Onko lapinkoiran voittanutta?

En ole lapsuudessani haaveillut omasta koirasta. Perheemme suomenpystykorvan, ja myöhemmin toisenkin, kanssa lenkkeily ja kotipuuhailu täyttivät kaikki niin sanonut koiratarpeeni. Luin toki hurjan määrän koira-aiheista kirjallisuutta niin terveydenhoidosta, koulutuksesta kuin eri roduistakin. Internet-maailman auettua hain tietoa myös sitä kautta. Erään kesän Kennelliiton suurleirille osallistuminen antoi kuitenkin yllättävän ison suunnan tulevaisuudelleni, koska sieltä palatessani halusin oman koiran ja niin tuli Allu.

Ennen Allua ainoat kosketukseni suomenlapinkoiriin olivat pari kertaa vuodessa nähty ratsastustallin lapinkoira Puksu ja kaverin perheen lapinkoira. Olivathan ne ihan kivoja koiria, mutta siihenpä se sitten jäikin. Jos en ollut suunnitellut omaa koiraa, niin en todellakaan ollut suunnitellut lapinkoiraakaan. Leiriä, jonne menin suomenpystykorvamme kanssa, varten tarvitsi näyttelyhäkin koiralle ja saimme hakea sellaisen lainaan eräältä äitini kurssikaverilta (eli kaikki kiitos siitä, että äitini sattui olemaan juuri tuolla kurssilla). Voi, miten ihana lapinkoiralauma siellä olikaan, ihastuin täysin! Ja kun leiriltä palatessani olin tajunnut, että tarvitsen oman koiran, ja tästä lapinkoiralaumasta yksi nuorukainen oli kotia vailla, niin se oli sitten sillä selvä.

Ensimmäinen ja pitkäaikaisin rotuihastukseni ja haaveeni on saksanpaimenkoira. Ei siihen alkujaan ollut mitään sen tarkempaa syytä, syystä tai toisesta se vain oli valikoitunut haaveiden kohteeksi. Poliisikoira Rex - siinäpä vasta koira - vaikka ymmärsin toki jo tuolloin, että viihdettähän se oli. Saksanpaimenkoiran piti olla se ensimmäinen oma koirani, mutta sitten tulikin Allu. Allun perään tuli kyllä sitten se saksanpaimenkoirakin, ei tosin narttua, kuten olin alkujaan ajatellut, vaan uros, koska Allukin oli uros. Luukas oli unelmieni täyttymys, ei rotunsa vuoksi, vaan siksi, miten täydellisen tottelevaisen sain siitä koulutettua. Allukun ei siihen aikaan mitenkään loistanut kaikissa tilanteissa.

Uudesta saksanpaimenkoirasta haaveilin pitkään. En päässyt yli siitä, miten täydellinen Luukas oli ollut. Seurasin vuosia monien kasvattajien kotisivuja ja väliin näkyi aivan unelmapentueita olevan tulossa. Ennen Lumesta olin kiikun kaakun puoleen ja vastaan, että onko uusi koira lapinkoira vai sakemanni. Lapinkoira tuntui kuitenkin turvallisemmalta vaihtoehdolta, joskin mielessäni ajattelin, että ihanne olisi koira, joka olisi luonteeltaan puolet Allua ja puolet Luukasta. Kuinka ollakaan, Lumeksesta nimenomaan sain itselleni "minisakemannin" ja jälkeenpäin olenkin miettinyt, että jos olisin ottanut sen oikean sakemannin, niin olisinko mitenkään saanut näin mukavaa, hyvää ja minulle sopivaa koiraa kuin mitä Lumes on ollut. Epäilen.

Vähitellen olen "parantumassa" saksanpaimenkoirapinttymästäni. Viime vuonna havahduin siihen, että oli kulunut kuukausia ilman, että selailin yhdenkään sakemannikasvattajan sivuja (ja sitten piti vähän käydä vilkuilemasssa). Lapinkoirasta on kuin vahingossa tullut minulle se ainoalta ja oikealta vaikuttava rotu, johon aina palaan, vaikka välillä vähän tulisikin vilkuiltua vieraisiin pöytiin. Yhteen aikaan kauan sitten haaveilin saksanpaimenkoiran lisäksi myös novascotiannoutajasta, olipa kasvattajakin jo katsottuna, jolta pennun ottaisin sitten joskus, mutta sen rodun jätin ajatuksista pois jo muutama vuosi sitten. Ennen Mestaa innostuin hetkeksi tsekinpaimenkoirista ja kävin katsomassakin yhtä tsekkiläistä, mutta koira oli "ihan peruskiva" eikä tuntunut sen kummemmalta kuin lapinkoirakaan harrastuksia ajatellen, ja sen tsekkiläisen omistajakin oli juteltuamme sitä mieltä, että löytäisin hakemani todennäköisemmin lapinkoirista kuin tsekinpaimenkoirista. Hetkisen vielä sen jälkeen seurailin rodun facebook-sivuja, mutta siihen se sitten jäi. Lapinkoira pysyi.

En tällä hetkellä tulevaisuuten katsoessani pysty näkemään itselläni mitään muuta koiraa kuin suomenlapinkoiran. Jossain kaukaisuudessa siintää edelleen se saksanpaimenkoirankin hahmo, mutta en tiedä, tuleeko koskaan sellaisella hetkellä sitä minulle juuri oikeaa sakemannia vastaan, kun olisin koiraa ottamassa. Vaikka Allusta ei minun osaamattomuudestani johtuen tullutkaan sellaista harrastuskoiraa kuin silloin olin toivonut, se oli muuten ihan täydellinen koira minulle ja ottaisin uuden Allun ihan koska vaan, kaikkine niine samoine koulutusvirheineenkin, mitä sen kanssa tein. Lumes on ylittänyt kaikki odotukseni harrastusten parissa eikä Mestakaan taida sen huonommaksi jäädä, ja mikä tärkeintä, lisäksi pidän niistä kummastakin ihan hirveästi myös aivan muutenkin. Ne sopivat Allun tavoin elämääni ihan täydellisesti. Kun on kerran hyvän löytänyt, niin mitäpä sitä suotta vaihtamaan. Ei vain ole lapinkoiran voittanutta.