maanantai 14. toukokuuta 2018

Yli 17000 askelta

Käytiin koirien ja yhden tutun kanssa jo perinteeksi muodostuneella kevään geokätköilykierroksella. Viimen kevään kätköilyreissusta (linkki) muodostui kevättulvien vuoksi suunniteltua extreamimpi, mutta ei tämänkertainenkaan aivan suunnitelmien mukaan sujunut. Alueella kiertää runsaasti luontopolkuja ja ne on kaikki täyteen geokätkötettyjä traileiksi, meillä oli vielä läpikäymättä kätköjä kahden seikkailun verran. Valittiin tälle kertaa lyhyempi pätkä ja jätettiin seuraavaan kertaan viimeinen, pitkä pätkä.

Treffattiin suunnitellussa päättymispaikassa, jätettiin toinen auto siihen ja ajeltiin toisella autolla suunniteltuun aloituspaikkaan, mutta se ajo loppuikin lyhyeen, koska kyseinen tie oli suljettu lukollisella rautapuomilla. Kierrettiin pikkuteitä pitkin tien toiseen päähän toiveikkaina, että tie ei siltäkin puolelta olisi suljettuna, mutta turha toivo ja turha reissu, puomi oli kiinni sielläkin. Voi rähmä. Mietittiin hetken, mitä tehdään, ja lopulta päätettiin ajaa takaisin sinne treffauspaikkaan, lähteä luontopolulle loppupäästä kohden etsien kätköjä suunniteltuun aloittamispaikkaan asti ja sitten kävellä samaa reittiä takaisin ja siten lähes tuplata kuljettu matka. Hukkareissuun autolla oli mennyt jo tunti hyvää kätköilyaikaa, kun vihdoin päästiin oikeasti matkaan.


Jos kevään ensimmäisiin hakutreeneihin (linkki) oli sattunut kevään siihen asti lämpimin päivä, niin tälle kätköilyreissulle sattui vieläkin lämpimämpi päivä auton mittarin näyttäessä +22C. Retkireppuni, jo kunnioitettavan 16 vuoden iän saavuttanut Adidas, oli täytetty neljällä litralla juomaa (kaksi minulle ja kaksi koirille) sekä useammalla pienellä purtavalla ja painoi kuin synti. Vähenihän se lasti toki vähitellen matkaa taittaessa, mutta kyllä tuon juomamäärän kantaminen vähän  turhan raskaaksi kävi.

Aika alkumatkasta polun vierustalta löytyi suuria jälkiä. Arvuuteltiin siinä kaverin kanssa, että mistäköhän jäljet lienevät peräisin; ihmisen kengistä, karhun tassuista vai hirven tai metsäpeuran sorkista... Lumesta jäljet olisi paljon helpompi tunnistaa kuin kuivuneesta sammaleesta. Toisaalla polulla ja sen vierustoilla oli runsaasti ihan selviä sorkanjälkiä, koosta päätellen metsäpeurojen tai hirvien, sekä papanakasoja, joissa papanat olivat suurempia ja vaaleammanruskeita kuin meidän lähimetsässä näkemäni metsäpeuranpapanat, joten voisivat olla hirvien jätöksiä, elleivät sitten peurojen papanat kuivuessaan ole niin eri näköisiä kuin tuoreina.


Kaikilla näillä tämän saman alueen luontopoluilla, mitä ollaan tässä kolmen vuoden aikana kätköillen kierretty, on ollut paljon suuria puita kaatuneina. Sitä en osaa arvailla, ovatko samoihin aikoihin kaikki kaatuilleet jossain isossa myrskyssä vai onko joskus mennyt kumoon yksi, toisella kertaa toinen jne. Tällä kertaa polun varrelle sattui aivan mahtavia jättijuurakoita pystyssä, onneksi oli koirat remmeissä, etteivät vain saaneet päähänsä alkaa niissä kiipeillä. Ne kun ovat toisinaan niin vikkelästi jo ylhäällä asti, etten ehdi huutaa kuin säikähtäneen "äääk", josta ei paljon apua ole.

Pidin koirat tällä kertaa nyt muutenkin koko reissun ajan remmeissä, kun sattui kerran näin lämmin päivä. Niille tuli kuuma jo siinä alkuun tehdyssä tunnin kestäneessä hukka-ajelussa kaverin autolla, jossa ei ole ilmastointia, ja sitten jos ne vielä olisivat koko viisi tuntia kestäneen kätköilyn juoksennelleet vapaina kytkettynä kävelyn sijaan, niin olisivat olleet aika läkähtyneitä. Jostain syystä olen nyt tänä keväänä alkanut myös pelätä käärmeitä, vaikka en ole koskaan aikaisemmin antanut niiden mahdollisen olemassaolon häiritä koirien kanssa ulkoilua kesäaikaan.



Mesta säikäytti minut pahanpäiväisesti jossain meidän menomatkan puolivälin ohituksen paikkeilla. Olin juuri kirjannut nimmarin kätköpurkin lokivihkoon ja palauttanut purkin paikoilleen, kun kääntyessäni näin Mestan pää varvikossa heilumassa. Mesta oli niin omituisen näköinen siinä hiestäessään päätään varvikkoon, että säikähdin sen pyydystävän sieltä jotain käärmettä ja Mestalle antamani paniikkikäsky lopettaa se, mitä se ikinä olikaan tekemässä, oli aika vahva sävyltään. Tuijottelin varvikkoon, mutta en nähnyt siellä muuta erikoista kuin aivan hirveästi kekomuurahaisia, ja Mestakin vaikutti ihan normaalilta. Olisikohan se haistellut vain jotain tuoksua maasta, muurahaisia lähtenyt kiipeilemään ympäri naamaa ja hiestänyt niitä pois. En oikein mitään muutakaan selitystä keksi, koska ei se ole koskaan ennen tuollaista tehnyt. Siinäpä sitten kyllä mietin, että mitäpä jos siellä olisikin ollut käärme ja se olisi purrut Mestaa, niin aika hiton kauan olisi kestänyt päästä metsästä pois koiraa kantaen ja saada vietyä se hoitoon...

Metsät olivat pääosin aivan rutikuivia ja alkuun näyttikin siltä, ettei koirille taida löytyä minkäänlaista lutakkoa väliviilennyksiin. Jatkaessamme kulkua eteenpäin, siellä kuitenkin onneksi oli siellä täällä muutama vetinen kohta, jossa koirien oli hyvä käydä pulahtamassa. Koirat piristyivätkin ihan selvästi jokaisen pulikoinnin jälkeen, eikä niille varaamiani juomavesiäkään tarvittu kaikkia näiden luonnosta löytyneiden vesipisteiden vuoksi. Mielummin kuitenkin silti kannoin repussani ylimääräistä taakkaa koirien vesistä kuin olisin jättänyt ne ottamatta mukaan jos olisikin sitten sattunut käymään niin, ettei koirille löydy vettä mistään kohtaa metsää.




Meidän kulkemalle osalle luontopolkua osui kaksi nuotiopaikkaa, joista varsinkin jälkimmäinen oli oikein mukava ja levähdettiinkin siinä sekä mennen että tullen. Meillä ei ole kertaakaan ollut näillä kätköilyreissulla makkaroita ja sytykevärkkejä mukana, koska siinä hupsahtaisi helposti tunti lisäaikaa, kun alkaisi makkaroita paistamaan, ja meillä jo muutenkin on aina mennyt näissä monta tuntia. Aina nuotiopaikoille tullessa sitä kuitenkin kummasti alkaa tehdä mieli makkaraa.

Ensimmäisellä nuotiopaikalla pysähdyttiin istahtamaan vain palatessa. Lumes alkoi siinä nuuskutella puulaatikon alareunoja, taisi ilmeisesti haistaa kätkörasian, joka mennessä oli sieltä löytynyt, mutta Lumes ei sitä tilannetta ollut nähnyt. Reitillemme osuneet kätköpurkit muuten olivat vaikeampia koiran löytää, koska niissä ei tainnut enää ihmishajua olla jäljellä meitä edellisen kätköilijän kierrettyä tätä luontopolkua niinkin kaun sitten kuin marraskuulla.






Valitsemamme osa luontopolkua kulki yhden metsäjärven ohitse. Yhden joutsenpariskunnan bongasimmekin järvestä uimasillaan sekä mennessä että tullessa, samoin käpsyttelemässä olleet kurjet, jotka päästivät menomatkallamme komeat huudot ihan kuin tervehtiäkseen luontopolun kulkijoita. Palatessamme takaisin päin, järvellä lensi kaksi mitä lie ranta- tai vesilintua. Olisi niin hienoa osata tunnistaa useampiakin lintulajeja myös niiden lentäessä, mutta harmillisesti kyseinen taito kohdallani on edelleenkin hyvin vajavainen.

Päästyämme takaisin autoille, vilkaisi kaveri askelmittariaan, joka näytti matkastamme kertyneen reilut 17000 askelta. Kyseisen askelmäärän kilometrilukemaksi vempele veikkasi 11km, mutta arvelen matkan todellisuudessa olleen hieman lyhyempi. Metsässä askelpituus lyhenee tiellä kävelemiseen verrattuna ja lähempänä todellisuutta voisi olla joku sellainen 9km. Tätä pituutta puoltaa sekin, että koko trailin pituus on noin 7km ja jakaessa trailin koko kätkömäärän tuolla matkalla ja sitten kertomalla saadun tuloksen meidän etsimien kätköjen määrällä x2 (kuljimme matkan edestakaisin), tulisi tulokseksi 8,7km, johon vielä lisätään kätköjen etsimiseen kulunutta ylimääräistä käveleskelemistä. Aikaa tosiaan kului se viitisen tuntia, josta kätköjen etsintä toki kahmaisi reilun pari tuntia, jos laskisi vaikka 5min per kätkö, siihen päälle evästelyyn joku puolisen tuntia, jonka jälkeen varsinaiseen etenemiseen käytetty aika olisi vähän päälle kaksi tuntia, ihan passeli kävelyvauhti luontopolulle.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti