Geokätköillen koiran kanssa

GPS-paikannusta hyödyntävästä geokätköilystä on viime vuosina tullut suosittu harrastus. Ideana on kansainväliseltä geocaching.com-sivustolta löytyvien tietojen mukaisesti (piilottaa ja) etsiä purkkeja, joita kutsutaan geokätköiksi. Purkit ovat yleensä erilaisia muovirasioita, mutta pienimmät kätköt voivat olla vain senttimetrin mittaisia ns. nanokätköjä, paljon on myös ympäristöönsä sulautettuja ns. camokätköjä. Kätkö merkataan löytyneeksi kirjaamalla oma geocaching-tunnuksensa purkista löytyneeseen lokivihkoon (ja halutessaan sen lisäksi myös nettisivustolle). Monipuolisuutta harrastukseen tuovat kätköjen vaikeustasot; aloittelijat voivat aloittaa helposti löydettävissä olevista kätköistä, haasteita haluaville taas on tarjolla taidokkaasti naamioituja ja jopa erikoistaitoja, kuten köysikiipeilyä tai sukellusta vaativia kätköjä. Purkkien piilopaikkana voi käytännössä olla mikä vaan kaikille avoin paikka niin kaupungissa, maalla, metsissä kuin vesistöissäkin.

Ulkoilmaharrastuksena geokätköily sopii erinomaisesti myös koiranomistajille, sillä useimmille kaupunkikätköpaikoillekin voi hyvin ottaa koiran mukaan, ja luontokätköt suorastaan vaativat suorittamaan kätköilyn yhdessä koirakaverin kanssa. Mikäs sen kätevämpää kuin saada toteutettua samalla kertaa sekä kätkönetsintä että koiranulkoilutus. Geocaching.com-sivuston kätkökuvauksissa on käytössä ns. attribuutit, jotka määrittävät kätkön ja kätköpaikan ominaisuuksia, eli esim. pääseekö sinne lastenvaunuilla, onko kätkö löydettävissä talvella tai onko alueelle sallittua tehdä nuotio. Jos attribuutin päällä on punainen viiva, se tarkoittaa, ettei kyseinen asia ole sallittua tai mahdollista. Yksi attribuuteista on koirankuva, joka siis kertoo kätköpaikalle voivan tulla koirankin kanssa. Ainakin Suomessa kyseinen attribuutti on vähäisessä käytössä, koska kaikille on selvää, että kaduilla ja luonnossa saa liikkua myös koiran kanssa, joten sitä ei tarvitse erikseen mainita. Yleensä kyseinen attribuutti onkin merkittynä vain silloin, kun kätköpaikka voi tuntua siltä, ettei koiran kanssa saa tulla, mutta se onkin sallittua, tai silloin, kun kätköpaikalle ei koiran kanssa tulla saa.

Vartiointiväkeä puunjuurella emännän kiipparoidessa korkeuksissa.

Itse kiinnostuin geokätköilystä alkuvuonna 2014, kun huomasin puhelimeeni pystyvän lataamaan geokätköilysovelluksen, ja tässä reilun vuoden aikana löytöjä on kertynyt reilut 200. Vaikka geokätkösovelluksesta näkeekin purkkien paikan aika tarkasti, eivät kätkö aina löydy helposti ja taajamakohteissa etsintä pitäisi lisäksi pystyä suorittamaan siten, että muut ihmiset eivät huomaa sinun etsivän (ja löytävän) jotakin. Koska koirat ovat usein mukanani, aloin pian miettimään, voisinko käyttää niitä apuna kätköjen etsimisessä. Mestasta tulikin hyvä harhauttajakaveri paljon muita ihmisiä sisältäviin taajamaetsintöihin.Voin istuskella Mestan kanssa vaikkapa kaupan rappusilla ja sijoittaa sen istumaan siten, että suojaa toisen käteni, joka käy läpi koloja rapuissa. Toisenlaiseen etsimiestyöhön taas sopii peitehommiksi ympärilläni hyörivä ja pyörivä, vasten hyppivä ja vaatteita repivä Mesta, jolloin ihmisten huomio kiinnittyy koiran käytökseen jääden huomioimatta sen, mitä minä siinä samalla vaivihkaa oikeasti touhuan.

Lumeksen ollessa jo tottunut esineiden etsijä palveluskoirajuttujen harrastamisen myötä, opetin sen etsimään myös kätköpurkkeja. Opetusta kätköetsijäksi helpotti myös se, että Lumes on saanut henkilöetsintäharjoituksissa ruokapalkkansa aina pakasterasioista, joten erilaiset rasiat ovat sen mielestä superkivoja. Koska Lumeksella näin ollen oli jo etsintöjen pohjat ja motivaatio valmiina, aloitin sen kanssa kätköetsintäharjoitukset suoraan valmiilta kätköiltä. Muutamalla ensimmäisellä kerralla paikansin ensin itse kätkön ja ohjasin koiran etsimään siitä kohdin, jotta sen olisi helppo onnistua ja se oppisi ymmärtämään, mitä siltä haluan. Lumes sisäisti idean nopeasti ja oli löydöistään hyvin innoissaan, joten melko pian aloin käyttämään sitä ihan oikeana apuna kätköilyissä.

Koska purkkityyppejä on kovin monenlaisia, olen aina uudenlaisen tullessa vastaan avustanut Lumesta onnistumaan, jotta se oppii hakemaan aina uuden- ja uudenlaisiakin ”purkkeja”. Esim. rautaisessa siltakaiteessa magneetilla kiinniollut ohut metallilevykätkö oli vaikea Lumeksen havaita ja se etsi ja etsi vain vierestä, kunnes näytin levyn sille ja se tajusi, että siitähän se haju tuli. Muutenkin usein katselen ensin itse, osuuko purkki jostain helposti silmiin, jolloin ohjaan Lumeksen etsimään sieltä, jotta se saa välillä helppojakin löytöjä motivaatiota vahvistamaan. Jos en heti itse havaitse purkkia, annan Lumeksen itsenäisesti etsiä sitä, ja jos se ei tunnu löytävän purkkia (toisinaanhan kätköt voivat esim. olla kovin korkeallakin), ryhdyn avuksi. Kivenkoloja, sillankaiteita, rakennusten reunuksia yms. en jaksa koskaan itse katsella, vaan ohjaan suorilta Lumeksen haistelemaan kohteen läpi. Se on oppinut mm. etevästi kulkemaan pienten rakennusten ympäri koko ajan niiden reunauloketta tai pohjanalustaa järjestelmällisesti haistellen. Julkisilla paikoilla koiran suorittama haistelukierros on lisäksi paljon vähemmän huomiota herättävää kuin se, että itse kopeloisin kivenkoloja, kumartelisin rakennusten alle yms. omituista.

Helposti haisteltu.

Kätköjen etsintä ei meille ihmisillekään ole aina ihan simppeliä, eikä se ole sitä koirillekaan. Vaikkakin kätköpurkin sijainti on yleensä tiedossa vähintään muutaman metrin tarkkuudella, ne ovat usein ylempänä maantasasta puiden rungoissa, rakennuksien ulkopinnoissa, tolpissa yms. Purkkien ihmishaju voi myös olla useitakin viikkoja, toisinaan jopa kuukausia vanhaa. Hankala paikka koiralle voi olla sellainenkin tilanne, että kätköllä on käynyt samana päivänä jo useampi muukin, jolloin tuoretta ihmisenhajua on helposti ympäristössä vähän joka puolella ja koiran pitäisi eritellä sieltä ihmisenhaju+purkinhaju-yhdistelmä – ja kun purkkikin voi olla kaikkea muovin, puun ja metallin väliltä, niin yhtälö ei välttämättä ole helppo. Monilla paikoilla koiraa ei voi päästää etsintöihin vapaana, vaan se on pidettävä kytkettynä, ja kätevää on, jos koira osaa haistella myös tarkasti osoitetusta kohdasta. Purkki voi usein olla sellaisessakin paikassa, että vaikka koira sen haistaa, se ei pääse siihen käsiksi. Lisäksi asutuksen yhteydessä olevilla kätköpaikoilla saattaa helposti olla paljonkin häiriöitä liikenteestä, ihmisistä ja toisista koiristakin. Paljon harjoitusta siis vaaditaan taitojen kasvattamiseksi.

Tärkeä asia on sekin, millä tavalla koira ilmaisee kätkön. Purkin ottaminen suuhun voi kuulostaa kätevältä, mutta se ei ole suositeltavaa, sillä kätköpurkit eivät missään tapauksessa saa tulla rikotuiksi. Lumekselle en ole opettanu mitään tiettyä ilmaisumallia, joten ainoa jokaiseen löytöön samanlaisena liittyvä käytös on vinha hännänpyöritys ja superiloinen ilme. Mikäli en harrastaisi Lumeksen kanssa hakua, jonka esine-etsintäosuudessa koiran tulee tuoda löytämänsä esineet ohjaajalleen, opettaisin Lumeksen kätkön paikannettuaan jäämään tuijottamaan kohtaa, josta se vahvimman hajun saa. Nykyisellään Lumeksesta on kaikkein mukavinta juuri tuo epäsuositeltu tapa, eli se mielellään ottaisi muoviset kätköpurkit suuhunsa. Vaikka Lumeksen jäljiltä ei purkeissa ole koskaan hampaanjälkiäkään näkynyt, pyrin silti kehumaan ja palkkaamaan sen aina ennakolta. Muunlaisia kätköjä, esim. magneetilla kiinni olevia läpysköjä, Lumes tökkii kuonollaan, ja moni kätköhän on sellainen, jossa koira ei kosketusetäisyydelle purkkiin edes pääse. Tällaiset kätköt Lumes ilmaisee tassuilla raapimalla, kuonoa lähemmäs kätköä tunkemalla, ja jos olen liian hidas, se myös haukkuu. Tassuilla raapimisessakin voi tosin joskus käydä vahinko, mikäli purkki on sellaisessa paikassa, josta se saattaa päästää putoamaan syvemmälle koloon, alas kalliolta tmv. Jokin hillitty ilmaisutapa olisi siis käytännöllisin ja kätköystävällisin, joten sellaiseen Lumeksenkin kanssa pyritään.

Pönttöpongaus!

Tässäkään harrastuksessa ei kuitenkaan se tärkein osa-alue ole suorittaminen, vaan mukava yhdessä puuhailu. Ei se määrä, ei se laatu vaan yhdessä kuljettu matka.