keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Opittua käytöstä vai synnynnäisiä ominaisuuksia?

Niin koirilla, kuin meillä ihmisilläkin, persoonallisuus muodostuu ympäristön vaikutusten ja synnynnäisten ominaisuuksien sekoituksesta. Olen tässä menneen vuoden aikana miettinyt paljon sitä, mikä osa koirieni käytöksestä ja persoonasta on niitä synnynnäisiä luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, mikä taas opittua käytöstä. Monestihan nämä saattavat mennä sekaisin ja varsinkin koiran huono käytös sen ominaisuuksien piikkiin, vaikka kyse oikeasti olisikin opitusta, vai pitäisitkö sanoa opettamattomasta käytöksestä.

Allu isovanhempieni luona vuonna 2011 tai -12.

Alluhan tuli minulle puolivuotiaana. Sillä oli tapana raapia tassulla ihmisiä, kun halusi huomiota tai sillä oli jotain muuta asiaa. Esim. joskus kävellessäni saattoi koira perässä tullessaan huitaista minua tassullaan "hei kuule, ois vähän asiaa". Kuulostaa hauskalta ominaisuudelta, mutta kasvattajaperheessä oli kaikille koirille opetettu tämä tapa; tassulla pyydetään huomiota, ei äänellä. Allulla pysyi muutaman vuoden tallella tuo "raapiminen", mutta sitten se hiipui pois, en tainnut enää vahvistaa sen ylläpitoa. Herkkujen, vaikka ne eivät koirille tarkoitettuja olisikaan, eteen omaehtoinen temppujen tarjoaminen ei ole sama asia, sitähän Allu on myös tehnyt, samoin Lumes ja Mesta ahkerasti, mutta siinä on selvä päämäärä ja tavoiteltu "palkka" hollilla. Allun tassuraavinta oli riippumatonta mistään suorista vaikutteista.

Allulla, ja sitten myös Lumeksella oli/on tapana tunkea seisovien ihmisten jalkojen väliin hengaamaan. Tätä ei ole erikseen opettamalla opetettu, mutta siitä on palkattu ja kehuttu ja ihasteltu, joten ovat oppineet pitämään siitä ja tekemään sitä ja siksi tekevät niin, mutta sekään ei tosiaan ole niiden alkuperäinen ominaisuus toimia ihmisten kanssa. Mesta ei tuon tavan päälle ymmärrä, vaikka sille olen oikein yrittänyt opettaa sitä, se taitaa olla niin herkkis, että siitä on vähän ahdistavaa olla "kahden seinän välissä puristuksissa". Sen sijaan Mestalla on vastaava tapa kiivetä syliin. "Onpa herttainen koira, kun se näin tykkää kiipeillä syliin", mutta se on täysin opetettu asia. Mesta ei pentuna halunnut tulla syliin, kun lattialla istuen olisin sitä halunnut paijailla, joten aloin nameilla houkutella sitä astumaan syliin ja palkkasin aina syliin kiipparoimisesta. Koska sylittelystä sai aina namia, se alkoi lopulta tarjoamaan itse syliintulemista aina istuessani lattialla, ja koska siitäkin sai namia, sille kehittyi tapa tunkea syliin, vaikka siitä ei enää saakaan namia.

Mesta viime viikolla hallilla.

Allu oli hiljainen koira. Se oli kuitenkin syntyjään äänekäs koira, joka rakasti omaa ääntään ja haukkumista, mutta se opetettiin hiljaiseksi, eikä se lopulta enää haukkunut kuin joskus leikeissä innostuessaan. Se, että hiljaisuus oli opittua, näkyi hyvin esim. siinä, että sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ollut Alluun kunnollista auktoriteettiä (eli oikeastaan kaikki muut paitsi minä...), se haukkui tilanteissa (toisia koiria nähdessään, ulkoilemaan/ vapaaksi päästessään jne.), joissa minun kanssani oli hipihiljaa. Lumes taas on syntyjään hiljainen koira, eikä sitä mm. meinannut millään saada haukkumaan pyynnöstä (hakuun haukkuilmaisua siis, olinkin ensin siitä tekemässä rullakoiraa). Alluun verrattuna Lumes haukkui enemmän, jonka vuoksi monien asian oikeaa laitaa tuntemattomien mielestä Lumes haukkuu paljon, mutta jos taas vertaa siihen, että Allu oli opetettu olemaan hiljaa, mutta ilman sitä haukkuisi paaaljon, ja Lumesta ei ole opetettu olemaan hiljaa ja se haukkuu lähinnä vahtimiset (ja sittemmin käskystä), niin Lumes todella oikeasti on hiljaisempi. Mesta taas on tuollainen itsensäilmaisija. Sillä on hirveän laaja valikoima erilaisia ääniä, joilla se ilmaisee itseään, ja joskus se ihankuin selvästi juttelee ja vastailee takaisin. Ei siis mitään pelkkää hauhauhaukkua, sellaisesta olisi heti peli poikki, vaan ihan kaikenlaista urinaa, murinaa, ärinää, kurinaa, mouruamista jne. en osaa edes kuvailla kaikkea. Jos olisin halunnut, olisin voinut opettaa sen niistä pois ja olemaan aina hiljaa, mutta mielestäni nuo äänet ovat niin iso osa Mestan synnynnäistä persoona, etten halunnut kitkeä niitä vaan ennemminkin vahvistaa.

Allu nuorena poikana vuonna 2005.

Moni aiemmin äänivarma koira on alkanut pelätä sen jälkeen, kun liian lähelle on paukahtunut uuden vuoden raketti tai vastaava. Olen sitä mieltä, että tällaisilla koirilla on synnynnäinen herkkyys ääniarkuuteen ollut olemassa, mutta tullakseen ilmi, se tarvitsee vahvan altistuksen, säikähdyksen. Ihan samalla tavoin, kuin esim. epilepsia tai allergia joskus puhkeaa stressin yhteydessä - se on ollut piilevänä olemassa. Oikeasti äänivarma koira ei ala pelkäämään, vaikka säikähtäisi (tai muut säikähtäisivät), tai ei edes säikähdä, Allu oli juuri tällainen. Minun on vaikea kuvitella Lumestakaan pelkäämään ääniä, tai kunnolla säikähtämään kovaakaan, vieressä tapahtunutta pamausta. Sen sijaan, jos itse alkaisin reagoida oudosti ukkosenjyristyksiin, uuden vuoden paukkeeseen tmv. niin Lumeksen varmaan ajan kanssa saisi pitämään niitä ääniä epänormaaleina ja haukkumaan niille vähän samaan tapaan kuin innokkaimmillaan vahtii, jos hyppään heti itse ikkunaan ja sen vahtiminen saa vahvistusta. Mestan taas saisi helposti pelkäämään. Se ei tällä hetkellä pelkää ukkosta, pauketta tai muutakaan, ei edes huomaa niitä, mutta reagoi todella selvästi ihmisten käytökseen ja varsinkin katsoo minun reaktioistani mallia. Toissa uutena vuotena, Mestan ensimmäisenä sellaisena siis, se paukkeen alkaessa vilkaisi joka kerran minuun. Kun istuin vain hievahtamattakaan katse tv:tä tuijottamassa, se muutaman vilkaisun jälkeen totesi tilanteen ilmeisestikin olevan normaali, ja jatkoi rauhassa nukkumista. Jos olisin alkanut höpötellä sille "se on vaan raketteja kuule, ei mitään hätää, nuku vaan siinä" se olisi huolestunut paukkeesta, ja jos itse pelkäisin esim. ukkosta, pelkäisi taatusti Mestakin.

Lumes isovanhempieni luona vuonna 2011 tai -12.

Allu oli tosiaan siis jo puolivuotias minulle tullessaan, ei siis enää parhaimmassa iässä hallitun vapaanapidon opettamiseen (monet pienet pennut kun seuraavat melko luonnostaan ihmistä, jolloin mukanakulku on helpompaa opettaa). Jos olisin silloin tiennyt ja osannut sen mitä nyt, olisin saanut hommat pelaamaan hyvinkin, mutta koska en tiennyt ja osannut, niin Allu kulki puoli vuotta metsästämässä suomenpystykorvamme kanssa. Ei siitä sitten kovin irtipidettävää tullut, kun opitun mallin mukaan oli enemmän riistanetsintä kuin omistaja mielessä. Kesti monta vuotta saada ajojahtihurman muistikuvat pois ja saada hallittua koira vapaanakin, vaikka jotain takaa-ajettavaa näkyisikin, varsinkin, kun meni muutama vuosi ennen kuin edes kunnolla osasin sen tehdä. Opittua vai perinnöllistä? Ainakin tosi vahvasti opittua, mutta saattoihan siellä joku riistaviettiperimäkin olla, ei mitenkään harvinaista lapinkoirilla. Ilman pystykorvan antamaa metsästysopetusta olisin varmaan heikoimmillakin taidoilla saanut Allusta edes vähän paremman irtipidettävän jo heti alkuunsa. Lumes ja Mesta on heti pennusta määrätietoisesti opetettu olemaan kiinnostumatta mistään jahtaamisesta eikä niitä voisi vähempää sellainen kiinnostaa. Pentuna molemmat jonkin verran olivat maasta lentoon lehahtavista linnuista kiinnostuneita ja ilman poisopetusta todennäköisesti niiden perään voisivat pyrähdellä, ja Mestalla ehkä olisi saattanut laajentua johonkin muuhunkin.

Lumes ja Allu vuonna 2011 tai -12.

Allu on aina ollut rauhallinen, jos ei tapahdu mitään, miksi pitäisi olla ei rauhallinen. Sille ei ollut mikään ongelma odotella, oli paikka mikä hyvänsä, ja esim, kyläpaikoissa se nopsasti kävi maahan johonkin lähettyvilleni eikä noussut, ellen minä noussut. Allulla ei koskaan ollut vikinää tai ininää turhautumisesta tmv. Tämä kyläpaikoissa, ja kotonakin vieraita käydessä, rauhallisesti oleskeleminen sai Allun vaikuttamaan hyvin tottelevaiselta, vaikka sillä nyt vain sattui olemaan synnynnäisenä ominaisuutena hyvä rauhoittumisen taito. Lumes on paljon Allua vilkkaampi, ja synnynnäistä vilkkautta on vielä harrastusten vuoksi vahvistettu, ja sille on odottelu ja rauhoittuminen hauskoissa paikoissa ollut vaikeampaa. Se myös riemastuu vieraista huomattavasti enemmän eikä välttämättä aina malta makoilla aloillaan, vaikka olisi käskettykin maahan. Monet. jotka eivät koirista oikein mitään ymmärrä, ovat tulkinneet Lumeksen vilkkauden tottelemattomuudeksi, vaikka kaikkiaan Lumes kyllä oli Allua tottelevaisempi. Lumes myös joskus pitää ininää, jos on käskettynä aloilleen, mutta on tylsää eikä haluaisi siinä olla. Mesta taas on rauhallisempi kuin Lumes eikä yhtään niin kiinnostunut ihmisistä, ja esim. lenkillä, jos jäämme juttelemaan jonkun kanssa, Mesta aika pian käy itsestään makaamaan. Tylsyysodotteluvikinään on taipumuksia.

Allu ja Lumes vuonna 2010? Vai -11?

Ja sata ja yksi muutakin asiaa olisi, joissa voisi verrata koiria keskenään ja opitun/ perinnöllisen käytöksen eroja, mutta jääkööt tällä kertaa tähän. Mutta mielenkiintoista näitä minusta on pohdiskella!

4 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen pohdinta. Etenkin tuo tottelemattomuus/vilkkaus. En edes itse osaa aina erotella noita oman koiran kohdalla. Se on vähän sellainen, että ''tahtoisi totella'', mutta homma vaan karkaa lapasesta vilkkauden vuoksi. Olen myös ulkopuolisilta kuullut usein kommentteja siitä, että se uhmaa sääntöjä huvikseen, mutta itse en allekirjoita kyseistä väitettä. En tosin varmasti koskaan opi lokeroimaan tuon koiran tapoja ja ajatuksia, mutta päivä päivältä kuitenkin enemmän.

    VastaaPoista
  2. Minustakin tämä pohdistelu-postaus oli mielenkiintoinen ja samaa aihetta olen itsekin mietiskellyt koirien kohdalla. Joitain asioita pitää ihan pinnistellä muistaakseen mitä tiettyjä tapoja esim. Kuuralla on olut pennusta asti ja mikä on taas sitten ollut opittua. Onneksi olemassa olevat valokuvat tukee tätä hataraa muistia ;)

    p.s. Kiva nähdä muuten Allusta noita nuoruus-kuvia! :)

    VastaaPoista
  3. Mulle tää blogin pitäminen on ollut hyvä apua mietiskelyihinkin, ei välttämättä tarvitse edes selata vanhoja kirjoituksia, kun jo se, että on joskus miettinyt jotain ja kirjoittanut siitä, niin jää paremmin mieleen kuin ilman sitä. Allun ihan nuoruudestakaan ei kaikkea muista, eikä edes pysty tarkistamaan mistään, mikä on harmi.

    VastaaPoista
  4. Hyvä pohdinta! Mulla on vaan yksi koira, niin en saa asioihin tuollaista perspektiiviä kuin jos olisi ollut useampi koira.
    Mutta olen tullut kelanneeksi vähän samantyyppisiä asioita. Esim Wiimasta on tullut vähän sellainen piippailija. Lenkilläkin jos pysähdyn juttelemaan jonkun kanssa niin se alkaa piipata malttamattomana. PentuWiimasta en tällaista käytöstä muista. Päinvastoin, se rauhoittui missä vaan, futisturnauksissakin, jossa oli ihmisiä kuin pipoa ja pallot viuhuivat, niin Wiima otti maskottina torkut futispenkin alla.
    Joten olen miettinyt, että oliko tuollainen rauhoittumisongelma/vinkuna sillä kuitenkin jo pienenä vai olenko minä tullut taitamattomana sitä jotenkin vahvistaneeksi - en tiedä. Pois en ole sitä ainakaan saanut kitkettyä, vaikka miten koittaisin olla huomioimatta, onkohan se vikinä sitten vain niin palkitsevaa itsessään.

    Blogi on mainio juttu, asiat säilyy muistissa. Olen usein hakenut jotain vanhoja kirjoituksiani esim nyt viimeksi kiinnosti lukea aiempien valeraskauksien oireista.

    VastaaPoista