Koska tänne blogiin löydetään usein hakusanalla hornerin syndrooma, ajattelin nyt vihdoinkin julkaista tämän kuvan Allun silmistä ihan loppuvaiheessa, josko siitä olisi apua tai varoittavaa esimerkkiä tai vertaistukea jollekin. En ole sitä aiemmin näytille laittanut, koska sen katsominen tekee niin pahaa (ja olen pelännyt sen kirvoittavan ikäviä kommentteja, toivottavasti niitä ei nytkään tule).
Allun viimeinen virallinen silmätarkastus oli 13-vuotiaana vuoden 2012 helmikuulla. Mitään perinnöllisiä silmäsairauksia ei löytynyt silläkään kertaa, alkavaa vanhuudenkaihia vain. Loka-marraskuun vaihteessa samana vuonna huomattiin Allun toisessa silmässä jotain outoa, lääkärillä outous selvisi hornerin syndroomaksi. Elämä jatkui ja silmä pysyi kuoppaansa painuneena. Kesällä/ syksyllä 2013 huomasin sen painuneen silmän alkaneen harmautua ja soitin heti koirien silmäsairauksiin perehtyneelle eläinlääkärille. Oireet kuvailtuani hän tiesi heti mistä on kyse. En muista enää tarkkaan sanamuotoja, mutta kuitenkin niin, että hornerin syndroomainen silmä ei kostu normaalisti, jonka vuoksi sitä pitäisi päivittäin kostuttaa silmätipoilla. Allulle ei ollut tehty niin, joten silmä oli alkanut sokeutua eikä sitä voisi enää pysäyttää. Kävin silti ostamassa tippoja, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan niitä alkaa käyttämään, vaikka silmästä näkö olisikin jo menetetty.
Tässä kohtaa voi sitten ottaa esille nämä "Vähänkö oot paska koiranomistaja, kun et edes hoida koirasi sairautta oikein..." Juu, voin sanoa, että oli paska fiilis koiran puolesta siitä, että silmä todennäköisesti on tuntunut koko ajan jonkun verran ikävältä liian kuivana, ja siitä, etten tajunnut tässä asiassa kysyä silloin hornerin toteamisen jälkeen toisenkin lääkärin mielipidettä, vaikka monessa muussa Allun sairaudessa teinkin niin (ja silloin tosin olivat kaikki samaa mieltä asioista). Edelleen on avointa sekin, että onko hornerin syndrooma kivuton tila vai ei. Allulla oli tässä vaiheessa jo muitakin vaivoja, että vaikea sanoa, mikä johtui mistäkin.
Kuva otettu lokakuun alussa 2013 pari viikkoa ennen Allun viimeistä päivää, tuota silmää tekee edelleenkin niin kipeää katsoa. :(
:'( Jos joku alkaa sua tästä syyllistämään niin huh huh... Kun lemmikillä ilmenee sairaus, josta ei ole ennen kuullutkaan, ei voi vaatia, että automaattisesti tietää siihen sopivan avun. Lääkärin sanaan pitäisi voida luottaa, ja ideaali tilanne olisi, että se ensimmäinen lääkäri, jolle koiran viet, osaisi kertoa sairaudesta ihan kaiken, ettei sitä varmuuden vuoksi tarvitsisi toiselle asiantuntijalle viedä ollenkaan. Todellisuus ei kuitenkaan välttämättä ole tämä.
VastaaPoistaJa kun sairaus liippaa niin läheltä kuin oma koira, niin asiaan ei välttämättä kykene suhtautumaan järkevästi tai ajattelemaan loogisesti. Oikeita kysymyksiä ei osaa esittää. Tai ainakin silloin, kun Juusolla todettiin PRA, niin silloin oli järkevä ajattelu meikäläisestä kaukana. Tilanne oli aika lamauttava. Siinä meni oma aikansa, että tokenin ja pystyin alkaa ottamaan asioista selvää. Ulkopuolisen on aina helppo huudella, mutta sitten kun ongelma/sairaus tms. osuu omalle kohdalle, asiat ei välttämättä ole niin yksinkertaisia. Voimia!!
Niinpä. Mutta kyllähän tuo Allun maksavikakin oli erään henkilön mielestä ihan vaan mun omaa syytä...
PoistaAi kamala. Mutta samaa mieltä edellisen kanssa, että se on väärin, että aina pitää hankkia se toinen mielipide, kun ei yhdeltä lääkäriltä välttämättä saa niitä oikeita ohjeita ja tietoja. =(
VastaaPoistaVarsinkin, kun tää kyseinen lääkäri oli tosiaan aina ollut asiasta samaa mieltä kuin sitten nämä muut, joilta kyselin toista mielipidettä, ja silloin kun Allu nielaisi sen liian ison luun palan, niin soitteli jopa toiselle puolelle Suomea isommalle klinikalle konsultaatiota, niin oli kyllä luotto siinäkin suhteessa, että ottaa jonnekin muualle yhteyttä, jos tuntuu, ettei oma ammattitaito riitä, mutta valitettavasti sitten tässä asiassa kävisikin näin. :(
Poista