Täydelliset koirani

Allu tuli minulle ensimmäiseksi omaksi koirakseni innostuttuani agilitysta, jota oli suomenpystykorvamme kanssa hankala harrastaa, sillä sitä ei voinut päästää kentällä irti, ja agilityssa taas koiran pitäisi nimenomaan olla irti. Allu oli täydellinen tehtävässään, en parempaa ensimmäistä omaa koiraa olisi voinut saada. Sen lisäksi, että se sopi kaikkiin harrastuskokeiluihini (agility, toko, pk-haku), oli Allu myös vertaansa vailla ihan seurana, ulkoilukaverina ja erilaisissa elämäntilanteen muutoksissa, mm. muuttaessaan kanssani yhteensä seitsemän kertaa niin omakoti-, kerros- kuin rivitaloissakin. Ainoa harmittava asia Allussa oli se, että suomenpystykorvamme kanssa oppi riistasta kiinnostumaan, jonka vuoksi vapaana ulkoilu oli monen vuoden ajan ongelmallista. Agilitykilpailuissa haasteita toi Allun halu rynnätä jonkun satunnaisesti valitsemansa kehän ulkopuolella olevan koiran luo. Nämäkään seikat eivät tehneet Allusta huonoa, ei lainkaan, ne auttoivat minua kiinnittämään seuraavan koiran kanssa huomattavasti enemmän huomiota hallintaan ja vapaanaolon opettamiseen.

Lumes tuli pitkällisten pohdintojen jälkeen päätettyäni, että uskallan sittenkin ottaa vielä toisen lapinkoiran. Vähän mietitytti sen vuoksi, että kun Allusta olen niin kovin tykännyt ja toista samanlaista tuskin saa, mutta niin moni lapinkoira kuitenkin mukava luonteeltaan on, että ei kai sitä nyt kovasti pieleen voi mennä - eikä mennytkään. Lumes on ollut ihan täydellinen pentu (helppo ja kiltti ja hyväkäytöksinen), täydellinen vanhenevan Allun kaveri (osaa jättää rauhaan, jos Allua ei kiinnosta), täydellinen lohtu suruun (jota ei tosin sitten tullutkaan, kun Allu vieläkin elää) ja täydellinen harrastus- ja kisakaveri (ainoa asia, mikä saattaa jäädä koiran ominaisuuksista kiinni, on pk-puolen A-este ja metrinen hyppy). Lumeksen kanssa korjaantuivat Allulla olleet hallinta- ja irtipitovaikeudetkin, Lumes kuuntelee minua aina. Kivoissa paikoissa rauhoittumisen opettelu jäi Lumeksen kanssa ihan liian vähiin, jospa seuraavan kanssa muistaisi sitten senkin.

Mesta (kyllä, luit oikein, siirryin listassa kolmanteen koiraan) tuli melko itsestäänselvästi lapinkoirana, vähäsen olin muitakin rotuja miettinyt, mutta en yhtään niin vakavissani kuin mitä ennen Lumesta. Lapinkoira tuntuu sopivan meidän elämään kaikin puolin niin täydellisesti, että en taida uskaltaa kokeilla enää mitään muuta rotua. Mestasta olisi toiveissa kaveri Lumekselle ja vähentämään surua Allusta (sitten, kun se aika on) niin Lumekselta kuin meiltä ihmisiltäkin. Mestan kanssa pääsen myös testailemaan taitojani ja ottamaan selville, onko Lumes todella ollut kaikessa niin helppo kuin miltä tuntuu, vai osaanko oikeasti itsekin jotain, myös täysin eriluonteisen koiran kanssa. Mestalle en ole asettanut samalla lailla kisatavoitteita kuin mitä Lumeksella jo heti pennusta oli, Mestan kanssa katsellaan, mihin rahkeet riittävät, ja kiva tietenkin olisi, jos ne ainakin johonkin riittäisivät. Vielä en osaa sanoa, onko Mestastakin tuleva täydellinen tehtäviinsä, sen näyttää aika. Täydellisen suloinen se ainakin osaa olla.