1400 eläintä."






Useampi koululaisryhmä oli paikalla opettajiensa kanssa eläimiin tutustumassa, mikä sinänsä on tosi hieno asia. Harmi vain, ettei kaikilla opettajillakaan olleet eläinpuiston käytösetiketit (mm. "Älä häiritse eläimiä.") hallussa. Kettuparka ei oikein tiennyt, minne enää piiloutuisi, kun lapsilauma juoksi aidan vierellä aina sinne, minne kettukin meni... Lopulta jäi sitten seisomaan keskelle tarhaansa.

"Tämä eläinsatujen tuttu veijari on talviturkissaan valkoisella lumella upea näku. Luonnossa sitä ei useinkaan pääse näkemään, sillä se on tyypillinen yöeläin, joka liikkuu mielellään illan hämärässä tai sarastavassa aamussa. Sen pääasiallisen ravinnon muodostavat pikkunisäkkäät, kuten myyrät ja hiiret."


Kursivoidut lainaukset Ähtärin eläinpuiston sivuilta.