Juhli Suomen luontoa

Tänään satoi vettä aamun ja päivän, nyt illaksi on hivenen taivas kirkastunut ja aurinkokin jopa pilkahtelee pilvien lomasta. Koirien kanssa käytiin kuitenkin lenkkeilemässä päivällä vielä sateiden aikaan ja kierrettiin pitkä lenkki, vaikka kastuttiinkin melkoisen märiksi. Hyvissä kamppeissa se on jopa ihan mukavaa vaihtelua olla ulkona, vaikka vettä vain tulee ja tulee. Kerroinkin jo lokakuulla 2015 Haltin ulkoiluhousuistani, jotka ovat todella mukavat jalassa ja silti ihan satavarmasti pitävät veden ulkopuolella. Tuolloin housut olivat olleet minulla aktiivikäytössä jo pari vuotta, ja nyt tuosta kirjoituksesta on kohta kulunut aikaa toiset pari vuotta ja edelleenkin niin rakastan noita housuja - kivat käyttää ja vedenpitävyys vuosienkin jälkeen täysin tallella. Vasempaan lahkeeseen polven kohtaan on kulunut reikä (annettakoon se nelivuotisille, ties kuinka monet metsässärypemiset ja koiratreenit kokeneille housuille anteeksi) ja siitä vesi luonnollisesti menee läpi, mutta muuten en housuista vieläkään löydä mitään vikaa. Oi jospa löytäisin vielä yhtä hyvä housut uudelleenkin!

Käytiin tsekkaamassa viime vuonna löytämäni rämesuo, jossa kasvaa hillaa, mutta valitettavasti tilanne oli sama kuin silloinkin eli ei marjan marjaa. Olin silloin vuosi sitten niin iloinen löytäessäni hillasuon, mutta ilo oli varsin lyhytaikainen saadessani valistusta, että joka paikassa hilla ei kuki ja tee marjaa ja nähtävästi tämä on sitten sellainen paikka. Harmi. Mustikatkin jäi tältä vuoden poimimatta, kun olin vähäsen myöhässä ja sitten meidän lempparimustikkapaikat olikin jo joku toinen tai toiset ehtineet käydä tyhjäämässä. Lumes sentään on itselleen syötäväksi löytänyt mustikkaa lähes jokaisella metsälenkillä. Mesta juoksee edellä, minä kävelen perässä ja Lumes syö mustikkaa.

Lenkiltä palattuani huomasin, että tänään olikin näköjään juhli Suomen luontoa-päivä. Lipun olisi voinut vetää salkoon, jos sellainen meillä olisi, käydä kansallispuistoissa laulamassa, ruokailla luonnossa tai halailla puita. Jäi nyt tekemättä, mutta ehkä iltavalaistusta vielä voi koittaa laittaa. Kyllä me silti onneksi kävimme siitä luonnosta nauttimassa! Kuvia ei tänään tullut otettua sattuneesta sääsyystä, mutta laitetaan nyt muutama aiemmin julkaisematon metsäkuva viime maaliskuulta. Samoissa maisemissa kun oltiin tänäänkin ja samoin tavoin Mesta nautti luonnonantimista tänäänkin.

Takapihan mysteerieläin

Meillä on tässä kesän aikaan silloin tällöin (= noin kerta viikkoon) öisin tömähtänyt terassin ikkunaan joku tai jotain. Lintuja lähinnä olen miettinyt "syyllisiksi", mutta sattuneesta syystä en ole koskaan ollut ikkunalla katsomassa tömähdysten aikaan. Jälkeenpäin ikkunassa tai terassilla ei näy mitään, mistä voisi päätellä tömähdyksen aiheuttajan. Ja mitkä linnut ylipäätään ovat liikekannalla yöaikaan ja mitä ne tekevät meidän terassilla? Ainakin pöllöt tiputan heti meidän pihan lintuvahvuuksista pois ja muita yökukkujia ei heti tule mieleen. Ellei jotkin yöhyönteissyöjät sitten?

Jokusen viikon ovat koirat ilta-aikaan hämärässä takapihalle päästessään syöksyneet ihan täysillä terassista ohi aidalle asti ja ihan kuin etsineet jotain. Ryntäyksen jälkeen myös terassi on käyty nuuskimassa läpi. Olen olettanut tämän liittyvän niihin öisiin ikkunaosumiin, vaikka en ymmärräkään, miten koirat osaisivat liittää asiat toisiinsa - varsinkaan, kun eivät niihin ikkunaan tömähdyksiin reagoi mitenkään. Valoisaan aikaan ovat olleet takapihalla ihan normaaleja.

Oli sunnuntai-ilta, hyvin myöhäinen sunnuntai-ilta. Päästin koirat takapihalle ja jo totuttuun tapaan ne heti luvan saatuaan ampaisivat täyttä vauhtia aidalle asti ja olivat etsivinään jotain. Sinänsä tämä ryntäily on todella erikoista, koska yleensä ne eivät ole ollenkaan kiinnostuneita riistasta tai muistakaan eläimistä, että mikä niiden mielen on takapihalla alkanut sekoittamaan? Terassin puolella takapihaa on valot, mutta aidalle asti valo riittää juuri ja juuri sen verran, että koirat näkee mustina möykkyinä. Ne näkyivät kiihkeästi haistelevan maata ja siinä samassa lähtevät juoksemaan minua ja terassia kohden, jonka valoon saapuessaan näen Lumeksella jotain suussaan ja huudan "irti". Lumes irrottaa otteensa samantien ja se jokin, joka sillä suussa oli, putoaa maahan. Siili. Käsken koirat terassille ja se siili, hyvin kiukkuisena tai peloissaan puhiseva siili, saa jäädä yksikseen rauhoittumaan poistuessani koirien kanssa sisälle.

Myöhäisillan pimeitä tunteina terassin valossa otettu kuva pihavieraastamme, kamera vielä lisäsi valotehoa.

Selvisipä koirien vauhkoonnuttaja. Ilmeisesti siili on jo useamman viikon ajan vieraillut takapihallamme hämärän turvin ja jostain syystä sen jälkeensä jättäneet tuoksut ovat olleet koirista erityisen kiinnostavia. Silti edelleenkin ihmettelen, miten se on saanut koirat niin vauhkoiksi ja vielä sekin, että Lumes otti sellaisen piikkikasan suuhun asti (tarkistin, ei piikkejä suussa), vaikka olisin voinut vannoa ja vetoa lyödä, ettei todellakaan koske siileihin, kun ei koske mihinkään muuhunkaan. Niin paitsi käärmeistähän Lumes valitettavasti on kiinnostunut, niitä ei onneksi ole vielä sentään kantamaan alkanut, vaikka ihan nenä kiinni tutustumassa onkin ollut.

Lepytelläkseni siiliä vein sille viereen kissan märkäruokaa, jota sattuu kaapeista löytymään, vaikka ei meillä kissaa olekaan. Koirat tykkäävät siitä spesiaaliherkkuna ja hakutreeneissä Mesta aina saa viimeiseltä maalimieheltä ensin rasiallisen kissanruokaa ja sitten vielä kasan muita herkkuja. Mutta takaisin siiliin, nappasin kuvan ja sen jälkeen jätin sille tosiaan ruuat viereen ja siirryin ikkunan toiselle puolelle tarkkailuasemiin nähdäkseni sen ruokailupuuhissakin. Siili oli ilmeisesti ollut todella peloissaan, koska se pysyi kipparalla kymmenisen minuuttia, kunnes varmistui siitä, että uhka oli todellakin ohi ja se uskaltautui syömään. Täytyypä jatkossa pakkasiin asti käydä ensin itse tarkistamassa takapiha ennen kuin iltaisin päästää sinne koiria.

Mysteeri kaksi ratkennut (ja oikein ilahduttavalla tavalla, en olekaan vuosiin nähnyt ainuttakaan siiliä), mutta mysteeri yksi edelleen ratkaisematta, sillä siili ei taida mitenkään liittyä niihin ikkunatömähdyksiin. Maanantai-iltana terassilla loikki, tai väliin enemmänkin kyllä käveli, sammakko, ensimmäistä kertaa meidän pihassa sellaisenkin näin, mutta ikkunoihin asti senkään loikat eivät taida ylettää. Jatkamme tutkimuksia.

Palveluskoirien SM-kisat

Se on ihan sama, että missä päin nettiä joku kyselee sitä, sopisiko hänelle lapinkoira, niin jos kysyjä vähänkin vihjaa siitä, että häntä voisi kiinnostaa harrastaminen lajissa x,y tai z, on heti vähintään yksi, usein useampikin sanomassa, että lapinkoiraa ei kyllä voi ottaa jos tavoitteellisesti haluaa harrastaa ja mihinkään SM-tasolle ei kannata uneksiakaan, joten suosista kannattaa kyllä ottaa joku muu rotu, jos harrastaa haluaa. Ja aina tämä sama virsi, vaikka kysyjä ei ole ehtinyt vielä edes kertoa, että kiinnostaako häntä ylipäätään edes kisaaminen vai vaan harrastelu, ja jos kisaaminen kiinnostaa, niin minkälaisin tavoittein.

Itseäni on kyllä aina kiinnostanut tavoitteellinen harrastaminen ja kisaaminen, se motivoi harjoittelemaan. SM-kisoista en ole haaveillut koskaan, mutta joskus sitä vain sattuu käymään niin, että yksi asia johtaan toiseen ja toinen kolmanteen. Niinpä sitä oltiin menneenä viikonloppuna Mestan kanssa palveluskoirien suomenmestaruuskilpailuissa todennäköisesti ensimmäisenä lapinkoirana ikinä ja sijoituttiin loppupisteissä sijalle 16/36.

Koko kesän on fiilikset näihin kisoihin osallistumisesta vaihdelleet. Vaikka olin tosi onnellinen siitä, että meille Mestan kanssa tämä ylipäätään on edes mahdollista, olin samalla ahdistunut tähän liittyvästä treenaamisen pakosta ja kaikista muista oheisjutuista mukaanluettuna vielä treeni- ja reissujännitys Lumeksenkin kanssa. Pari viikkoa ennen kisoja hakutreeneistä kotiintullessa viiden päivän treeniputken jälkeen tuli ihan totaaliahdistus ja tuntui, että olen ihan loppuunpalamisen partaalla.

Suurimmat syyni ja motivaationi osallistua Mestan kanssa palveluskoirien SM-kisoihin olivat "koska mä voin" sekä halu tuoda lapinkoiraa esiin erilaisessa valossa kuin mitä ehkä yleinen olettamus rodusta on. Meillä ei ollut mitään tulostavoitteita. Toivoin Mestan tekevän sen verran töitä, että ihmiset voisivat katsoa "vau, lapinkoira noutaa" "vau, lapinkoira hyppää".

Viiden tunnin ajomatkan takia majoituttiin jo kisojen virallista alkua edeltävänä iltana Salon Cumulus-hotelliin, jossa Kennelliiton jäsenille oli huonehinnasta 12% alennus (useammassa yössä se tuntuikin jo jonkun verran) ja lemmikkimaksusta -50%. Kisa alkoi meidän osalta perjantaina aamulla ilmoittautumisella, koiran tarkastuksella (mikrosiru, puhtaat liikkeet) ja kenttään tutustumisella. Olin pelännyt kenttien olevan häiriöisellä paikalla ja useampi vierekkäin, mutta kansallisten lajien (haku, jälki, viesti, etsintä) tottelevaisuuskenttiä oli kaksi ja ne kyllä olivat vierekkäin, mutta aika hyvin omassa rauhassaan. Takaa kentät rajautuivat verkkoaitaan, jonka takana oli tie ja kerrostaloja, ja kentän meidän puolen vasen sivu oli verkon takaa jotain puistomaista puustoa, oikealla puolella se toinen tottiskenttä ja etupuolella katsomo.

Kenttääntutustuminen suoritettiin ennalta määrättyjen, numerojärjestykseen perustuvien parien kanssa ja aikaa oli 5min per koira tai 10min per pari. Meidän parina oli mukavat suursnautseri ja omistajansa, jonka kanssa jutskailtiin pitkin kisaviikonloppua, ja joka kisassa mukana olevien tuttujen lisäksi vaikutti paljon meidän hyvään kisafiilikseen, ja jonka ansiota on, että sain Mestasta vielä muitakin kisatottiskuvia Sporttirakin ottamien kuvien lisäksi.

Olin miettinyt paljon, mitä tekisin kenttääntutustumisessa. Viisi minuuttia on lyhyt aika, siinä ei hirveitä ehdi, vaikka saatiin sen lisäksi kyllä vielä pari minuuttia meidän parinkin ajasta. Tehtiin parin kanssa ensin kehän ulkopuolella "ilmoittautuminen" eli oltiin hetki vierekkäin koirien kanssa ja siitä kentälle. Olin keskiviikkona unohtanut kotona ottaa vielä viimeisen kerran noudon 2kg kapulalla, jotta Mesta muistaisi sen painon ja tarraisi kapulaan riittävällä voimalla kiinni. Otinkin sitten ensin kapulanpidon ja eteenistumisen sillä kahden kilon mötikällä ja palkkasin kahdella vinkulelulla, nameja kentällä ei saanut syöttää. Sitten viskasin jalkapallon metrisen hyppyesteen yli ja Mesta sai hypätä perään, juoksin leikkimään sen kanssa. Jos se edes menohypyn tekisi kokeessa seuraavana päivänä. Lyhyen leikin jälkeen Mesta istumaan vinoesteen (A-este) eteen, itse taakse pallon kanssa ja Mestalle kiipeämiskäsky (jos se huomennakin palaisi esteen kautta) ja esteen ylityksen jälkeen lyhyt leikki ja kävely yhdessä eteenmenon loppukohdille kentän takaosaan ja pallo sinne. Palattiin Mestan kanssa kentän etuosaan ja lähetin sen juoksemaan eteen, sinne pallolle siis, mutta Mesta kiersi vaan jotain ihme kaarrosta ja oli ihan pihalla, että minne piti juosta.

Siinä vaiheessa oli viis minsaa mennyt ja pari haki koiransa paikallaolosta ja teki oman lopputreeninsä. Sillä välin laitoin Mestan kentän ulkopuolelle makuulle ja palkkasin sitä siinä nameilla. Meidän parilla oli lyhyt treeni ja koska aikaa jäi vähäsen, vein Mestan kanssa pallon vielä uudelleenkin kentän takalaitaan ja etupuolelta lähetin sen taas sinne, mutta yhtään paremmin se ei hahmottanut eteenmenoa ja pallon sijaintiaan nytkään. Vähän jäi epätoivoinen olo.

Illemmalla alkavia avajaisia odotellessa käytiin syömässä sekä nähtävyyksiä katsomassa/geokätköjä etsimässä.

Alvar Aallon suunnittelema tuberkuloosiparantola

Geokoira työssään Pyhän Jaakobin kirkolla

Olin alunperin ajatellut, etten jaksaisi osallistua avajaiskulkueeseen tai ainakin jättäisin Mestan siitä pois, ettei se turhaan väsyisi. Sen, mitä kyselin siihen osallistumisesta, se oli hyvin vahvasti suositeltavaa ja yhtä suositeltavaa olisi pitää se koirakin mukana. Näin sitten tein ja loppuviimein olinkin tyytyväinen, että olin mukana seisoskelemassa Mestan kanssa, sillä teki sille ihan hyvää vähän rauhoittua vieraiden koirien keskellä. Ja olihan se ihan vaikuttavaa nähdä ne kaikki yli 130 osallistujaa koirineen perätysten marssimassa!

Koirakot kokoontumassa avajaiskulkuetta varten, me Mestan kanssa olemme suuntaamassa haku-kyltin jonon hännille.

Myöhemmin illalla hotellille palatessa koirista huomasi, että reissussa oleminen väsyttää ihan eri tavoin kuin kotisuunnalla touhuilu. Istahtaessani sänkyyn lukemaan, kumpikin koira hyppäsi perässä ja kävi samoin tein nukkumaan. Sängyssä ne viihtyivät muinakin päivinä normaalia enemmän, joskin sadekelien jälkeen jouduin niille moneen kertaan perustella, miksi sänkyyntulo on märiltä koirilta kiellettyä. Ehkäpä jollain seuraavalla hotellivierailulla muistan ottaa oman päiväpeiton tai vastaavan mukaan sängylle levitettäväksi koiria varten. Alkuyöstä Lumes jonkun verran meinasi vahtia ovenkolauksia ja nukuinkin sitten muutaman tunnin riiputtaen oikeaa kättäni sängynreunalta alas kosketukseen Lumeksen kanssa, jolloin se pystyi olemaan välittämättä äänistä. Herätessäni jossain vaiheessa yötä, oli Lumes vaihtanut nukkumapaikan sängyn viereltä pöydän alle.

Hotellihuoneen ikkunasta olisi avautunut koirien pikapissatuspaikka, jos vain olisi ollut ikkuna-avain mukana.

Aamiainen oli hotellilla viikonloppuisin hieman arkea myöhemmin, klo 7.30-10.30, mutta sovittaessa sai noutaa aamiaispussin ihan mihin aikaan tahansa. Kysyin lauantaille sitä mahdollisuutta, koska minun piti lähteä koepaikalle jo seitsemän jälkeen. Runsaiden tiedustelujen vuoksi (hotellissa taisi yöpyä useampi SM-kisoissa olija) aamiainen olikin aikaistettu lauantaina alkamaan jo klo 6.45, joten ehdin hyvin syödä mitä halusin ja lähteä sitten ajoissa ajelemaan Paimiota kohti.

Palveluskoirakokeissa tottelevaisuudet suoritetaan aina pareittain siten, että toisen koirakon tehdessä ns. liikkeitä, on toinen sillä välin paikkamakuussa, ja viimeisen liikkeen jälkeen vaihdetaan vuoroja. Yleensä kisanumerot arvotaan paikanpäällä, mutta näin runsaassa osallistujamäärässä järjestäjät olivat arponeet numerot jo etukäteen. Meidän numero oli 35 eli ihan loppupäästä ilmoittautuneita ollessa hakuun 39. Kolme koirakkoa perui osallistumisensa, joten kisassa nähtiin 36 hakukoiraa tekemässä tottelevaisuutta, josta 20 parhaat pisteet saanutta pääsi jatkamaan maasto-osuuksiin ja muiden osalta kisa sekä alkoi että päättyi tottikseen.

Olin toivonut meidän saavan suorittaa liikkeet ensin, mutta jo viikkoa ennen kisoja katselin, että muutaman koiran jäädessä pois menee järjestys siten, että Mesta on ensimmäisenä paikallaolossa. Mesta oli tosi skarppina, kun mentiin kehään yhdessä meidän parin kanssa eikä sitä haitannut pieni odottelu. Pysyi jopa sievästi istumassa kätellessäni tuomaria! Matkan paikallamakuupaikalle se seurasi tosi nätisti ja jouduttiin siellä merkkitötsän luona odottamaan hetkisen, kunnes sain luvan käskeä koiran maahan. Se odottelu teki Mestalle ihan hyvää, ehti rauhoittaa vähän mieltään. Mesta meni ekasta käskystä nopsaan maahan ja kävelin näkösuojan taakse piiloon. Mesta makasi ensin tosi rauhassa pää maassa, parin suorittaessa vauhdikkaampia liikkeitä se nosti päätään ja sanoi yhden vuf. Noutojen kohdalla se alkoi hiljaa vinkua. Saadessani palata takaisin Mestan luo, se nousi näpsäkästi takaisin istumaan ja kehuessani sitä lähtikin säntäämään täysillä näkösuojaa kohti - unohdin ihan, että tottakai se lähtee palkalle kuten aina treeneissäkin vapautan sen istumaannousun jälkeen... Tuli se onneksi käskystä takaisin sivulle ja mentiin yhdessä näkösuojalle odottamaan parin tekevän viimeisen liikkeensä vielä. Mesta vähän siinä sivulla alkoi minulle haukkua ja sanoin sille "hyvä poika, hienosti". Arvosana paikallamakuusta hyvä? Erittäin hyvä?

Paikallamakuupaikalla odottelemassa, etummainen tötsä uroksille ja taaimmainen nartuille. Joku fiksumpi olisi ehkä valinnut puhtaat vaatteet päälleen. :D

En ymmärrä, mitä Mestan koeseuraamiselle on tapahtunut, siis sille varsinaiselle seuraamisliikkeelle. Seuruu paikallamakuupaikalle - ei mitään ongelmaa, seuruuliike - ei paikoin seuraamisesta tietoakaan, muiden liikkeiden seuruupätkät - ei mitään ongelmaa. Koko kesä tehtiin lähes pelkkää seuruumotivaatiota, että se edes lähtis kunnolla matkaan, mutta ei, arvosanaksi tyydyttävä. Mistä se edes tietää, että mikä on se seuruuliike?

Kävelystä istuminen erittäin hyvä. Juoksusta maahanmeno ja luoksetulo erittäin hyvä, joskin koira tuli niin kovaa luokse, että ehdin jo pelätä, jarruutaako se lainkaan, mutta onneksi jarrutti. Juoksusta seisomaan jääminen ja luoksetulo tyydyttävä, Mesta otti ennen seisomaan pysähtymistä pari askelta (ihan hyvä, sillä keskiviikkona se ei pysähtynyt ollenkaan...) ja tuli luokse vielä kovempaa kuin edellisessä ja nyt se sitten jätti sen jarrutuksen väliin ja _törmäsi_ mun jalkoihin niin kovaa, että tuomarin sanoin "jos se olisi ollut rottweiler, olisit lentänyt yleisöön asti". Siis Mesta, joka ei ikinä törmää! Mutta olipahan näyttävä luoksetulo.

Tasamaanouto 2kg kapulalla erittäin hyvä, löysä ote kapulasta laski arvosanaa. Kapula lähti heiton jälkeen vielä vierimään kauemmas ja kauemmas ja hoin mielessäni, että vieri, vieri, vieri... Mitä kauempana kapula, sitä vauhdikkaampi nouto. Tuomari totesikin heiton olleen varmaan koko kisojen pisin. Hyppynouto metrisen esteen yli 650g kapulalla erittäin hyvä, löysä ote kapulasta laski arvosanaa. Mut olin ihan vautsi vau, mikä Mesta, ihan superhyper hienot hypyt ja nouto! Aivan mahtava fiilis!

Vinoestenoudossa heitin kapulan ensin liikaa vinoon ja sain uusia heiton. Koko matkan hakiessani kapulaa muistelin vain sitä, miten kaveri kertoi viime vuoden äsämmissä uusineensa vinoesteellä heiton ja koira oli sitten kiertänyt esteen. Me ollaan kyllä näitä uusintaheittoja harjoiteltu, koska ei ole kerta eikä kaksi, kun olen treeneissäkin joutunut heittoa uusimaan, joten Mestan pitäisi kyllä pysyä odottamassa ja kohdistaa takaisin esteeseen, mutta koskaan ei voi tietää. Uusi heitto onnistui onneksi hyvin ja Mesta jatkoi uskomattoman upeaa työskentelyään, arvosana erinomainen. Huh, onko tää edes mun koirani enää?!?

Eteenlähetyksestä en yhtään tiennyt, mihin suuntaan Mesta päättäisi lähteä juoksemaan, kun ei tosiaan edellisenä päivänä edes pallon perään hahmottanut suoraa juoksureittiä ja nyt ei ollut edes sitä palloakaan apuna. Virittelysanasta Mesta kohdisti katseensa hyvin eteenpäin, seurasi nätisti (ihme, ettei edistänyt, kun treeneissä tekee aina tässä kohtaa sen) ja lähti käskystä ihan täysillä juoksemaan - ihme ja kumma - suoraan eteenpäin. Saatuani tuomarilta luvan, huusin Mestalle maahanmenokäskyn ja sen toteuttamisessa oli pieni viive, mutta meni kuitenkin maihin ja hauskasti vielä naama menosuuntaan eikä kääntynyt minuun päin. Odotteli maassa kävelyäni vierelle ja käskystä nousi heti istumaan. Arvosana erittäin hyvä?

Olin niin fiiliksissä, niin fiiliksissä! Tämän takia tänne tultiin, hitsi me tehtiin ihan mahtava tottis äsämmissä! Mikä olo! Pisteistä viis, tavoitteet täytetty. Tuomarit oli vaikuttuneita Mestan työskentelystä eikä kuultu edes moitteita liikkeiden väleissä tapahtuvista haukkumisista, jotka olin itse saanut aikaan tehtyäni Mestalle koko kesän lisää draivia haukuttamalla sitä tottisliikkeiden yhteydessä. Mestan tottispisteet 85,5/100 ja loppujenkin hakukoirien suoritettua tottiksensa selvisi, että Mestan pisteet riittävät maastoon pääsemiseen ja oltiin siis jo 20 parhaan joukossa. Ihan uskomatonta!

Maastonumerot arvottiin erikseen niiden 20 koirakon kesken ja meillä kävi niin hyvä tuuri, että nostettiin numero 2 ja oltiin siis aivan alkupäässä. Esine-etsintään lähdettiin vielä lauantaina alkuiltapäivästä ja vaikka ennen meidän vuoroa tein samat valmistelut kuin aina ennenkin ennen esine-etsintää, Mesta ei ollut yhtään keskittynyt. Lähettäessäni sen etsimään esineitä, se teki vain hakupistoja ja olisi koko ajan halunnut lähteä pois ruudusta tavallaan aluetta eteenpäin. Normistihan se juoksee loivaa siksakkia esineruudussa saadakseen hajun esineestä. Ihan pihalla olosta huolimatta Mesta löysi kaikki kolme esinettä, mutta ihan pihalla olo näkyi siinä, että se ei yhtään tiennyt, mitä niiden esineiden kanssa pitäisi tehdä. Otti kyllä suuhun ekan ja vipan ja lähti vauhdilla tuomaan minua päin, mutta sitten juoksi vain sivusta ohi (oli lähdössä etsimään ihmisiä kuvittelemansa alueen toiselle puolelle?) ja piti käskeä luovuttamaan esine, vaikka normaalisti siis itsenäisesti ja vauhdilla hyppää minua päin esineen kanssa. Keskimmäisen esineen löysi, tuomarin mukaan otti suuhunkin asti, mutta joku black out sille tuli, kun jätti kuitenkin sinne ja tuli ilman esinettä pois, vaikka on supervarma tuomaan esineet. Elämä on ja pisteet esineistä 18/30.

Lähdettiin takaisin hotellille keräämään voimia huomista varten. No joo, pari nähtävyyttä käytiin kyllä tsekkaamassa taas, kun kerta uusilla huudeilla oltiin.

Cumulus-pilvien alla

N.Ä.L.K.Ä

 Lumes yritti iltalenkillä kai vihjailla jotain...

Sunnuntaina herätys oli aamuyöllä klo 3.30. Ensimmäisen 10 koiran ryhmän, johon mekin kuuluttiin, oli määrä lähteä hakumaastoihin klo 5.00 ja suoritukset alkoivat kuudelta. Meidän hotellihuone oli kolmannessa kerroksessa ja koirien lisäksi kamppeitakin raahatessa en jaksanut käyttää portaikkoa vaan kuljettiin hissillä, joten koirat saivat useamman kerran päivässä aimo annoksen kaupunkielämän todellisuutta. Meinasin ensin aamu-ulkoiluttaa koirat kaupungilla, kuten iltaisinkin olin tehnyt, mutta kaduilla oli meidän makuun vielä liikaa yöjuhlijoita, joten ajettiin suosista treffipaikkana olevan huoltsikan pihalle ulkoilemaan muita odotellessa.

Sunnuntaina satoi ja satoi ja satoi. Vaikka me ei olla koskaan hakutreenejä katsottu kelien mukaan, niin näin suurta sadetta en muista hakutreeneihin sattuneen pariin vuoteen. Oltiin ennakkoon mietitty, että hakurata äsämmissä varmasti on jotain kallioista paikkaa ja yritettiin siten treeneihin etsiä muutakin kuin tasaista varvikkoa. Lauantaina kerrottiinkin numeroarvonnan jälkeen jo ennakkotietona, että koiran tehdessä löydön, pitää ohjaajien kävellä maalimiesten (eli piilossa olevien henkilöiden) luokse, koska märät kalliot on liukkaat, oikein oltiin siis kalliomaastosta arveltu. Sadesäälle kumisaappaat olivat muuten sopivat, mutta märkien kallioiden liukkauteen halusin laittaa pitävämpipohjaiset kengät saappaiden tilalta, niissä vain ei vedenpitävyyttä ollut. Hätä keinot keksii - kakkapussirullasta pussit molempiin jalkoihin, pussitetut jalat kenkiin ja ai että, miten mukava oli olla kuivin jaloin ja hyvillä kengillä maastossa!

Meidän maastonumero oli tosiaan se kakkonen, joten päästiin hakuilemaankin aika pian. Meidät kutsuttiin radan alkuun vähän liian aikaisin ja jouduttiin useampi minuutti odotella, että päästiin suorittamaan, mutta ei Mestaa onneksi haitannut, vaikka tosi tylsää siitä olikin joutua odottelemaan. Suoritusluvan saatuamme lähetin Mestaa sinne ja tänne, sinne ja tänne. Mesta teki hyvällä asenteella hommia, ihan takalaitaan se ei joka kerralla alueella mennyt, mutta en välittänyt siitä vaan mentiin vain rataa eteenpäin. Metsässä ei ollut yhtenäistä kallioaluetta vaan sellaisia jättimäisiä kalliolohkareita siellä täällä ja jotain muutakin vaihtelevaa kalliopintaa. Mesta kiipeili tosi kivasti kallioille jyrkistä etuseinistäkin huolimatta ja yhden kerran luiskahti (onneksi matalalta) alaskin, mutta kiipesi samantien toisesta kohtaa uudelleen ylös. Eikä siltä loppunu into, työskenteli reippaasti ja halukkaasti loppuun asti.

Mesta löysi maalimiehen yksi umpipiilosta laskevan kallion alakielekkeeltä takaa ja maalimiehen kaksi avopiilosta kalliolohkareen päältä. Kolmannenkin lähellä se oli jo käynyt (ei vielä bongannut kunnolla), mutta aika oli vähissä ja olin itse puolipaniikissa, kun kolmatta ei ollut löytynyt vielä, joten sorruin siihen, mitä en koskaan treeneissä tai kokeissa tee, eli kutsuin Mestan pois, että ehtisin lähettää sitä vielä toiselle puolelle etsimään. Kiltti ja jo vähän väsynyt Mesta totteli ja sitten kohta loppuikin jo aika. Harmitti oma tyhmyys. Niin oltiin lähellä löytää se kolmaskin ja saada tulos, mutta jossittelemallahan kaikki aina onnistuisi.

Minulle jäi tosi hyvä fiilis Mestan työskentelystä ja olin koiraan todella tyytyväinen. Tuomari tietenkin peilaa sitä arvostelua ihannesuoritukseen eikä kuten minä, niin oman koirani tasoon, joten virhelista oli pitkä, mutta kehui se silti Mestan ilmaisuhaukkuja hyviksi ja että koira lähti aina sinne, mitä suuntaa minä sille osoitin, ja että ohjasin koiraa hyvin. Ja kaikki ne sata muuta hyvää asiaa koirassa tiedän itse - ja se riittää.

Ehdin hotellille syömään aamupalaa noin kahdeksaksi ja kun koirien kanssa kömmittiin takaisin meidän huoneeseen, löydettiin meidän matkaseuralainen vielä nukkumasta. Jos viisas olisin ollut, olisin kolmen tunnin yöunien jäljiltä ottanut vielä aamupäiväunet, mutta en ollut. Puoliltapäivin luovutettiin huone ja lähdettiin turisteloimaan ja syömään. Vielä mukavampi olisi ollut lähteä kotiin, mutta palkintojen- ja mikä itselle tärkeintä, eli kilpailukirjojenjako oli vasta illalla.

Halikosta löytyi Mesta.

Turunlinna pikakierrettiin läpi tunnissa, joka sekin jo tuntui liian pitkältä ajalta jättää koirat julkisessa paikassa autoon, vaikka sadesäällä niiden ei kuuma siellä tulekaan.

Paimion vanhan kirkon muistopaikka. Olen niin kade noista pensas- ja kuusiaidoista!

Palkintojenjaon alkua odoteltiin iät ja ajat. Pronssisija hausta meni meidän joukkueen koirakolle ja joukkuekisassa meillä oli sijoitus 7/21. Kotona oltiin puoliltaöin ja onneksi ei tarvinnut itse ajaa, koska jo palkintojenjakoa odotellessa ja katsellessa alkoi väsymys painaa sen verran, että melkein lähtee taju ja tulee pakkonukahtaminen, jos ei pääse silmiään vapaaehtoisesti laittamaan kiinni. Olipahan reissu ja onnellinen olen, että se tuli tehtyä! Mun lapinkoirat <3