Koska mieheni on jo moneen kertaan huomauttanut, että olisi jo aika kirjoittaa jotain autoistakin, niin päätin nyt esitellä teille koirankantojuhtani - aika tärkeässä asemassahan ne koiraharrastuksissa ovat, jäisi yksi jos toinenkin treeni käymättä, jos autoa ei olisi.
Aloitetaan vaikka ihan alusta, eli kun menimme katsomaan minulle ensimmäistä autoa, josta ei sitten tullutkaan minulle ensimmäistä autoa...
Kielimuuri
Mieheni oli aktiivisesti etsinyt minulle autoa melkein heti saatuani ajotaidot virallistavan kortin taskuuni ja niinpä sitä sitten sinä yhtenä kohtalokkaana kesäpäivänä lähdettiin katsastamaan, miltä eräs autoehdokas vaikuttaisi. Hintaa sillä oli vähän yli budjetin, mutta josko se siitä kuitenkin lohkeaisi. Auto oli ihan nätin näköinen, hyväkuntoisen oloinen (huomatteehan, että teeskentelen ymmärtäväni jotain autoista) ja sporttisemman mallinen Honda, valkoinen värikin tuntui sopivalta. Mies sitä siinä katseli tarkemmin ja jotain kysymyksiä esitteli. Sitten tuli tietenkin koeajon vuoro ja pyysin miestäni ajamaan, kun itseäni siinä yleisön edessä ajonäytteen antaminen ei houkutellut. Petturina mieheni ei suostunut, vaan vaati minua ajamaan, että minähän sitä autoa olen ostamassa eikä hän. Pitihän se sitten itse hoitaa se(kin) homma. Autossa oli yllättävän mukava istua, vaikka penkit olivatkin ihan erilaiset, kuin mihin olin tottunut. Mutta sitten alkoikin se haastava osa...
Auto ei käynnistynyt. Ei, vaikka käänsin virta-avaimesta. Tyhmä auto. Mieheni käynnisti auton. Käsijarru pois päältä, mieheni auttaa. Vaihdetta ykköselle - vaihde ei mene päälle! Mieheni laittaa vaihteen ykköselle. Liikkeelle, siispä kytkintä ylös, mutta mitä nyt! Auto pomppii! En mä mitään kengurua halunnut! Mieheni käskee antamaan kaasua ja minä en ymmärrä, että miksi, ja pomppien päästään pihan päähän, jossa painan kytkimen pohjaan ja jarrutan (ihan niin kuin autokoulussa opetettiin). Totean miehelleni, että auto on ihan kamala, ei sillä voi ajaa enkä taatusti lähde sillä tielle asti. Mies patistelee, ei kehtaa mennä samantien takas, kun ei missään vielä käytykään. Minä pidän pääni, en aja, en, en! Mies sanoo sitten, että peruuta takaisin lähtökohtaan, mutta minä en tämmöistä vempelettä liikuta enää metriäkään, en eteen enkä taakse. Vaihdetaan puolia ja mieheni peruuttaa auton takaisin. Noustaan kyydistä ja mieheni toteaa myyjälle, etten uskaltanut ajaa sillä autolla. Myyjä katsoo meitä kaverinsa kanssa vähän oudosti, enkä yhtään ihmettele, että miksi.
Lähdemme pois. Minua hävettää ja miestäni hävettää. Se sanoo, ettei enää lähde mun kanssa katsomaan autoja. Mä yritän selittää, ettei se ollut mun vika, se auto vaan oli ihan kamala eikä toiminut yhtään niin kuin ois pitänyt ja että varmaan tämä johtuu kielimuurista, kun en ymmärrä sanaakaan auton kotimaankieltä japania ja auton senhetkinen omistajakin oli täysin ruotsinkielinen. Mies sanoo, että mä en vaan osaa ja ihmettelee, miten ollenkaan sain ajokorttia. Minä kehun ajotaitojani ja kehun autokoulussakin niitä kehuttaneen ja muistutan, että oonhan mä yhden kerran ajanut miehenkin autolla ja ajoin ihan hyvin. Sitä mies ei kiellä. Loppumatka kotiin ajetaan hiljaisuuden vallitessa.
Niin, ei siis ostettu sitä autoa.
Ja mä en nyt kerrokaan teille sitten tällä kertaa enempää mun autotarinaa, koska koirat, kanit ja hiiret mä hallitsen ja autotkin jo vähän nykyään, mutta en heti kerralla halua nolata itseäni autoasioissa enää enempää, joten jatkan niistä joskus toiste sitten lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti