Aarre!

Poropaimen löysi metsästä peuransarven ja oli aika päheetä koiraa aarteensa kanssa... Ei kelvannut mukana olleet namit enää ollenkaan koska peuransarvi ja seurasi koko kotimatkan huolestuneena vierelläni, etten vain hukkaa sen aarretta minnekään... Ei muuten ole mitään ihan kevyttä tavaraa, tällä sarvella oli painoa 6,5kg! Koirat ovat ilmeisen halukkaita pistelemään sarven suihinsa, luutahan se on. Mietin vielä pari päivää ja jos en muuta käyttöä keksi, niin antakoot löytäjän pitää.

Vetokoirina

Lumes on aina tykännyt juoksemisesta, myös kytkettynä polkupyöräillessä ja potkukelkkaillessa. Yhteen aikaan haaveilin sen kanssa saksanpaimenkoirien kestävyyskokeeseen (AD-koe) osallistumisesta ja vuosina 2011 ja 2012 kävinkin suht ahkeraan keväällä ja syksyllä pyöräilemässä Lumeksen kanssa. Koe tähtäimessä hankin (tai siis pyysin lahjaksi) polkupyörätietokoneenkin, jotta sain kerättyä tietoa pyörälenkkiemme pituudesta ja keskinopeudesta. Yleisin pyöräilylenkkimme oli pituudeltaan reilut viisi kilometriä, toisinaan mentiin lyhyempää kolmen kilometrin kierrosta, näissä kaikkien pyöräilyjen yhteenlaskettu keskinopeus oli 11km/h (vaihteluväli 10-14km/h). Nopeamminkin oltaisiin edetty, jos oltaisiin menty koko matka vain kotoa pois päin, sillä heti kotiinpäin käännyttäessä Lumes aina hidasti pykälän verran vauhtia.

AD-kokeessa koiran tulee juosta polkupyörän vierellä vauhtia 12-15km/h ensin 8km (15min tauko), sitten 7km (20min tauko) ja viimeisenä 5km (15min tauko), jonka jälkeen suoritetaan seuraamisliike. Suunnitelmani oli, että kun parilla kertaa kierrettäisiin 10km yhteen menoon, niin oltaisiin valmiita osallistumaan kokeeseen (koko koematkaa on turha harjoitellessa juoksuttaa), mutta en vain koskaan saanut itsestäni sen vertaa irti, että olisin valinnut pidemmän lenkin. Lumes kyllä oli aina virtaa täynnä viiden kilometrin jälkeen kotona ja olisi helposti jaksanut lähteä uudestaan, mutta kun itselläni muka takamus puutui ja jalat väsyi... Mestan tultua 2013 ja Allun sairastellessa ei tullut pyöräiltyä enää ollenkaan, ja nyt se on jo myöhäistäkin, kun kokeeseen on koiralla korkein osallistumisikä 6 vuotta.

Lumes tykkää myös vetämisestä ja pyöräillessä vetääkin aina niin kauan kuin mennään kotoa poispäin, potkukelkkaillessa into loppuu nopeammin, koska on pyöräilyä raskaampaa. Toivoin Mestasta vetokaveria Lumekselle, yhdessä toisen kanssa Lumeskin jaksaisi pidempään, mutta Mesta ei näe kytkettynä juoksemisessa ja vetämisessä yhtään järkeä. Kävin toissakesänä sen kanssa kerran pyöräilemässä, kyllähän se mukana juoksi, mutta oli ihan evvk-asenteella. Potkukelkkailemassa on käyty useamminkin yhdessä Lumeksen kanssa, mutta Mesta ei halua ottaa yhtään vetovastuuta (ei eroa, vaikka vaihtaisi valjaitakin toiseen ja olisi joustopala remmissä) eikä siten kevennä Lumeksen taakkaa. Juoksee kyllä Lumeksen rinnalla, jos sen siihen käskytän, mutta näkyy, ettei ole yhtään sen juttu vaan juoksee tylsistyneenä/ keksii itselleen viihdykettä Lumeksen härkkimisestä. Ai, että kun olisi kiva kelkkailla, jos saisi Lumekselle kunnon vetokaverin! Yksi sakemannihan mulle on kyllä jo pari vuotta sitten luvattu vetotreeneihin, mutta asuu yli 50km päässä, joten ei ole tullut ajeltua sinne asti ulkoilemaan.

Maalaukset koirista

Joulupukki toi kokeilusarjan akryylimaaleja, teräväksi tärkättyjä siveltimiä ja muutaman, eri kokoja olevan ohuen taulupohjan. Vesiväri- ja maalipensseleitä meiltä löytyikin jo entuudestaan. Äitini harrastaa maalausta ja piirtämistä ahkeraan, onpa hällä omia taidenäyttelyitäkin ollut, mutta itse en sen kummemmin ole aikuisiällä enää innostunut. Viimeksi olen tainnut maalata vuosia, vuosia sitten yläasteen kuvaamataidontunneilla jotain abstrakteja kuvioita, sitä ennen ala-asteella ei edes käytetty kunnon maaleja, vain vesivärejä.

Muutama viikko ennen joulua putkahti jostain mieleeni, että olisi kiva kokeilla maalata koiria, tai siis että onnistuisiko se edes ollenkaan. Niinpä joulupukille kirjoittamassani kirjeessä esitin tähän viittaavan toiveen ja nähtävästi olin ollut riittävän kiltti, koska toiveeni kuultiin. Jo heti jouluaattona maalasin ensin kaksi taulupohjaa vihreiksi, olisin kolmannenkin, mutta vaaleanvihreä (anteeksi, tarkoitan siis kirkkaanvihreä, kuten purkissa lukee) maali loppui. Taustamaalin kuivuttua (30min) avasin tietsikalta sopivan sivukuvan Lumeksesta ja lopputulos näkyy alla. Kaksijalkainen se on tällä hetkellä, kun pelkäsin pilaavaani muuten suht onnistuneen kuvan alkamalla yrittää saada niitä toisia jalkojakin jotenkin järkevästi näkyviin. Ruskea on liian tumma sävyltään, mutta kaikista vaalennusyrityksistä tuli vielä epäsopivampia, joten käytin tuota sitten. Häntää Lumes pitää kipparalla oikeasti vasemmalla puolella, mutta otin taitelijanvapauden kääntää se oikealle.

Lumeksen kuvan maalaaminen oli yllättävän helppoa, se vain tuli jostain. Mestan kuvan kanssa saikin sitten menettää hermonsa senkin edestä... Vaikka Mesta nykyään pitääkin jättipuuhkahäntäänsä kipparallakin, halusin sen enemmän Mestaa kuvaavaan asentoon yläkaarelle. Sepäs olikin huomattavasti vaikeampi toteuttaa kuin Lumeksen kippara ja jouduin kolmesti peittämään uudella maalilla hännän edellisen version, kunnes olin edes jotenkin tyytyväinen. Hännässä pitäisi näkyä vaaleatakin karvaa (samoin vatsassa), mutta en kertakaikkiaan onnistunut saamaan sitä sulautumaan mustan sekaan, joten luovutin. Housujen (takamus) kanssa oli samanlaista säätöä ja jouduin kerran jopa kostutetun paperin kärjellä pyyhkimään epäonnistunutta pörröisyyttä pois, ja samalla lähti pohjamaaliakin... Etujalkoja sain tehtyä kaksi edes jotenkin järkevästi, mutta toinen takajalka odottaa vielä maalarilta uskalluksenhetkeä ilmestymiseensä. Valkoinen rintalaikku on liian suuri ja oikeasti sen pitäisi tuossa kohtaa näkyä ruskeana, mutta mietin vielä, korjaanko sitä vai saako olla sellaisenaan - joissain Mestan sivukuvissahan näyttää kuin juuri tuossa kohtaa olisi valkoista, vaikka onkin vaaleanruskeaa.

Kunhan saan hankittua sitä kirkkaanvihreää maalia lisää ja maalattua kolmanteenkin taulupohjaan taustavärin, pitäisi yrittää taiteilla vielä Allusta kuva... Vaikkei näistä täydellisiä tule, ennemminkin kovin alkeellisia, ne silti (tai ehkä juuri siksi?) ilahduttavat minua ja pääsevät kotiimme esille lähes paraatipaikalle.

Ei mitään lumiukkoja

Keskiviikkona satoi lunta, valkoinen joulu oli pelastettu! Alunperin oli luvattu räntää, mutta suojalumena se satoi ja jäi hyvin maahan. Olin koirien kanssa pihalla ja heittelin niille lumipalloja. Lumi oli juuri täydellistä pallojen tekoon ja yhtäkkiä teki kovasti mieli pyöritellä vaikka kokonainen lumiukko kasaan, että tuumasta toimeen. Koirat oli pakko komentaa pois häärimästä ympäriltäni, niistä oli liian hauska talloa palloa, jota pyörittelin lumesta. Saatuani lumiukolle jalka- ja vatsapallot paikoilleen, alkoi lumiukko tuntumaankin ihan tylsältä rakentaa. Jotain siitä kuitenkin pitäisi tehdä, joten pyörittelin palloja lisää, jonka jälkeen koin ahaa-elämyksen, tietenkin se olisi pk-hyppyeste!

Toimii, sekä koira että este!

Lumesta voi nauttia myös perinteisemmin keinoin...

...vaikka luusta muodostunut lumipallo vähän ärsyttääkin...

...mutta ärsytys on helppo purkaa vaikka hullujuoksuun kaverin kanssa!

Ja huomenna kaikki on toisin

Hei, tonttukoirat hyppikää!

Onko pakko ostaa uutta?

Yksi suurimpia jouluun liittyviä turhuuksia on lahjapaperit, tai ennemminkin jatkuva uusien lahjapapereiden ostaminen. Jos ajatellaan, että kaikki Suomen viisi miljoona asukasta saavat yhden lahjapaperiin käärityn paketin, avaavat sen (osa jopa suuresti hätiköiden), viskaavat paperin roskiin (mikä kasa roskaa!) ja keskittyvät lahjaan, eivätkä hetkosen päästä enää edes muista, millaisiin papereihin käärittyjä ne lahjat olivat. Mikä idea ostaa joka joulu uudet ja uudet ja uudet lahjapaperit vain suoraan roskiin heitettäviksi...

Kun siskoni lapset olivat pieniä, hän havahtui tähän lahjapaperien järjettömyyteen. Lapset opetettiin avaamaan paketit nätisti (ei se poista avaamisen riemua, päin vastoin, pidentää jännitystä), paperit taiteltiin siististi kasaan ja kerättiin paperikassiin odottamaan seuraavaa lahjomistilaisuutta. 

Aloin itsekin noudattaa tuota samaa tapaa enkä ole enää vuosiin ostanut ainuttakaan lahjapaperia. Niin joulu- kuin erilaiset synttärilahjatkin pakataan näihin käytettyihin lahjapapereihin eivätkä yhtään loista huonommuuttaan. Säästän myös kukkapaperit ja joissain pahvilaatikkoon pakatuissa tuotteissa olevat voima- yms. pakkauspaperit, joista myös saa kauniita lahjakääreitä. Alkuun teki mieli säästellä kaikkein kauneimpia lahjapapereita vain itsellään, mutta mitäpä iloa niistä siellä kaapissakaan on, joten ei muuta kuin laitettiin hyvä kiertämään niidenkin muodossa.

Joinain vuosina, jos säästettyjä lahjapapereita ei ole ollut riittävästi tai paketoitava kohde on kovin suuri, olen käyttänyt sanomalehtien sivuja paketoimiseen. Kuulostaa hyvin ankealta, mutta yllättäen niistäkin saa oikein nättejä paketteja aikaan, kun kietaisee ympärille vielä sopivan nauhan.

Kaikki tämän kirjoituksen kuvien paketit ovat kääritty jo kertaalleen (osa jopa kahdesti?) käytettyihin papereihin. Osaan lapsille menevistä paketeista en laittanut nauhaa ollenkaan, turhana hidasteena se vain on avaamiseen. Parissa lahjapaperissa oli tussilla kirjoitettuna lahjansaajan nimi, niihin kohtiin liimasin nimikortin uudelle lahjansaajalle.

Tonttubongaus

Tähän vuodenaikaan taitaakin sopia hyvin eräs kesälomareissulla löytämämme paikka. Pieni huoltsikka, muistaakseni Perhossa, oli hyvin vaatimattoman ja oikeastaan ankeankin näköinen, mutta pysähdyttiin silti sinne pienelle tauolle. Ensivaikutelma petti totaalisesti, sillä tarjolla oli vaikka minkälaista, tuoretta herkkua syötäväksi ja pihassa kaunis, pieni puutarha ihasteltavaksi!

Huomattuani kyltin puutarhatonttujen määrästä, oli ihan pakko tutkia puutarhan jokainen sopukka ja löytää kaikki piiloutuneet hiippalakkiset. Viimeinen tonttu antoikin hieman enemmänkin etsityttää itseään, mutta niin vain löytyi sekin ja pääsimme jatkamaan matkaa, sillä keskenhän ei tontunetsintöjä voinut jättää, se on löydettävä kaikki tai ei mitään.

Riista-, lemmikki-, kotieläin- ja ihmisvapaat koirat

Lumes ja Mesta ovat molemmat saaneet pentuina aika samanlaisen opetuksen siitä, miten suhtaudutaan ulkoillessa näkyviin muihin eläimiin ja ihmisiin. En ole ollenkaan lähtenyt kieltämislinjalle enkä edes pyrkinyt kääntämään niiden huomiota pois kohteista. Olen hyväksyvällä äänellä todennut "Sehän on kissa. Hyvä poika. -antanut namia- Kissa siellä kävelee. -antanut namia- Hienosti, tule mennään. -antanut namia-" Kissan tilalle voi vaihtaa myös jäniksen, koppakuoriaisen, hevosen, lehmän jne.

Ajatuksena on ollut, että koira oppisi suhtautumaan näihiin kaikkiin otuksiin vähän sellaiseen toteavaan tyyliin "jaha, jänis loikkii" ja heti sen jälkeen unohtamaan koko asian ja jatkamaan muita puuhia. Mielestäni koira saa huomioida ympäristöään, se saa katsoa ja maltillisesti reagoida huomatessaan eläimen/ihmisen, mutta sen tulee pysyä rauhallisena ja olla menemättä havaitsemansa kohteen luo.

Ulkoilen paljon metsissä koirat vapaina. Lumeksen ollessa Mestaa useamman vuoden vanhempi, on Lumeksen eteen toki ehtinyt sattunut paljon enemmän houkuttelevia tilaisuuksiakin. Tosin Lumes ei ole sellainen koira, joka sortuu kiusauksiin, se nimittäin ei ole koskaan lähtenyt ihmisten, koirien tai minkään muunkaan eläimen luo tai perään. Tai no, okei, ihan pikkupentuna oltuaan meillä vasta pari päivää, se kerran juoksaisi kymmenisen metriä pienen linnun perään, mutta ehkä sitä ei lasketa.

Mesta ei vielä ole ihan satavarma. Ei se tarkoituksella ja ajatuksella lähde minkään perään, mutta jalat voi viedä nopeammin kuin aivot ajattelevat. Kerran kotona oltiin lähdössä lenkille ja päästin koirat edelläni pihaan irti, kuten ne aina pääsevät. Lumes meni naapurintontin rajalle, se tykkää usein hengailla siellä muuta pihaa alemassa tilassa. Mesta jäi keskelle pihaa odottamaan jotain toimintaa. Itse kävelin rauhallisesti keskipihan suuntaan remmien kanssa. Yhtäkkiä naapuritontilta päin singahtaa kissa aivan täydellä vauhdilla, suhahtaa Mestan vierestä ohi tielle ja Mesta mitään ajattelematta lähtee perään. Lähtee sen kaksi laukka-askelta, jotka ehtii ottaa, ennen MESTA-karjaisuani, pysähtyy niille sijoilleen, kääntyy minuun päin ja on vähän hämmästynyt, että oho, hups, eihän mun noin pitänyt tehdä, enhän mä oo edes kiinnostunut kissoista... Siinä vaiheessa Lumes, jota (se usein meidän pihassa hengaava naapurin) kissa ilmeisesti oli säikähtänyt, kävelee rauhaksiin paikalle.

Samainen kissa on joskus hengannut meidän pihametsikössä, kun olen treenannut Lumeksen kanssa esine-etsintää. En antanut treenien häiriintyä kissasta vaan vein esineen, hain koiran, lähetin etsimään, koira etsii, huomaa kissan, pysähtyy, jatkaa etsimistä, etsii lähempää kissaa, kissa häipyy, koira pysähtyy, jatkaa etsimistä, löytää ja tuo. Muita ihan lähietäisyyden kohtaamisia on mm. pururadalla kerran Lumeksen juostessa eellä, se mutkassa pysähtyi ja haukahti, jolloin kutsuin sen luo. Mutkassa oli ollut toinen koira, joka onneksi oli yhtä kuuliainen ja palasi sekin ulkoiluttajansa luo.  Sen kerran jälkeen en ole koirien antanut edeltä mennä mutkiin saakka vaan haluan ensin itse nähdä, onko muita ulkoilijoita vai ei. Joku vuosi se kuitenkin vähän unohtui ja sitten metsäpolun mutkassa olikin marjanpoimija, mutta Lumekselta vain sama reaktio kuin koirankin kanssa ja tuli sitten heti luokseni.

Viime loppukesänä/alkusyksynä oma kulkemiseni säikäytti varvikossa oleskelleen metso- tai teerinaaraan, joka lähti isolla ryminällä lentoon ja meni metrin parin päästä takanani tulleesta Lumeksesta. Lumes pysähtyi ja vain pää kääntyi linnun reitin mukana. Harmillista oli, että metsolla/teerellä oli poikaset siinä samassa varvikossa, ja kun jatkoin kulkua, nekin säikähtivät minua ja lähtivät lentoon... Edelleenkään ei Lumes reagoinut niihin kuin katsomalla perään. Mestalla oli hieman hidas sytytys, se kulki edelläni eikä oikein edes huomannut, että mitään erikoista tapahtuu.

Se koppelo oli näääin suuri ja lensi näääin läheltä minua...

Meidän lähimetsässä kulkee luonnoneläinten, ihmisten ja koirien lisäksi myös hevosia ratsastajineen. On itselleni mukavaa ja koirien kannalta aivan mahtavaa, että voin luottaa niihin ja siten suoda niille hallitun vapauden ja monipuolisen liikunnan. Vielä ei ole kertaakaan tarvinnut pelätä, että koirat karkaisivat omille teilleen tai muiden kulkijoiden luo. Tämän vuoksi en myöskään pode huonoa omatuntoa siitä, että periaatteessa se koirien irtipito on kiellettyä.

Tuijotus

Joskus lapsena oltiin koulusta vierailulla jossain näistä Suomen linnoissa, ei mitään muistikuvaa, että missä niistä. Sen muistan, että kun tultiin saliin, jossa oli useita muotokuvamaalauksia, opas käski katsoa jotain maalauksen henkilöä silmiin ja samalla kävellä vasemmalle ja sitten oikealle. Muotokuvan katse seurasi koko ajan mukana ja meistä lapsista se oli tietenkin hieman mystistä. Koirien valokuvilla on joskus hauska leikkiä samaa, vaikka siinä ei enää mitään mystiikkaa mukana olekaan. Kumpi voittaa tuijotuskilpailun, sinä vai Lumes? Eikä auta edes liikuttaa päätään vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas, Lumes tuijottaa tiukasti mukana!

Tessu, maailman viisain koira

Nähdessäni kirjaston poistomyynnissä tämän kirjan, oli pakko napata se mukaan. Lapsena tuli Tessusta kerran luettua ja teki minuun silloin suuren vaikutuksen, joten olihan se ihan muistojen vuoksi otettava uudelleen luettavaksi. Ihan samaa fiilistä en saanut kuin joskus silloin aikaa sitten. Ehkä, jos olisi aikuisille suunnattu kerronta, niin iskisi vieläkin, mutta lastenkirjana tyyli on mitä on. Tessun oppivuutta ja taitavuutta ei toki edelleenkään käy kieltäminen, mutta eivät vain tuo enää niin suurta vau-efektiä kuin silloin pikkutyttönä. Siitä minulla ei tosin ole mitään muistikuvaa, että Tessu on esiintynyt Uuno Turhapuro-elokuvissa, vaikka varmaan ne kaikki on joskus aikanaan katsottua tullut.

Tessu on mainio apulainen. Aamulla, kun Kari nousee, Tessu tuo vaatteet. Kari sanoo: "Tuo paita. Tuo sukat. Tuo kengät." Ja Tessu tuo kaiken oikeassa järjestyksessä.

Kun Kari ja Tessu tulevat aamulenkiltä kotiin, Kari pyytää: "Avaa, Tessu, kengännauhat." Tessu avaa.

Jos Kari ei ehdi heti vastaamaan puhelimeen, hän pyytää Tessua. Tessu nostaa luurin hampaisiinsa.

Tessu osaa korjata roskat lattialta, jos sen käskee korjata. Tessu ottaa roskan suuhunsa. Se vie sen keittiön roskapussiin tai vessaan. Keittiössä se osaa itse avata ja sulkea roskakaapin oven.

Kun Marjatta laittaa pyykkiä pesukoneeseen, Tessu on avuliaana mukana. Se noutaa vaatteita likapyykkikorista ja tuo Marjatalle. Marjatan mielestä se on joskus vähän turhankin avulias.

Tessu osaa sytyttää ja sammuttaa valot.

Tessu auttaa myös siivouksessa. Se ottaa maton hampaisiinsa ja raahaa sen ulos.

Vieraille Tessu on kohtelias isäntä. Se ottaa pöydältä maljasta hedelmiä ja vie ne vieraille. Jos malja sattuu olemaan tyhjä, Tessu menee keittiöön. Se ottaa pöydältä hedelmäpussin ja vie sen olohuoneeseen. Sitten se panee hedelmät pussista maljaan.