Esineruutustrategia

Viime vuonna pk-treenikauden päätyttyä Mestan esine- ja henkilöetsintätaidot jäivät ihan persiilleen. Ihan oikeasti ei mikään enää toiminut, esineruutu meni pilalle jo ennen koetta enkä jaksanut sitä enää korjata ja kokeessa se oli oikea fiasko, ja henkilöetsintään tuli suuri taantuma siitä viimeisestä koekäynnistä. Esineruutua oli tarkoitus treenailla talvellakin ja näin vähälumisena kuin tämä talvi oli, olisi esineruututreenejä todellakin pystynyt tekemään vaikka miten monet. Ei tehty monia, ja jos totta puhutaan, ei tehty edes niitä ensimmäisiäkään...

Olen aina tehnyt Mestan kanssa ainoastaan motivointitreenejä esine-etsinnässä - kapea alue (mutta aina syvyys se oikea 50m), yksi esine ja suoraan luovutuksesta palkalle. Tämä toimi hyvin 1- ja 2-luokan kokeissakin, vaikka 2-luokan esineruudussa Mestalle oli pieni hämmennys se, että piti lähteä vielä toistakin etsimään. Sitten Mesta jostain syystä yhtäkkiä keksi alkaa jäljestämään ruudun tallauksia pitkin ja siinäpä sitten oltiin. En jaksanut enää viime syksynä alkaa korjaamaan asiaa juuri ennen seuraavaa koetta enkä myöskään todellakaan ottaa niitä esineitä etsittäväksi yhtä enempää, kun hyvä jos edes lähti sinne ruutuun sillä tavoin, että löysi sitä yhtäkään.

Nyt on uusi suunnitelma ja kahdesti jo treenattukin sen mukaan. Aika näyttää, toimiiko tämä vai onko edessä uusi fiasko. Teen tosi selvät tallaukset, pari-kolmekertaa kävelen samaa kohtaa ees taas, että tosissaan juoksee yli tallausjäljestä, vaikka tallaus haisee (ja maastosta riippuen näkyykin) hyvin. Välipalkkaan esineen tuonnin jälkeen taskusta otetuilla nameilla, jotta saan Mestan ajatusta vähän enemmän siihen luovutushetkeen (ja jatkossa toisenkin esineen hakemiseen) eikä pelkälle palkalle rynnistämiselle, jolle pääsee nyt vasta välipalkan jälkeen. Jo toisella treenikerralla huomasi, että Mesta ei ollut ihan sillä samalla sekunnilla säntäämässä palkalle kuten aiemmin. Välipalkka pitäisi tietenkin sitten vielä häivyttää pois pelkäksi kehuksi. Mietin myös, että jos ekasta esineestä palkkaisikin lelulla ja sitten heittäisi sen lelun vielä haettavaksi vähän kuin toiseksi esineeksi ja sitten sen tuomisesta pääsisi palkalle. Saisi ajatusta työskentelyn jatkamiseen.

Tyhjätasku

Koirien ollessa pentuja/nuoria, otin lenkeille aina mukaan ison kasan nameja, jotta voin ohjata koiria haluamaani käytökseen ja palkata toivotunlaisista toimista. Nameja sai esimerkiksi aina minun luokse tullessaan (olin sitten kutsunut tai en), lähelläni kulkiessa, kiville kiipeilystä, jotain suuhun ottaessa (halusin koirien tulevan aina näyttämään minulle, mitä löysivät) ja nähdessä joitain muita tiellä tai metsässä liikkujia (olivat ne sitten ihmisiä, toisia koiria tai jotain muita eläimiä).

Joillain ihmisillä on tämänkaltaiseen namikoulutukseen asenne "pitääkö sitten loppuelämän kantaa lenkeillä repullinen ruokaa mukana, että voi palkata koiraa". Ajatus on vähän hassu, koska eihän missään muussakaan kouluttamisessa vahvistetiheys ole enää myöhemmässä vaiheessa yhtä suuri kuin opetellessa. Arkitottelevaisuudessa tavoite on vielä toisenlainen kuin kilpailuihin tähtäävässä harjoittelussa, koska arkitottelevaisuudesta pitäisi ajanmyötä tulla sellainen automaatio, joka ei ole palkkauksen varassa, toisin kuin harrastuslajien suoritukset. Ja toisaalta - jos se oma koira sattuu tietyissä tilanteissa vuosienkin jälkeen tarvitsemaan sen namin avukseen hyvään käytökseen, niin eikö se ole parempi ja helpompi tapa kuljettaa niitä varanameja mukana kuin vaikka etsiä jäniksen perään karannutta koiraa.

Itse tykkään vahvistaa koirien hyvää käytöstä vielä silloinkin, kun ne asian jo osaavat. Siitä tulee minulle oikeastaan tuplailoinen mieli, jos koirat ensin toimivat jossain arjen tilanteessa hienosti ja sitten voin vielä ilahduttaa niitä namipalkalla, vaikka niiden toiminta ei olekaan kiinni siitä, saavatko ne sitä palkkiota vai eivät. Viime viikkoina olen kuitenkin havahtunut siihen, miten laiskasti olen enää ottanut nameja mukaan lenkeille ja siten moni namittamisen arvoinen tilanne on menty läpi vain kehumalla. Metsässä on liikkunut kevätauringon innostamina aiempaa enemmän niin ihmisiä yksikseen kuin koirien tai hevosten kanssa, ja sekä Lumes että Mesta ovat joko jatkaneet kulkuaan neutraalisti tai juosseet heti kutsusta täyttä vauhtia luokseni. Olisivat ne minun mielestäni edes pienet namipalat kyseisissä tilanteissa ansainneet, mutta tyhjästä on paha nyhjästä. Täytyy parantaa omat tapani jatkossa.

Tokomotivaation mäenlasku

Kirjoittelin joulukuulla hyvin sujuvista tokotreeneistä ja olin jo vähän koettakin johonkin väliin suunnittelemassa. Sen jälkeen tokomotivaatio onkin vähitellen laskenut laskemistaan. Vaikka ennen tokorinkiä tykkäsin treenata tokoa yksin, kahden vuoden kimppatreenit hyvässä porukassa oli kuitenkin sen verran inspiroivaa, ettei yksin treenamisesta enää saa samaa fiilistä vaan se on tylsää.

"Hauku"

Se on harmi, että tokoringissä ei saa sama koira olla kuin maksimissaan kaksi vuotta, mutta eipä se tosin kohta enää olisikaan nuorten koirien tokorinki, jos siellä monta vuotta samat koirat pyörisivät. Ollaan tehty koirien kanssa sitten muita juttuja ja keksitty uusia suunnitelmia. Ehtiipä sitä tokoakin sitten harrastamaan taas vaikka vuoden tai parin päästä, jos motivaatio jossain vaiheessa palailee pätkittäin tai vaikka oikein rymäyksellä.

Mesta on nääääin pieni...

...ja minä oon nääääin suuri!

"Ja niin kuin tuuli konsanaan tokomotivaatio syöksyi alaspäin. Ei koirainomistaja aavistanut ollenkaan, et voisi käydä näin. Kas satakunta volttia, motivaatio teki ilman holttia. Ja vatsalleen se kinokseen näin lensi tokoineen."

Mesta näyttää melkein mittelspitziltä Lumeksen rinnalla, kun on tuolleen takaviistossa, niin kokosuhde vääristyy...

Maailman tylsin kokous

Osallistuin ensimmäistä kertaa rotuyhdistyksen kokoukseen ja anteeksi nyt vaan, mutta oli kyllä tylsin kokous, jossa olen koskaan ollut. Ei ihme, että neljästätuhannesta jäsenestä vain neljäkymmentä oli paikalla. On sillä tosin toisinaan ilmeisesti mielenkiintoisempiakin kokouksia, kun päätetään jostain rotuihin liittyvistä asioista ja ollaan eri mieltä, mutta tämä ei nyt kuulunut niihin. Niin monessa kokouksessa kuin olenkin ollut, niin ensimmäistä kertaa teki mieli lähteä kesken pois. Olin kuitenkin sitkeästi paikalla loppuun asti, koska olin muutaman tunnin odotellut kokouksen alkua päivemmällä olleen menon jälkeen, niin istuttiin nyt sitten. Mutta ei todellakaan ollut sen arvoista, että sain henkilökohtaisesti käydä noutamassa koirieni vuoden koira-diplomit ja plakaatin, mutta säästyipä nyt sitten nekin postimaksut yhditykseltä.

Se aiemmin päivällä ollut meno sen sijaan oli mielenkiintoinen, esitin Nikken ja Pojun emännän Nikken jalostustarkastuksessa. Oli hauska katsella ja kuunnella tarkastajien koiran tutkimista ja sen eri osista keskustelua. Näyttelyissähän vain pintapuolisesti arvostellaan koira ja hyvä kun edes kosketaan koiraan, mutta tässä jalostustarkastuksessa oltiin todella yksityiskohtaisia sekä monessa kohtaa oikeasti käsin tunnusteltiin karvojen alta koiraa, että mitä siellä alla oikeasti luusto jne. on. Pörreän turkin päältä katsoessa kun kaikki ei välttämättä ole sitä, miltä näyttää.

Jalostustarkastuspaikan vieressä olevalla puistoalueella rikoin järjestyslakia päästäen koiria kävelyttäessäni Mestan juoksemaan vapaana, en molempia yhdessä tohtinut kaupunkialueella päästää irti, jos tulee joku äkkitilanne, vaikka rauhallista siellä olikin. Kakkapussit sentään otin mukaan ja koirien jätökset keräsin kiltisti ja toimitin roskapönttöön. Tottelevaisuuskoepaikalla käväistiin enemmänkin katsomassa pikku Toroidionia - anteeksi - pikku Tessua, kuin koesuorituksia.

Sitten käväistiin vielä ennen kokousta kyläpaikassa ja vaikka aiemminkin olen kyseisen asian huomannut, niin nyt oikein laitoin merkille sen, että koirat intoilevat vieraassa paikassa vieraista paljon vähemmän kuin kotona. Jos meille kotiin tulee joku, niin koirat vouhottaa siinä ympärillä aivan innoissaan, että jee vieraita, mutta jos kyläpaikassa tulee meidän siellä ollessa joku vielä sisään, niin koirat on vaan silleen jaa, tänne tuli lisää porukkaa. Ei mitään intoilua, että jee, ihmisiä.

Koirille tuli aika paljon autossa oleskelua tästä reissusta ja niillä oli pääosin varmaan aika tylsää. Toisaalta taas, eipä niillä sen mielenkiintoisempaa olisi kotonakaan yksin ollut, että jos siihen vertaa, niin reissaaminen ehkä kuitenkin oli edes jotain ohjelmaa, vaikka aloillaan joutuivatkin paljon olemaan.

Viimeinen pala antibioottia

Eilen oli Mestan viimeiset antibioottiannokset. 24 päivää se kuuri jo kestikin (14+10), että toivottavasti ei ihan heti perään tarvitse uutta aloittaa. Aamuin illoin on ruuan mukana mennyt tablettia nassuun.

Tardak-piikin annosta tuli tänään kuluneeksi kaksi viikkoa. Pitäisikin tuossa alkuviikosta soitella lääkäriin, jotta saa varattua ajan kontrolliin ja mahdollisesti Tardakin uusimiseen, tai että onko ylipäätään tarvetta nyt heti kontrolliin ja/tai pistoksen uusimiseen.

Sain silloin Tardak-pistoksen yhteydessä lääkäriltä mukaan pikatestiliuskoja, jotta voin itse tarkistaa niiden avulla, vieläkö Mestan virtsassa on verta eikä tarvitse jokaista näytettä lääkäriin kiikuttaa. Se oli hyvä, kätevä ja kukkaroa säästävä idea.

Näytteen ottaminen onkin vain sitten oma juttunsa. Mestakin osaa kyllä pissiä käskystä, mutta yleensä sillä käskyllä saa itse valita sen pissimispaikan enkä minä kyykistele vieressä kauhan kanssa. Muutama päivä sitten sain näytteen otettua, tänään kokeilin uusiksi, mutta Mestalla ei ollut pienintäkään aikomusta pissiä kauhaan...

Torstaina olin testitikusta katselevani, että ihan keltaiselta näytti. Alimman ruudun pitäisi siis muuttua vihreäksi, jos virtsassa on verta. Joko pitkä antibioottikuuri viimeinkin puri mahdolliseen eturauhastulehdukseen (joka oli siis yksi mahdollinen selite virtsan verelle), Tardakin hormonit tehosivat nopsaan tai molempien yhteisvaikutus paransi tilanteen. Jospa se olisi tällä ohi? Kokeilen tosin huomenna vielä ottaa uusiksi näytteen, jotta näen vielä toisenkin kerran, mitä testitikku siitä tuumaa.

Ennen

Jälkeen

Äkkilähtö agikisoihin

Viime viikon perjantaina Facebookin uutisvirrassani näkyi seuraavalle päivälle epävirallisten agilitykisojen mainos, koska pari kaveriani olivat merkanneet olevansa kiinnostuneita tapahtumasta. Mietin, että noinkohan sitä voisi lähteä kokeilemaan, kun ei Lumes ole tehnyt agia kunnolla vuosiin ja Mestakin viimeksi kesällä 2015. Tai no menneenä kesänä Mesta meni kerran pari hyppyä ja putken lappalaiskoirien kesäleirillä ihan vaan valokuvia varten ja sit käytiin molempien kanssa esiintymässä kesätapahtumassa ja siellä oli putki-hyppysarjaa. Tänä vuonna kolmesti vähäsen tehty jotain ja siitä on pitkä matka vielä kokonaisiin ratasuorituksiin. Koska Lumeksen astutushommat ei menneet ihan putkeen (joko nartulla ei ollut oikeat päivät anteliaasta olemuksesta huolimatta ja homma ei siksi onnistunut loppuun asti, tai sitten Lumeksella oli enemmän intoa kuin taitoa), mikä harmittaa ihan vietävästi, niin päätin käydä piristämässä itseäni ja koiria sitten agikisoissa.

Jos olisin tiennyt lähteväni kisaamaan, olisi tehnyt ne tämän vuoden parit treenit vähän eri tavoin, mutta enpä tiennyt. Lumeksen ilmoitin vain mölli hyppyradalle medi-luokkaan, se ei ole telineitä mennyt kuin joskus niin kauan viimeksi, etten edes muista (no pk A-esteen viime kesänä pari kerta), niin en viitsinyt kisatilanteessa niitä kokeilla, vaikka tuskin ongelmia olisikaan ollut. Mesta on mennyt agilityn A-estettä viimeksi silloin 2015, mutta pk A-estettä sentään viime vuonna useamman kerran ja puomin ehti muutama viikko sitten suorittaa yhden kerran, tosin sekin oli harjoituskorkeudella agilityn alkeiskurssin koiria varten. Sitten on tehty pari kertaa putken ja muutaman hypyn sisältävää minirataa. Mestan ilmoitin makseihin mölli hyppy- ja agilityradoille. Kovin korkealla ei ollut odotukset kisaratojen sujuvuuden suhteen näin vähien treenien vuoksi.

Hupsut söpöset omia vuorojaan odottelemassa.

Lumeksen vauhdissa näkyi astutuspuuhat, mutta muuten se meni ratansa kuin mitään taukoa lajista ei olisi ollutkaan. Päästiin palkinnoillekin, mutta kävin sanomassa, että Lumes oli vain "eläkehumputtelemassa" ja on aiemmin kisannut, mölliratojen palkintoihin kun ei saanut osallistua jo virallisissa kisanneet koirat. Mesta meni hyppyradan tosi hyvällä fiiliksellä, agirataa ei ihan yhtä kovalla vauhdilla, ja jos alettais treenaan kunnolla agia (ehkä vähän innostuin), niin mun pitäis kyllä tosissaan kiinnittää itseeni huomiota... Mesta voitti hyppyradan ja agiradalla oli toinen.

Tällä kertaa ei tullut hienoja palkintoposeerauksia. Lumes ois vaan halunnut mennä jo syömään luuta eikä olla yhtään missään tyhmissä kuvissa ja Mestaa harmitti, kun Lumeksella oli luu, koska Mesta itse ois vaan halunnut syödä luuta eikä antaa sitä millekään Lumekselle ja pitää itse jotain tyhmää donitsia.