Lumentuloa ei voi estää

Koirien mielestä kuluva kevät on ollut aivan huippu - lämpötilat ovat pysyneet pitkään viileinä ja lunta on tullut lisää vähän väliä! Mitenkäs se eräs lastenlaulu menikään, hmmm, taisi olla "Huhtikuu on hiihtokuu..." Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä lumisade alkoi ja aamulla herätessä maisema oli huomattavan talvisempi kuin edellisenä iltana nukkumaan mennessä. Lumisade jatkui ja jatkui ja jatkui vaan, joten torstaina sitä olikin maisema kuin talvella parhaimmillaan. Koirat viihtyvät, joten minäkään en valita. Autossakin on vielä talvirenkaat, joten antaa sataa vaan!

Keskiviikkoaamu 26.4.2017

Torstaiaamu 27.4.2017

Taivaalta sataa styroksipalleroita

Lähdettiin koirien kanssa lenkille auringon vielä paistaessa siltä kirkkaalta puolelta taivasta. Joskus sitä venyttää uloslähtöä niin, että kaunis päivä ehtiikin jo muuttua vähemmän kauniiksi ja sitten tympäisee, mutta tällä kertaa en halunnut ottaa sitä riskiä ja lähdimme siis ulkoilemaan auringonsäteiden saattelemina.

Lumesta alkoi leikittää ja se tuli viereeni pyörimään ja kurkkimaan, että liikenisikö minulta sille jotain. Kun en edelleenkään tässä vuosien aikana ole edes satunnaisesti oppinut kuskaamaan mitään lelua koirille mukana, niin oli sitä sitten pakko jälleen kerran antaa omista käsistään se leikittävä. Lapasen olisin kyllä antanut Lumekselle paljon mielummin kuin älykalliit "metsästyshanskani", mutta mitä Lumes haluaa, niin Lumeksen on saatava. Ja olihan sitä hauska taas katsella sen hanskahepulointia. Siinä vaiheessa jouduin kyllä keskeyttämään leikit, kun juokseminen ja hanskan ilmaanheittely vaihtuivat makuuasentoon ja pureskeluun...

Tältä samaiselta pellolta löytyy joka kevät näitä karvamatoja. Kyseessä on ilmeisesti ruostesiipi-nimisen perhosen toukat, joille on tavallista talvehtimisen jälkeen olla liikkeellä jo ennen lumien sulamista. Tämän kyseisen yksilön löysi Lumes. Kävin katsomassa, että mitä se oikein nuuskuttelee ja pieni toukanpallerohan se siellä hangessa "piilotteli". 

Palattuamme metsän puolelle, Lumesta alkoi touhuttaa uudelleen. En antanut sille enää hanskaa, mutta remminvetokin tuntui kelpaavan hyvin tekemisentarpeeseen. Remmin kanssa vain ei ole yhtään hauskaa lähteä juoksemaan, kuten hanskojen ja lapasten kanssa on, joten tämän touhun kiinnostavuuskin laski juoksuleikkejä nopeammin.

Paluumatkalla pilvet valtasivat taivaan auringonpaisteen muuttuessa raekuuroksi, rakeiden muuttuessa vesisateeksi ja ennen kuin olimme takaisin kotona, sadekin ehti muuttua takaisin poutasääksi. Auringonpaistetta ei kylläkään sinä päivänä enää uudelleen näkynyt.

Kannattaako piehtaroida alamäkeen?

Miksi lapasissani on reikiä?

En kyllä ollenkaan ymmärrä?

Juoksulenkillä

Viime syksynä alettiin Mestan kanssa käydä polkupyöräilemässä 2-3 kertaa viikossa muutaman kilometrin pituinen lenkki. Osa lenkistä mentiin teitä pitkin Mesta remmissä, osa matkaa metsäpolulla Mesta vapaana. Loppusyksystä ilmojen kylmetessä mietin korvaavaa liikuntatapaa polkupyöräilyn tilalle ja jossain vaiheessa hoksasin potkukelkkailun. Olen koirien kanssa aiempinakin talvina käynyt potkuttelemassa, mutta Mesta ei ole ollut siitä sillä tavalla innostunut, että potkuttelusta olisi sille kunnolliseen juoksulenkkeilyyn. Päätin kuitenkin kokeilla, että mitä Mesta nyt siitä tuumaisi, jos kävisimme kahdestaan ilman Lumesta, kun polkupyörän vierellä juoksusta Mesta kuitenkin on tykännyt. Onneksi kokeilin, koska Mestalla oli kesän aikana mieli muuttunut potkuttelusta ja se oli oikein mielissään päästessään juoksemaan. Menneenä talvena ei vain oikein kovasti hyviä potkuttelukelejä ollut ja ne parhaat kolme viikkoa itse sairastin enkä tohtinut lähteä potkuttelemaan. Kyllä me useamman kerran silti kuitenkin päästiin tästäkin liikuntamuodosta nauttimaan.

Viimeisellä kerralla potkukelkkailemassa tiet olivat paikoin jo sulia ja tultiin Mestan kanssa pellon kautta takaisin. Lumihanki juuri ja juuri kannatteli kelkkaa, vauhtia antavaa jalkaa sen sijaan joka kohdassa ei, mutta luisto oli sentään parempi kuin puolisulalla tiellä. Mesta sai juosta vapaana, mistä pitkin oikein kovasti. Peltoja ylittäessä törmättiin valtaviin linnunjälkiin. Ensimmäisenä mieleen tuli tietenkin strutsi, joskin siinä samassa vaihdoin ajatuksen kuitenkin todennäköisempään vaihtoehtoon joutseneen. :D

Nyt on tiet sulaneet, joten uskaltaa taas pyöräillä, ja kelit lämmenneet sen verran, että tarkenee pyöräillä, joten ollaan käyty Mestan kanssa jo muutaman kerran kiertämässä sellainen viiden kilometrin lenkki. Metsäpolut on vielä jäässä, joten Mestan on tyytyminen polkupyörän vierellä juoksemiseen teillä, mutta eiköhän tässä parin muutaman viikon sisään jo vapailu pyöräilyihinkin metsissä päästä.

Sairaan hyvää!

"Leivo jotain. Luovuudessa ei ole välttämättä kyse taiteesta isolla T:llä. Useasti leipominen myös auttaa meitä keittämään kokoon jotain muuta."

Viime keväänä jossain päin Facebookkia joku kyseli jossain tapahtumassa myynnissä olleen mustikkapiirakan ohjeen perään. Leipoja löytyi ja ohjeesta ilmestyi kuva, jossa näkyi ainekset, mutta ei varsinaisia ohjeita. Koska mustikkapiirakat yleensä ovat hyviä ja tämän ohjeen perään joku vielä ihan erikseen huuteli, päättelin sen täytyvän oikeasti olla tosi hyvää ja niinpä kokeilin tekaista samanlaisen itsekin. Olihan se hyvää, ihan liiankin hyvää, joten sitä myös leivottiin lisää...

Mustikkatorttu

Pohja
100g voita
2,5dl jauhoja
3/4dl sokeria
1tl leivinjauhetta
0,5dl kuohukermaa

Täyte
100g rahkaa
0,5dl fariinisokeria/sokeria
1tl vaniljasokeria
1,5dl kuohukermaa

Paloittelin voin taikinakulhoon ja nopeutin pehmenemistä ensimmäisellä kerralla viemällä kulhon lämpimään kylpyhuoneeseen ja toisella kertaa hellan päällä (sen jälkeen olen muistanut ottaa sen ajoissa huoneenlämpöön), joka lämpeni uunissa valmistuvan riisipuuron (joka ilmeisesti tällä kertaa oli se leipomisen lisäkeitos) ansiosta. Pehmenneeseen voihin sekoitin kuivat aineet (käsin, lastalla tmv. ei todellakaan onnistunut) ja lopuksi vielä kerman. Tosin toisella kertaa tein vähän väärin päin, koska kuvittelin muistavani ainekset ulkoa ja unohdin sokerin ja leivinjauheen, joten ne joutuivat sekaan vasta viimeisinä, mutta ei näkynyt haittaavan lopputulosta. Kippasin taikinan voideltuun vuokaan (halkaisijaltaan 21cm) ja painelin tasaiseksi.

Ei mitään tietoa, pitäisikö kerma täytteeseen vispata vai ei, mutta en jaksanut vaan sekoitin vain kaikki täytteen aineet suoraan keskenään. Rahkaa lusikoin fiiliksellä osan 250g purkista ja sokerina käytin tavallista sokeria.

Uunissa oli lämpötilaa 200C ja tökkäsin piirakkavuoan toiseksi alimmassa kohdassa olevalle ritilälle. Ekalla kerralla ei tullut katsottua paistoaikaa, mutta pohja jäi silloin ihan aavistuksen raa´aksi, joka oli oikeastaan parempaa kuin toisella kertaa 40 minuutin uunissaolon jälkeen täyskypsä (kuiva) pohja. Ehkä siis joku 30-40min olisi sopiva paistoaika riippuen siitä, millaisesta pohjasta pitää.

Uunituoreena tämä herkku oli aivan mahdottoman hyvää, ja myös jääkaappisäilytyksen jäljiltä viileänä ja jähmettyneenä aivan yhtä hyvää!

Kun ei piirakasta ollut kuvaa, niin joku tähänkin pitää silti laittaa, niin varmaan tällainen sinisävyinen iltakuva sopii mustikoiden kanssa hyvin yhteen...

Käytösreseptejä

Joskus jossain paperikassissa, johon jossain pienessä putiikissa ostokset pakattiin, oli seuraavanlainen resepti, jonka leikkasin talteen ja jossain paperinivaskassa se on säilynyt näihin päiviin asti. Jokunen vuosi sitten kirjoittelin myös Akelan reseptistä, jolla "valmistetaan" partioon sudenpentulaumojen johtajia, mutta jossa on aika osuvat ainesosat myös koiranomistajuuteen. Mutta tässä tämä kassista löytynyt, sitä ei ollut otsikoitu mitenkään tai ainakaan en mitään otsikkoa ollut mukaan leikannut.

5dl huumoria

1,5 pussillista mukavia juttuja

1 henkilökohtainen asia

2 kohteliasta sanaa

3dl myötätuntoa

2dl itsetuntoa

ripaus ironiaa

Hämmennetään hieman ja annostellaan tarpeen mukaan aina kohdatessa toinen ihminen.

Onko lapinkoiran voittanutta?

En ole lapsuudessani haaveillut omasta koirasta. Perheemme suomenpystykorvan, ja myöhemmin toisenkin, kanssa lenkkeily ja kotipuuhailu täyttivät kaikki niin sanonut koiratarpeeni. Luin toki hurjan määrän koira-aiheista kirjallisuutta niin terveydenhoidosta, koulutuksesta kuin eri roduistakin. Internet-maailman auettua hain tietoa myös sitä kautta. Erään kesän Kennelliiton suurleirille osallistuminen antoi kuitenkin yllättävän ison suunnan tulevaisuudelleni, koska sieltä palatessani halusin oman koiran ja niin tuli Allu.

Ennen Allua ainoat kosketukseni suomenlapinkoiriin olivat pari kertaa vuodessa nähty ratsastustallin lapinkoira Puksu ja kaverin perheen lapinkoira. Olivathan ne ihan kivoja koiria, mutta siihenpä se sitten jäikin. Jos en ollut suunnitellut omaa koiraa, niin en todellakaan ollut suunnitellut lapinkoiraakaan. Leiriä, jonne menin suomenpystykorvamme kanssa, varten tarvitsi näyttelyhäkin koiralle ja saimme hakea sellaisen lainaan eräältä äitini kurssikaverilta (eli kaikki kiitos siitä, että äitini sattui olemaan juuri tuolla kurssilla). Voi, miten ihana lapinkoiralauma siellä olikaan, ihastuin täysin! Ja kun leiriltä palatessani olin tajunnut, että tarvitsen oman koiran, ja tästä lapinkoiralaumasta yksi nuorukainen oli kotia vailla, niin se oli sitten sillä selvä.

Ensimmäinen ja pitkäaikaisin rotuihastukseni ja haaveeni on saksanpaimenkoira. Ei siihen alkujaan ollut mitään sen tarkempaa syytä, syystä tai toisesta se vain oli valikoitunut haaveiden kohteeksi. Poliisikoira Rex - siinäpä vasta koira - vaikka ymmärsin toki jo tuolloin, että viihdettähän se oli. Saksanpaimenkoiran piti olla se ensimmäinen oma koirani, mutta sitten tulikin Allu. Allun perään tuli kyllä sitten se saksanpaimenkoirakin, ei tosin narttua, kuten olin alkujaan ajatellut, vaan uros, koska Allukin oli uros. Luukas oli unelmieni täyttymys, ei rotunsa vuoksi, vaan siksi, miten täydellisen tottelevaisen sain siitä koulutettua. Allukun ei siihen aikaan mitenkään loistanut kaikissa tilanteissa.

Uudesta saksanpaimenkoirasta haaveilin pitkään. En päässyt yli siitä, miten täydellinen Luukas oli ollut. Seurasin vuosia monien kasvattajien kotisivuja ja väliin näkyi aivan unelmapentueita olevan tulossa. Ennen Lumesta olin kiikun kaakun puoleen ja vastaan, että onko uusi koira lapinkoira vai sakemanni. Lapinkoira tuntui kuitenkin turvallisemmalta vaihtoehdolta, joskin mielessäni ajattelin, että ihanne olisi koira, joka olisi luonteeltaan puolet Allua ja puolet Luukasta. Kuinka ollakaan, Lumeksesta nimenomaan sain itselleni "minisakemannin" ja jälkeenpäin olenkin miettinyt, että jos olisin ottanut sen oikean sakemannin, niin olisinko mitenkään saanut näin mukavaa, hyvää ja minulle sopivaa koiraa kuin mitä Lumes on ollut. Epäilen.

Vähitellen olen "parantumassa" saksanpaimenkoirapinttymästäni. Viime vuonna havahduin siihen, että oli kulunut kuukausia ilman, että selailin yhdenkään sakemannikasvattajan sivuja (ja sitten piti vähän käydä vilkuilemasssa). Lapinkoirasta on kuin vahingossa tullut minulle se ainoalta ja oikealta vaikuttava rotu, johon aina palaan, vaikka välillä vähän tulisikin vilkuiltua vieraisiin pöytiin. Yhteen aikaan kauan sitten haaveilin saksanpaimenkoiran lisäksi myös novascotiannoutajasta, olipa kasvattajakin jo katsottuna, jolta pennun ottaisin sitten joskus, mutta sen rodun jätin ajatuksista pois jo muutama vuosi sitten. Ennen Mestaa innostuin hetkeksi tsekinpaimenkoirista ja kävin katsomassakin yhtä tsekkiläistä, mutta koira oli "ihan peruskiva" eikä tuntunut sen kummemmalta kuin lapinkoirakaan harrastuksia ajatellen, ja sen tsekkiläisen omistajakin oli juteltuamme sitä mieltä, että löytäisin hakemani todennäköisemmin lapinkoirista kuin tsekinpaimenkoirista. Hetkisen vielä sen jälkeen seurailin rodun facebook-sivuja, mutta siihen se sitten jäi. Lapinkoira pysyi.

En tällä hetkellä tulevaisuuten katsoessani pysty näkemään itselläni mitään muuta koiraa kuin suomenlapinkoiran. Jossain kaukaisuudessa siintää edelleen se saksanpaimenkoirankin hahmo, mutta en tiedä, tuleeko koskaan sellaisella hetkellä sitä minulle juuri oikeaa sakemannia vastaan, kun olisin koiraa ottamassa. Vaikka Allusta ei minun osaamattomuudestani johtuen tullutkaan sellaista harrastuskoiraa kuin silloin olin toivonut, se oli muuten ihan täydellinen koira minulle ja ottaisin uuden Allun ihan koska vaan, kaikkine niine samoine koulutusvirheineenkin, mitä sen kanssa tein. Lumes on ylittänyt kaikki odotukseni harrastusten parissa eikä Mestakaan taida sen huonommaksi jäädä, ja mikä tärkeintä, lisäksi pidän niistä kummastakin ihan hirveästi myös aivan muutenkin. Ne sopivat Allun tavoin elämääni ihan täydellisesti. Kun on kerran hyvän löytänyt, niin mitäpä sitä suotta vaihtamaan. Ei vain ole lapinkoiran voittanutta.

Suomenpystykorvatyttö ja suomenlapinkoirapojat

Se taisi olla hiihtoman aikaa, kun Vallu ja Meri kävivät meillä kylässä. En tiedä, oliko Merillä juoksu tulollaan vai ei, mutta sekä Lumes että Mesta olivat siihen sen verran höpsähtäneitä, että koin paremmaksi pitää ne erillään Meristä, niin ei tarvinnut koko ajan komennella. Portin takana sitten tuijottelivat surkeina. Merin Vallu-kaverihan on leikattu uros, joka ei juoksujen päälle ymmärrä.

Viime kesänä Vallun ja Merin ollessa meillä muutaman päivän hoidossa, annoin niille kaiken ruuan opetushetkien muodossa ja ehtivät kumpikin oppia muutaman tempun. Aina sitten, kun niitä näen, muistellaan näitä temppuja, niin nytkin. Vallu ahneena meinaa aina syödä sormetkin mennessään, mutta intoa sillä on kyllä ihanasti. Valluun pätee tämä perinteinen hokema "siitä olisi saanut hyvän koiran harrastuksiin, jos vain joku olisi opettanut". Meri on tarhakoirataustastaan johtuen varovaisempi ja tietyllä tapaa rajoittuneempi, mutta parhaansa yrittää aina sekin. Temppukuvat eivät valitettavasti onnistuneet, täytyy yrittää taas seuraavalla kerralla uudelleen, mutta ryhmäkuvaan saatiin koirat aseteltua. Hauskasti muuten, kun väreiltään yhdistää Merin ja Vallun niin saadaan Lumes ja Mesta. :D

"Niin monta saat syödä kuin saat kerralla kannettua"

Ilopilleri

Olen joskus ohimennen maininnutkin siitä, miten koirien ollessa pentuja, en ole kieltänyt niitä tienvarren roskien noukkimisesta vaan päinvastoin kehunut ja palkannut nameilla. Ajatuksena tässä siis ollut, että koirat haluaisivat näyttää minulle, mitä löytävät, eikä niille tulisi sellaista käytöstarvetta, että salaa/äkkiä hotkaistaan jotain kitusiinsa + harrastuksien kannalta on positiivista halu ottaa erilaisia juttuja suuhunsa ja kantaa/tuoda niitä minulle + mielestäni on söpöä, kun ne ilahtuvat roskien löytymisestä ja tahtovat kantaa niitä ja osa kulkeutuu vähitellen meille kotiinpäin samalla ja pääsevät sinne, minne kuuluvat, eli roskikseen. Samalla idealla kotonakin on kehuttu ja palkattu myös kiellettyjen tavaroiden kantamisesta, jotta tuovat ne minulle eivätkä jää minnekään piiloon pureskelemaan. Tottelevat ulkoillessa toki myös kieltoa, jos joskus huomaavat jotain, jota en halua niiden ottavan suuhunsa, mutta harvemmin mitään niin ällöä tai vaarallista löytyy.

Muutama viikko sitten metsälenkiltä palatessamme Mesta noukki tienpenkalta Kismet-kääreen ja esitteli sitä oikein polleana. Osuikin sopivasti kohdalleen, että kun osassa Kismettejä on kääreessä ns.omistustekstejä, että kelle vaikkapa lahjaksi suklaan antaa, niin Mestan löytämässä luki "Ilopillerille". Tosin Lumeksen huomatessa, mitä Mesta oli löytänyt, sekin olisi halunnut kantaa sitä, joskaan en tiedä, johtuiko se siitä, että Lumes niin kovin tykkää suklaasta ja haistoi sen herkkutuoksun kääreessä, vai että onko Lumes mielestään enemmän ilopilleri kuin Mesta. :D