maanantai 30. syyskuuta 2013

Hyvät ihmiset, heijastakaa koiranne!

Aikana, jolloin en itse vielä autoa ajanut, en ymmärtänyt jalankulkijoiden heijastimen käytön tärkeyttä niin hyvin kuin sen jälkeen, kun itsekin auton ratissa on tullut oltua. Jotenkin sitä pimeässä kävellessä kuvittelee, että kyllähän niistä autoista ulos näkee, sitä vartenhan niissä valot ovat, ja katuvalaistuksessa kulkiessa sitä vasta hyvin näkyykiin, kun daa - se tie on valaistu hei. Ihan omakohtaisen kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa kaikille teille ilman heijastimia kulkeville, yliajettaviksi ilmeisesti tahtoville ihmisille koirineen, että ette kuule näy yhtään mihinkään, ette varsinkaan tummissa vaatteissa eikä varsinkaan teidän koiranne. Jos joskus sattuu sellainen harvinaisuus vastaan, että koiranulkoiluttajalla on itsellellään heijastinliivi tai edes muita heijastimia yllään, niin niiden koirilla ei ole kyllä minkäänlaisia heijastavia vermeitä. Jos ette itseänne, niin heijastakaa edes ne koiranne!

Itselleni on ylpeydenaihe, että koirani näkyvät myös pimeällä. Voitte olla varmoja, että jos teitä vastaan täällä päin pimeässä tulee kunnollisten heijastinliivein ja pantaheijastimin varustettu koirakolmikko, niin ne on ihan taatusti meidän Allu, Lumes ja Mesta. Myönnän, että joskus saatan itseltäni unohtaa heijastimet matkasta pois, mutta koirilla on joka ikinen hämäränaikaan tehty lenkki kaikki vermeet päällä. Käytän heijastinliivejä usein koirilla myös valoisaan aikaan niiden juostessa vapaana pelloilla/metsissä, joo se koira näkyy silloin myös ilman liivejä, mutta niiden liivien kanssa näkyvyys moninkertaistuu (kirkas keltainen pilkottaa mm. puiden väleistä ihan eri volyymilla kuin musta).

Kirjoituksessani Tosi helppo huomioliivi koiralle kerrotaan nimensä mukaisesti, miten tehdä itse koiralle kunnolliset huomioliivit helposti (& halvasti). Mestan huomioliivit valmistuivat himpun verran eri tavalla.

Ostin Mestaa varten lasten huomioliivit kokoa 12-14-vuotiaat, hinta 4,90e. Meinasin ensin tehdä muutokset tuolla vanhalla kaavalla, mutta kun sitten sovittelin sitä puolikasta Mestan päälle, niin liivi istui huonosti kaulasta. Päätin sitten tehdä hieman toisella tyylillä, jotta saisin huomioliivin istuvuutta paremmaksi Mestalle.

Sovitusta, liivi on selkäpuolelta (eli koiran mahapuolelta) leikattu auki ja osat roikkuvat maahan asti, kiinnitystä varten leikattu yksi heijastinnauhasoiro irralleen, siitä vasemmalle jäävä lähes neliömäinen pala leikattiin irti (ja toisella puolella koiraa koko se kahden hejastimen levyinen pala), rinnasta kiinnitys sovituksessa nuppineuloilla. Rintakappale tulee sen verran korkealle, että ei rajoita etujalkojen liikkeitä, joten halkioita ei tarvittu.



Liivin etupuoli, se jossa on kiinnitystarrat, tuli koiran selälle. Halutessaan tarranauhat voi ratkoa irti ja käyttää toisessa kohtaa kiinnitykseen, sovitusvaiheessa pitävät kätevästi liivin kasassa selällä.


Selkäpuoli ommeltuna kiinni. Kaulan sivuista meneviä kappaleita hieman madalsin, jolloin kaulaosa istuu paremmin.


Siitä ensimmäisen kuvan pitkästä heijastinsoirosta tehty "mahavyö", kiinnitys tarranauhalla.


Mesta oli todella kärsivällinen sovitusmalli käyttäessäni liivin jokaisessa vaiheessa uudelleen ja uudelleen sen yllä, jotta joka kohta varmasti olisi juuri sen mittojen mukaan oikein. Tässä poseerausta valmiin liivin kanssa, hyvin heijastaa!


Kyllä kelpaa ulkoilla nyt!

Pantaheijastin matkassa mukana (kuva viime syksyltä).

maanantai 23. syyskuuta 2013

Allu silloin ennen

Lokakuu 2008


Allun kanssa oli suunnitelmissa mennä ihan kokeilumielessä pariin koirajuttuun, jotka sattuivat lähellä olemaan. Mitään suurempia odotuksia ei ollut, koska edellisestä koiratapahtumissa käynneistä oli jo kauan aikaa. 9.10 olisi möllitokon alokasluokka, jossa tavoitteena, että Allu pystyisi hillitsemään koirainnostuksensa ja työskentelemään käskyjen mukaan. 11.10  olisi sitten tarkoitus katsella, miten kiva koirakansalainen-testi sujuu. Siinä meidän tavoitteena oli saada seitsemän kohtaa kymmenestä läpi hyväksytysti, ennakkoon arvelin, että toisen koiran kohtaamisessa Allu voisi intoilla liikaa.

Syyskuun alussa Allu aloitti mukana töissäni, kun kerran-pari viikossa teen pidemmän, kymmentuntisen työpäivän, joka olisi liian pitkä aika olla Allulle yksin kotona. Lapset tykkäsivät kovasti Allusta ja mm. leikimme piilosta siten, että minä ja Allu olimme etsijöitä, lapset makkarapalojen kanssa piilossa. Kävelyillä tavatut lasten kaverit olivat myös ihastuksissaan Allusta ja parhaimmillaan kymmenkunta tyttöä oli ympärillä paijaamassa, Allu tykkäsi.

Loppukesästä Allu sai myös kotiagiesteisiinsä täydennystä, kun jämälaudoista teimme pari hyppyestettä. Niiden lisäksi olivat jo aiemmin hankitut pujottelukepit ja tunneli, joten pieniä harjoituspätkiä pystyi suorittamaan.


Koitti sitten niiden epävirallisten tokokokeiden aika. Allu oli ensin kymmenen tuntia mukanani töissä, josta ajeltiin suoraan koepaikalle. Satoi, mutta yllättävän hyvin paikalla silti osallistujia oli, vaikka pari tuntia siellä vesisateessa joutuikin seisoskelemaan. Allu yllätti täysin ollen ja tehden kaiken todella hienosti ja sijoituksemme sitten olikin alokasluokan ensimmäinen. Harmitti, ettei kukaan päässyt videoimaan meidän suoritusta, vaikka toisaalta ei sateessa ja pimeässä oikein olisi kameraa pystynyt käyttämäänkään.

Allu ja voittamansa palkinnot

Koetta edeltävänä viikonloppuna olimme käyneet treenaamassa kahden vieraan koiran kera ja Allu oli ollut niistä todella innoissaan, joten kuvittelin sen olevan kokeessa samanlainen, mutta se käyttäytyikin yllättävän rauhallisesti. Ehkä vesisateella oli jotain tekemistä asian kanssa, vähän latisti ja moni koirista omistajieen pysytteli autoissaan sateensuojassa. Mietin silloin, että meidän pitäisi jatkossakin käydä kokeissa vain sadesäällä.

Saamamme pisteet olivat seuraavanlaiset:

Luoksepäästävyys 10 (Pysyi istumassa, nuuskutti kyllä kovasti tuomarin lahjetta.)
Paikalla makaaminen 7 (Jäin 10 metrin päähän varmuuden vuoksi, ettei Allu vain nousisi ylös. Pysyikin hyvin makaamassa, mutta varmistukseksi "kuiskailin" sille pari lisäkäskyä, kun vähän nuuskutti maata. Pisteiden annossa tuomari meidän kohdalle tullessaan käänsi numeroläpysköistään 8,5 todeten samalla, että meillä näytti menneen hyvin pientä nuuskuttelua lukuunottamatta, mutta lisäkäskyjä ei taittu tarvia. Ja kun kerta puheeksi tuli, niin pakkohan siinä oli tunnustaa, että kyllä pari kertaa sanoin uutta käskyä ja niinpä tuomari sitten alensi pisteitä. Tulipahan rehellinen tulos.)
Seuraaminen kytkettynä 9,5 (Muuten hyvä, mutta täyskäännöksessä meinasi hajut viedä. Tuli kuitenkin heti mukaan, kun käännyin.
Seuraaminen taluttimetta 10
Maahameno seuraamisesta 10
Luoksetulo 10 (Tuli vinoon sivulle, mutta oli tosi vauhdikas ja reipas, joten saatiin kymppi kuitenkin.)
Seisominen seuraamisesta 10
Estehyppy 8,5 (Yritin antaa käskyn oikein innostavalla äänensävyllä ja tulikin liian korkealta "...pää", eikä Allu tajunnut, mitä sanoin. Toistin käskyn normaalilla puheäänelläni, jolloin Allu hyppäsi heti mallikkaasti.)
Kokonaisvaikutus 10 (Kehuttiin hyvää yhteistyötä ja Allun iloisuutta.)

Pistemäärä 187/200 sijoitus 1/11

Ihana Allu! Kokeilumeiningillä mentiin kokeeseen tavoitteena, ettei Allu lähde toisten koirien luo, mutta sehän tekikin ihan upeeta työtä. Toki tiesin, että Allu osaa tehdä hyvin, jos haluaa. Tästä rohkaistuneena suunnittelin keväälle viralliseen kokeeseen osallistumista. Suurempi koiramäärä kehän ympärillä tosin olisi haasteellisempi, toisten koirien haukunta ja touhu häiriinnyttää.

Pari päivää myöhemmin oli sitten Kiva koirakansalainen-testin vuoro, onneksi syysflunssani ei liikaa pahentunut sateessa seisoskelusta, joten pystyimme osallistumaan,



Sadetta riitti tällekin päivää, vaikka eilen oli vähän poutaiselta näyttänyt. Testi järjestettiin autiolla vanhan sairaalan parkkipaikalla, päivittäisillä lenkeillämmekin tulee monipuolisemmin asioita vastaan kuin tässä testissä tuossa paikassa. Allu ei edes tajunnut, että oltiin tekemässä jotain. Se vain ihmetteli, että miksi tulimme tyhjälle parkkipaikalle seisoskelemaan ja suoritti kaikki tehtävät siinä ohessa. Testin viimeinen kohta lisäsi Allun hämmennystä: kävelimme metsään, jossa se jätettiin passiivisesti seisovan narunpitelijän kanssa minun kadotessa metsän uumeniin. Allu alkoi haukkua perääni, vaikka normaalisti odottaa hienosti ja hiljaa, Eipä tosin tuollaisessa tilanteessa olla ennen oltukaan, on ollut vain yksin kiinni tolpassa tai sitten koiraa huomioivalla pitelijällä, metsässäkin ollaan vain lenkkeilty ja käyty hakutreeneissä. Haukkumisen takia tätä testin kymmenettä kohtaa ei hyväksytty, joten myöskään koko testiä ei hyväksytty, vaikka muut yhdenksän kohtaa helposti läpäistiinkin. Tulipa kuitenkin ylikin sen tavoitteena olleen vähintään seitsemän.

Vähän jäi kuitenkin kaivelemaan se viimeinen testikohta. Tuosta suorituksesta sanotaan Kivateamin sivuilla: "Joskus koiran kuitenkin joutuu jättämään hetkeksi esimerkiksi eläinhoitajan tai trimmaajan luokse". Tekstin perusteella oletin tuon kohdan olevan sitä, että pitelijä seurustelee koiran kanssa (niinhän ko ammatin harjoittajat tapaavat työnsä ohessa tehdä) ja omistaja poistuu johonkin rakennukseen tai seinän taa, sellaisia tilanteita voi tulla oikeastikin eteen. En kuitenkaan oikein keksi tilannetta, jossa minun pitäisi lähteä metsään siten, että jätän koirani metsässä jonkun vieraan ja passiivisena olevan henkilön pideltäväksi.

Mutta tulihan tuokin käytyä ja kiva, että järjestetään noita testejä myös täällä päin. Muutama vuosi tämän jälkeenhän osallistuimme Allun kanssa uudelleen kiva-testiin ja sillä kertaa myös tämä odotteluosio meni hyväksytysti läpi.

Lokakuun lopulla kävimme pitkästä aikaa agilityesteilemässä ja Allu se on vieläkin innoissaan siitä puuhasta.





lauantai 21. syyskuuta 2013

Hevosikävä

Siitä on jo puolitoista vuotta, kun lainahevoseni Minttu myytiin. Oli tarkoitus silloin etsiä jonkun ajan päästä uusi lainaheppa, mutta alettiinkin sitten Lumeksen kanssa treenaamaan tosissamme palveluskoirahommia eikä aika sitten enää riittänytkään hevosteluihin. Koko tämän puolentoistavuoden ajan olen enemmän ja vähemmän kaivannut takaisin hevosten pariin. Hevosethan ovat se alkuperäinen, rakas harrastukseni, koirista ihan harrastusmielessä innostuin vasta paljon myöhemmin ja silloinkin se oli enemmän sellaista puuhastelua ja vasta Lumeksen kanssa muuttui ihan oikeaksi "kunnon harrastukseksi".

Käytiin tuossa joku aika sitten katsomassa Rohan tallin turnajaisesitystä ja hevosikävä pukkasi taas kunnolla pintaan. Treenata koirien kanssa vaiko palautua takaisin heppatytöksi, siinäpä vasta pulma. Jos talveksi vähentäisi koiratreenejä, olisi aikaa taas käydä tallilla, täytyy tätä vaihtoehtoa nyt ihan tosissaan miettiä ja katsella, jos joku kiva hepo löytyisi. Hevosten kanssa mieli tyhjenee samalla tavoin kuin koirien kanssa, ajatuksissa ei ole mitään muuta kuin juuri se hetki.

Andalusialaistamma Athene oli aika upea ja vähän varasti show:n muilta hevosilta.

Esityksen jälkeen ritarit jalkautuivat ja yleisö sai tehdä tuttavuutta hevosten kanssa, tämä taisteluratsu on suomenhevonen.

Kuvan arabialainen täysiverinen ei haukkaa hellää hetkeä kanssaan viettävää tyttöä vatsasta, kunhan haukottelee ja käyttäytyi oikein kauniisti ja kiltisti.

torstai 19. syyskuuta 2013

Elämme vaikeita aikoja

Sain Allun ollessani 15-vuotias. Tai tarkemmin sanottuna en saanut sitä vaan ostin ihan omilla rahoillani.

Vuosi siitä muutin kotoa pois opiskelemaan ja Allu seurasi tottakai mukana. Sen jälkeen ollaan yhdessä Allun kanssa muutettu vielä seitsemän kertaa, kaikki muu vaihtuu, mutta Allu ja minä ollaan pysytty yhdessä aina.

Allu on ollut läsnä niin monessa asiassa, paikassa, tapahtumassa ja elämäntilanteessa, etten pysty edes luettemaan kaikkea.

Ilossa ja surussa, yksin ja yhdessä, Allu on ollut mun paras kaveri ja luotettavin ystävä yli neljäntoista vuoden ajan.

Miten mä ikinä selviän sitten, kun Allua ei enää ole?


Käytiin viime viikolla eläinlääkärillä. Lumes on mun mielestä läähätellyt liikaa, mutta ei siitä mitään vikaa äkkiseltään löytynyt, joten käskettiin odotella viileämpiä kelejä ja jos koira sittenkin läähättää vielä liiallisen tuntuisesti, niin tutkitaan tarkemmin. Nyt diagnoosi oli vain, että sillä on kuuma.

Allukin oli mukana. Sen on muutaman viikon ajan ollut tosi vaikea jäädä yksin kotiin, tai siis se ei ole suostunut jäämään kotiin, jonka vuoksi olen joutunut kuljettamaan ja säilyttämään sitä autossa mukana töissä. Ei sitä ikuisesti vain voi autossakaan pitää, pakkasten tullessa ei se leikatulla turkillaan enää edes tarkene siellä. Halusin ja sain kipulääkekuurin Allulle, äsken juuri soitin siihen jatkoa - kipulääkkeillä Allu ei ole enää väkisin tunkenut mukaan, se on vain tunkenut mukaan.

Kaksi eläinlääkäriä on jo sitä mieltä, että Allusta olisi aika päästää irti. Toinen näistä lääkäreistä oli sitä mieltä jo vuosi sitten. Vaikka olen luvannut, että meillä eläimet saavat lähteä mielummin hetken liian aikaisin kuin hetkeäkään liian myöhään, niin silti mä haluaisin pitää ikuisesti mun parhaan ystäväni. Miten mä joku päivä pystyn tehdä sen päätöksen, että tässä se nyt oli...

Ethän Allu ikinä jätä meitä.


tiistai 17. syyskuuta 2013

Pentutreenii

Olen Mestalle koittanut opettaa kaikenlaista tärkeää, ja varmaan vähemmän tärkeääkin. Välillä tuntuu, että Lumes osasi sen ikäisenä jo vaikka ja mitä ja Mesta ei siihen verrattuna osaa vielä mitään. Ja miten ihmeessä mä ehdin silloin opettaa Lumesta montamonta kertaa päivässä tai lähinnä, että miten ruokamäärä riitti jatkuviin koulutushetkiin, kun tuntuu, että Mestan ruuat loppuu samantien, kun jotain koittaa sen kanssa tehdä. Välillä taas tuntuu, että joissain asioissa Mesta on ikäistään Lumesta edellä, mutta sillekin on selitys - toisinkuin ennen pennuntuloa olin ajatellut, en olekaan opettanut uutta pentua samalla tavoin kuin opetin Lumes-pentua. Sinänsä ei ole mitään syytä tehdä asioita eri tavalla, mutta se vain tuntui mukavammalta kokeilla uusia juttua eikä mennä samalla kaavalla kaikkea. Lumeksen kanssa olin tosi huolellinen kaikessa, Mestan kanssa en, joten meni syteen tai saveen, se nähdään ajan kanssa sitten...

Ollaan tietenkin harjoiteltu kaikenlaisia arjentaitoja, joskin mulla jatkuu edelleenkin tämä helppojen pentujen linja eikä Mestalle ole varsinaisesti täytynyt opettaa kovinkaan paljon arjenkäytöstapoja. Mesta vain jotenkin tuntuu heti tietävän kaiken, kuten Lumeskin aikanaan. Jossain vaiheessa mulle varmaan on pakko tulla sellainen oikea pentukin eikä vain näitä säännön vahvistavia poikkeuksia...

Koska mulla on kiinnostukset kovasti erilaisilla harrastuspuolilla, olen yrittänyt tehdä Mestalle hyviä pohjia "lajiin kuin lajiin". Kehonhallintaa (erilaiset pinnat, liikkuvat alustat, vaihtelevat maastot, kiipparoinnit, jumpat) ja takaosanhahmotusta (lähinnä peruuttelua ja korokkeelle peruuttelua/siinä pyörimistä) ollaan tehty paljon ja Mesta onkin todella näppärä kropankäyttäjä. Keskittymistä ollaan jouduttu harjoittelemaan myös, koska Mestalla on joskus niin kova kiire saada ruokaa, että se tekee jotain vaan eikä keskity kuuntelemaan, mitä sen pitäisi tehdä. Usein näissä tilanteissa keskeytän sähellyksen, rauhoitan Mestan (tähän riittää kosketus) ja kehoitan keskittymään, jonka jälkeen sillä taas ajatuskin kulkee. Tähän liittyen ja samalla metodilla treenaillaan myös äänettömyyttä, eli kun kovasti haluisi jotain tai on kovasti innoissaan, niin kuuluu iih tai hau, ja minähän taas en yhtään tykkää sellaisesta ja tokokokeissa ääntely on myös iso miinus. Hyvin Mesta onkin oppinut pitämään äänijänteensä kurissa, iih tulee vielä joskus, hau paljon harvemmin ja sekin lähinnä silloin, jos tarkoituksella villiinnytän ja sitten annankin jonkun komennon, niin Mestan pitäisi pystyä vaihtamaan siitä haukkuvasta villiintymistilasta hiljaiseen työskentelytilaan ja ihan aina se ei vielä onnistu, mutta aika usein jo silti. Mestalla on hyvät raksuttimet, joilla se hoksaa nopsaan asioiden syy-seurassuhteita.

Sitten ollaan harjoiteltu erilaisia palkkaustyylejä eli lelu kädestä/heittäen/valmiina maassa "etäpalkka", nami kädestä/monta kertaa kädestä/heittäen (maahan/kopiksi)/valmiina maassa "etäpalkka" (alustalla/kipossa), riehutus/rauha, monenlelunleikkiä jne. Etäpalkalle on käytössä virittelysana "palkka". Naksuttelua aloitin silloin joskus kesällä, mutta se on vähän unohtunut tässä muiden juttujen lomassa.

Perusasentopaikan vahvistamista/siihen hakeutumista, seuraamista, maahan-/seiso-/istu-asentoja paikalla ja liikkeestä, luoksetuloa, paikallaoloa maassa/istuen, noutokapulan ottamista/pitämistä, agilityn putkea/rengasta/hyppyjen siivekkeitä/ohjausalkeita ruualla ja lelulla, ja varmaan vielä kaikenlaista muutakin, mutta en just nyt muista. Kesällä käytiin kentälläkin treenaamassa, nyt syksyllä on tehty vain kotona, mutta kohta alkaa hallikausi ja sitten mennään taas yhteistreeneihin mukaan. Kennelpiirin nuorten koirien tokorinkiin meinasin hakea, mutta siinä olikin alaikäraja 10kk, joten ei sitten haettukaan.

Mestan toimia on tullut ihan luvattoman vähän videoitua. Lumeksestahan videota on pilvin pimein pentuajalta, mutta olen pikkaisen tässä syksyllä koittanut ryhdistäytyä ja saada jonkinlaista materiaalia Mestastakin itselle muistoksi ja kasvattajalle sekä isipapan omistajalle infoksi Mestan olemuksesta. Yleensä mä yritän miettiä harjoitukset tarkkaan, mutta videoilla pääasia oli nyt vaan saada jotain videoitua eikä sen sisällössä todellakaan kaikki mene taiteen sääntöjen mukaan, mutta olkoot menemättä.


perjantai 13. syyskuuta 2013

Hippulat vinkuen

Meillä kävi töissä vierailulla "ulkomaanelävä" ja jouduttiin selviytymään hänen kanssaan englanninkielellä. Olin etukäteen vähän jännittänyt, että mitähän siitäkin tulee, mutta yllättävän hyvin, helposti ja jopa sujuvastihan se menikin. Nopsasti sanavarastoa palautuu mieleen, kun sitä vain joutuu käyttämään - kuinka taitava sitä olisikaan puhumaan kieliä, jos jatkuvasti pitäisi taitojaan yllä. Pyörällä ajamisesta sanotaan, että kun se kerran oppii, niin sen osaa aina, mutta kielitaito senkun heikkenee vuosi vuodelta. Koskahan muuten opiskelisin käyttämään edes omaa kameraa automaattiasetuksia enemmän, siihen on sentään ihan suomenkieliset ohjeetkin... Allukin muuten "ymmärtää" englantia, kun sille sanoo "Ou shit", se istahtaa. Istuu se tosin sit-käskystäkin. Lumes taas vähän "väärinymmärtää" ruotsia, sillä "tyst" tarkoittaa Lumekselle "istu".

En tiedä, onko hiekkamontuissa joku yleisestikin koiria villiinnyttävä voima, vai johtuuko se vain siitä, että koirat ovat oppineet villiintymään hiekkamontuilla, mutta meillä koirat siis villiintyvät hiekkamontun häämöttäessä näköpiirissä. Mesta on oppinut, että kun Lumes tulee perusasentoon ja lähden seuruuttamaan sitä eteenpäin, Lumes hetkenä minä hyvänsä säntää täysillä vauhtiin. Samoin Mesta on oppinut, että kun Lumes tulee oikealle puolelleni, laitan käden sen kyljelle ja Lumes alkaa haukkua, Lumes hetkenä minä hyvänsä säntää täysillä vauhtiin. Nämä oppimiset näkyvät siten, että kun Lumes metsässä tulee perusasentoon ja otan siitä yhdenkin askeleen eteenpäin, tai kun Lumes tulee oikealle puolelleni ja laitan käden sen kyljelle, Mesta alkaa hyppiä meidän ympärillä ja haukkuu. Se on hassua, mutta siihen pitäisi puuttua, koska Mestan vähän vielä kasvettua se ei enää ole hassua vaan ärsyttävää.

Tässä syöksytään kohti Lumesta.




Yleensä nämä takaa-ajoleikit menevät niin, että Mesta jahtaa Lumesta. Sitten, jos Mestalla on keppi suussaan, niin silloin Lumes vuorostaan jahtaa Mestaa.






Ei, tässä kuvassa ei ole ilta- eikä aamuhämärää, vaan hiekanpölyämishämärää...

Hiekalla on hyvä harjoitella käskystä kaivamista, tärkeä taito koirille sekin...



Mesta kanniskelee suussaan kaikenlaista yhtä innokkaasti kuin Lumes.



Yllätyyys!


torstai 12. syyskuuta 2013

Vauhtia varpaisiin

Olen ollut ihan luvattoman surkean laiska valokuvaaja tänä kesänä. Nyt oli viimeinen hetki aktivoitua sillä saralla niin kauan, kun on vielä näitä kauniita syyspäiviä edes vähän jäljellä ja tarkenee kuljetella kameraa mukana. Onneksi koirat olivat ihan yhteistyöhaluisia, toisinsanoen siis niillä oli vauhti päällä.










Tilanteen rauhoitus - Lumes alkaa syömään heinää, Mesta seuraa perässä.









Mesta nuolee Allun suupieliä...

...ja nuolee vähän lisää suupieliä...

...kunnes Allu sanoo, että nyt kuule kakara riittää...

Hiki tuli!