Koirat tuntevat meidän lähimetsän paremmin kuin minä, niillä on muistissa jokainen polku, vesikko, kallio ja kiinnostava paikka. Niiden kulkemisesta huomaa, koska ollaan lähestymässä mitäkin kohtaa, esim. alla olevan kuvan suo-ojaan Lumes ottaa suunnan aina, kun ohi kuljetaan. Silloin, kun muutama vuosi sitten muutimme tänne, oli metsä niin kuiva, ettei sieltä löytynyt Lumekselle ainuttakaan pulikointipaikkaa, mutta onneksi tilanne on nykyään huomattavasti parempi.
Talvella kuljettiin metsässä lähinnä moottorikelkkauria pitkin, kun en juuri jaksanut lähteä umpihankeen rämpimään, ja koirien oli helppo tietää, minne ollaan menossa, kun reitti oli aina suoraan eteenpäin. Kevättalven kantohangilla aloinkin sitten suorittaa lenkkeilyt siksakkia kulkien, jotta koirilla vähenisi reittien ennakointi. Alla olevan kuvan heinikkoinen, lehtipuinen alue on yksi kohde, johon koirat tuntevat vetovoimaa. Se on kyllä hassu paikka sinänsä, että metsä on muuten täysin perinteistä, mäntyvaltaista ja varvikkoista havumetsää, mutta siinä on palanen "lehtipuuniittyä".
Meillä on metsässä muutama vakioreitti, joita yleensä kuljetaan, mutta olen tosiaan yrittänyt kulkea vähän sinne ja tänne, vaikka suunta onkin ollut yksi ja sama. Koiria ei vain niin helposti huijata, ne pysyttelevät mieluusti tutulla reitillä, vaikka itse poikkeaisinkin siitä. Eivät jotenkin usko, että mentäisiin muka eri suuntaan, kun "tällä reitillä aina on määränpäänä tuo paikka".
Mesta juoksee yleensä aika nopsaan perääni, kun vaihdan suuntaan, mutta yhtä nopsaan se juoksee taas takaisin sille tutulle reitille, kun käännyn takaisin sinne suuntaan. Ei ole kerta eikä kaksi, kun olen huomannut yksikseni tarpovani suopursujen seassa ja koirat viilettävät menemään vieressä kulkevalla kalliolla. Tyhmäähän se on itseään rasittaa, jos helpompikulkuistakin maastoa on tarjolla...
Lumes on vielä Mestaakin varmempi siitä, mikä meidän suunta oikeasti on, vaikka yritänkin tehdä harhautuksia matkaan. Jos Lumeksen mielestä poikkean oikeasta suunnasta, se ei tule heti perään. Lumes pysähtyy odottamaan ja katsomaan, että ihanko oikeasti menen nyt väärään suuntaan vai onko se vain taas niitä huijausyrityksiäni ja kuitenkin kohta käännyn taas takaisin sinne, minne Lumeskin on menossa. Ja koska usein käy niin, että oikeasti tosiaan ollaan menossa sinne, minne Lumes ajattelee, se (näin inhimillistäen sanottuna) riemuissaan jatkaa matkaa "Ha haa, oikeassa olin!", kun käännyn takaisin sen suuntaan.
Mesta on kyllä siitä tosi mukava, ettei se vapaanakaan ole riippuvainen Lumeksesta. Mesta ei epäröi hetkeäkään tulla takaisin minun luokseni, vaikka Lumes vielä jatkaisikin eri suuntaan. Se kääntyy samantien kannoillaan ja pinkoo minua kohtia, jos huomaa suunnanvaihdokseni tai kutsun sitä.
Lumeksessa olen huomannut Mestan tultua ihan saman, minkä Allussa huomasi Lumeksen tultua - toisen koiran syndrooma. Epämieluisemmissa käskyissä Lumes usein ensin olettaa, että käsky koskee Mestaa, ja vasta kohdistaessani käskyn suoraan Lumekseen, se on "Ai jaa, tarkoititko minua... Ok!" Tyypillinen esimerkki on metsässä mielenkiintoisen hajun haistelu tai kotona ulkoa sisälle tuleminen, kutsun koiria - Mesta tulee, Lumes jatkaa puuhaansa, ehkä vilkaisee suuntaani. Vasta Lumes tänne-kutsusta Lumes herää, jaa ei se emäntä puhunutkaan pelkästään Mestalle... Pentuajastahan tämä on peruja, kun luonnollisesti tuli pentuun kiinnitettyä enemmän huomiota, osoitettua sille enemmän puhetta ja palkkaillen sitä enemmän, niin enempi kaikesta tosiaan oli siihen pentuun kuin aikuiseen suunnattua. Kaikessa mieluisassa käskyssä taas mielellään ymmärretään kaikki juuri itseään koskevaksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti