Huono kaikessa

Olen huono häviäjä. En tosin siinä perinteisessä mielessä, että mitenkään hermostuisin tappiolla olemisesta. En vain jaksa enää yrittää uudelleen, jos epäonnistuminen seuraa toistaan. Olen luovuttaja, lannistuja, luuseri. Jos minulla ei olisi niin onnistuvia koiria kuin on, olisin jo lopettanut lajin toisensa perään heti alkuunsa. Ihailen ihmisiä, jotka yrittävät uudelleen ja uudelleen, eikä se pelkkä tulos ole tärkein. Minusta ei siihen ole.

Aina ennen kisoja niin sanotusti petaan meille valmiiksi epäonnistumisen, niin ei tarvi kisan jälkeen enää selitellä, mikä meni pieleen, jos menee pieleen. Voi ihan vapaasti onnistua tai epäonnistua, kun on jo ääneen kerrannut kaiken, mikä ei välttämättä onnistu ja miksi, ja laskenut tavoitteet alas. Mitä useampi onnistuminen on takana, sitä enemmän pitää varautua siihen, että seuraavalla kerralla ei enää menekään yhtä hyvin. Minusta ei ole sellaiseen "jes, nyt me onnistutaan kaikessa"-asenteeseen.

Olen jopa niin epäonnistumispelkoinen, että jos tuntuu, ettei homma voi mennä enää paremmin kuin on jo mennyt, on parempi olla osallistumatta ollenkaan tai lopettaa koko homma, ettei vaan tule mitään heikompaa suoritusta eteen. Minulla ei ole edes kilpailuviettiä kannustamassa yrittämään ja yrittämään, kisaamaan ja kisaamaan. Ilman kannustavia, eteenpäin potkivia treenikavereita ei osassa lajeja oltaisi missään.

Sinänsä on ristiriitaista, että haluan harrastaa tulostavoitteellisesti - eli käydä kisoissa - mutta kuitenkaan minulla ei ole sitä minkään sortin kilpailuviettiä. Ei sinänsä mitään tarvetta päästä luokkia ylemmäs, saada menestystä tai olla toisia parempia. Se vain on tavallaan pakollinen jatkumo sille, että haluaa harrastaa koiriensa kanssa ja voi todistaa niiden osaamista.

Tästä päästäänkin siihen, että olen myös huono voittaja. Vaikka pärjääminen onkin mukavaa, se on myös tavallaan epämukavaa. On jotenkin hämmentävää olla hyvä, että miten tässä nyt näin kävi. Kuka on mennyt keksimään sanonnan "Voittajan on helppo hymyillä"? Ei todellakaan ole! Olisi painajainen voittaa jotku oikein isot kisat. Olisin vaan silleen ööh, anteeksi olemassaoloni, saako jo lähteä pois, voisiko maa nielaista minut, sammuttakaa edes valot.

Olen tottakai ylpeä koiristani ja nautin kisaamisesta niiden kanssa. Voin kirjoittaa niistä suuria ylistystekstejä ja levittää videoita pitkin maailmaa. Voisin kuitenkin skipata kokonaan oman osuuteni, unohtakaa, että olen olemassa, katsokaa vain koiraa.

Pitäisi varmaan lopettaa koko koiraharrastus, pääsisi näistäkin olemattomista ongelmista eroon. Olen sitä paitsi aina inhonnut esiintymistä ja esillä olemista. Koiraharrastuksessa siihen vain on ollut pakko tottua. Eniten ahdistaa koiratanssi, jossa joutuu kirjaimellisesti esiintymään. Olisi hyödyllistä tehdä lajia tutuksi esiintymällä Lumeksen kanssa tapahtumissa ja mahdollisesti näin saada uusia harrastajia, mutta en vain kehtaa. Koska luuser...