Olen käynyt ensimmäistä kertaa hakutreeneissä (ihmisten etsintää metsästä) vuoden 2000 syksyllä/alkutalvella Allun kanssa. Muutaman kuukauden ehdimme hakuilla, kunnes vaihdoimme Allun kanssa paikkakuntaa ja säännölliset treenit vaihtuivat satunnaisiin hupihetkiin aina silloin, kun sain jonkun kaveriksi Allulle metsään piiloon menemään. Näistä hakuiluista en vain muista yhtään mitään muuta kuin sen ensimmäisen kerran, jolloin Allulle tehtiin makkararinkiä (ihmiset istui ringissä ja syötteli koiralle nameja, siihen aikaan oli tyyli aloittaa opetus näin) ja minä sain mennä piiloon poliisikoiralta. Sen aikaiseen päiväkirjaan olen kirjoittanut sen verran muistelua, että minä viihdyin hakutreeneissä hyvin ja Allukin oli oikein innokas hakuilija, jolta haukkuilmaisu irtosi oikein helposti.
Helmikuulla 2009, Allun ollessa 10-vuotias, löydettiin uusi porukka hakutreeneihin. Hakuiltiin kevättalven ajan aina ehtiessämme mukaan, kesäksi seuran hakutreenit vaihtuivat jälkitreeneihin ja minua se laji ei kiinnostanut. Kevään ja syksyn vierähdettyä ohitse, lumen peitettyä maan ja Lumes-pennunkin ehdittyä saapua taloon, oli hakutreenejä jälleen tarjolla. Allu ja Lumes pääsivät treeneihin mukaan vuoro viikoin, joskin Lumeksen kanssa muutaman ensimmäisen kerran jälkeen harjoittelimme lähinnä vain rullailmaisua emmekä etsintää, koska halusin saada ilmaisun ensin valmiiksi. Lumeshan ei tosiaan tuohon aikaan ääntäkään päästänyt, vaikka yritin saada sitä haukkumaan, joten olin päätynyt opettamaan sille sitten rullailmaisun.
Kevättalvi 2010 hakuiltiin ja lumien sulettua seuran hakutreenit jäivät jälleen kesätauolle. Jossain kesän ja syksyn välillä ajauduin koulutusmenetelmistä ristiriitoihin seuran pääjehun kanssa ja lopetin mukanaolon siinä seurassa, jolloin loppuivat myös talvien hakutreenit. Kevääseen 2012 asti oltiin sitten ilman säännöllisiä treenejä, kunnes alkoi tuntua siltä, että nyt jos koskaan meidän pitäisi päästä aloittamaan haku ihan tosissamme. Käynnistelin uudessa seurassa hakutreenejä Vilin emännän ja isännän kanssa, jotka hekin tahollaan olivat lajista innostuneet - löimme siis niin sanotusti hynttyyt yhteen. Ei silloin vielä tunnettu toisiamme, mutta Vilin emäntä oli sattunut näkemään huhuiluni hakutreenien aloittamisesta, otti yhteyttä ja kertoi heidän miettineen ihan samaa. Muu porukka hakuilujen ympärillä on vaihtunut moneen kertaan, mutta me - minä ja Vilin emäntä ja isäntä - olemme pitäneet kasassa yhdistyksen nimissä aloittamiamme hakutreenejä tänä vuonna jo kuudetta vuotta. Hyvä me! Niin tositreenaajia olemme olleet, että joskus metsässä on oltu minä ja Vilin emäntä/isäntä ihan kahdestaankin harjoituksia tekemässä.
Samana 2013 vuoden keväänä ilmoitin Lumeksen seuran x järjestämään luonnetestiin. Sain ilmoittautumiseen vastauksen, että ei jäsenien testipaikat ovat jo täynnä, mutta jäsenien koiria vielä mahtuu mukaan. Minä sitten kysymään, koska tosissani halusin Lumeksen luonnetestiin, että saako liittyä jäseneksi varmistaakseen pääsyn testiin ja paluupostissa sain vastauksen, että ilman muuta se käy. Niinpä maksoin jäsenmaksun, pääsin käyttämään Lumeksen luonnetestissä ja kun myöhemmin keväällä näin ilmoituksen haun alkeiskurssista, päätin ilmoittautua sinnekin mukaan, kun nyt kerran jäseniä ollaan. Ensin meitä ei vain meinattu huolia kurssille mukaan "koska etusija palveluskoirarotuisilla", mutta valistettuani ilmoittautumisten vastaanottajaa lapinkoirien palveluskoirakoeoikeuksista ja kerrottuani Lumeksella olevan jo hyväksytty BH-koekin suoritettuna, huolittiin meidätkin sitten mukaan.
Alkeiskurssin piti kestää hmmm... olikohan se kuusi vai kahdeksan kertaa? Kurssin vetäjillä oli kuitenkin ollut taka-ajatuksena saada hakutreeniryhmä itselleen, joten kurssi ei loppunut ollenkaan, se vain jatkui ja jatkui. Ja kun kurssi ei kerran loppunut, niin niinpä minä sitten jatkoin ja jatkoin niissäkin treeneissä käymistä, kun kerran olin porukkaan päässyt mukaan ja mukavaa oli. Tänä vuonna tulisi kuudes vuosi täyteen näissä hakutreeneissä, joskaan ihan alkuperäisellä kokoonpanolla sekään ryhmä ei enää viimeisen vuoden parin aikana ole ollut. Tarkoituksenani ei todellakaan ollut alkaa käydä vakituisesti treeneissä 100km päässä, ainoastaan se alle kymmenen kerran kurssi, mutta vähän vahingossa siinä sitten vain näin kävi. Ai niin, kurssin alkupuolen aikana Lumes muuten saatiin haukkumaan ja kun se sen yhden kerran hoksasi, että ai näin saakin tehdä, niin mitään ongelmaa haukkuilmaisun kanssa ei enää sen jälkeen ollut ja rullapanta sai unohtua arkistojen kätköihin.
Eikä siinä vielä kaikki - koska hurahdin aivan täysin totaalisesti lajiin, liityin vielä toiseenkin palveluskoiraseuraan kesällä 2012 ja ihan vain hakutreenien vuoksi. Parhaimmillaan käytiin Lumeksen kanssa siis hakutreeneissä kolme kertaa viikossa, kahdesti viikossa 50km päässä ja kerran viikossa 100km päässä. Tällä treenitahdilla Lumes edistyi todella nopeasti ja oli jo samana syksynä maastoiltaan koekunnossa, mutta tottelevaisuusosuuden jutut vaativat vielä sen verran työstämistä, että ensimmäinen ja toinen hakukoe käytiin viikon välein loppukesästä 2013 tuloksena 2x HK1 eli koulutustunnukset hakukokeen 1-luokasta. Kesäkaudella 2014 vähensin hakutreeneissä käymistä, mutta en tokikaan niistä pisimmän matkan päässä olevista, kuten olisi jollain järjellä saattanut ajatella, vaan sen toisen palveluskoirayhdistyksen treeneistä, jonne minulla oli vähiten tunnesiteitä. Syyskaudella kisattiin Lumeksen kanssa hakukokeiden 2-luokassa saaden koulutustunnuksen HK2.
Olin vähäsen suunnitellut, että oltaisiin Lumeksen kanssa voitu kokeilla vielä hakukokeiden ylintäkin luokkaa, mutta treenikauden 2015 alettua halusin kuitenkin alkaa treenaamaan Mestan kanssa ja katsoa, mitä siitä tulee. Niinpä Mesta treenasi hakua sen vuoden ja tykkäsi lajista ihan hirmupaljon kuten Lumeskin, joka niissä "omissa hakutreeneissä" pääsi sekin edelleen aina väliin etsimään maalimiehen tai pari. Vuosi kääntyi seuraavaan, haut jatkuivat ja kaudella 2016 Mesta suoritti kolmella kokeella hakukokeiden kaikki luokat läpi. En ole koskaan tavoitellut koirieni kanssa mitään suuria, ajatellut vain, että niin pitkälle mennään kuin innostus ja taidot riittävät, mutta silti kesällä 2017 yllätyin hakuharrastuksen viedessä minut ja Mestan palveluskoirien SM-kisoihin. Rehellisyyden nimissä tosin täytyy myöntää, että siinä vaiheessa ei mielessä enää ollut rakkaus lajiin vaan rakkaus rotuun ja suuri mahdollisuus esitellä sitä rakasta rotua muillekin ihmisille.
Ilmoitin Mestan vielä kahteen hakukokeeseen marraskuulle, ensisijaiseen toiveeseen päästiin ties monennelleko varasijalle ja toissijaiseen toiveeseen saatiin paikka. Odotin kuin kuuta nousevaa ilmoitusta pääsystä ensisijaiseen toiveeseen, jotta olisin voinut perua toissijaisen koepaikan, mutta kun varasijalta noususta ei kuulunut mitään, oli lopulta pakko varmistaa ja maksaa osallistuminen toissijaiseen kokeeseen. Hakutreeneissä käytiin, mutta esineruutua ja tottista ei juuri oltu treenattu ollenkaan sitten elokuun jälkeen, kun ei ollut varmaa, ollaanko enää menossa kokeeseen. Ei niitä tullut kyllä treenattua sittenkään, vaikka ilmoittautuminen tulikin tehtyä, kun olin ihan puhki työn ja treenien ja kisojen ja reissaamisen täyteisestä kesästä ja syksystä enkä vaan jaksanut tehdä mitään treenien eteen.
Enssijaista koetoivetta edeltävänä yönä klo 23.36 tuli tekstiviesti, että kokeeseen on vapautunut paikka, halutaanko tulla. Olin onneksi vasta juuri mennyt nukkumaan ja siten vielä hereillä, joten huomasin viestin ja vastasin, että tullaan mielellään. Pääsin uudelleen nukkumaan yhden aikoihin pakattuani ensin kaikki kamppeet valmiiksi, ja ehdin nukkua muutaman tunnin, kunnes kello jo herätti lähtöön. Koepaikalla huvitti jälleen kerran se viime keväinen, lumen vuoksi peruttu hakukoe, koska niinpä täälläkin oli kenttä lumessa ja metsät lumessa, mutta niin vain koe pystyttiin järjestämään. Olisikohan järjestäjien ja tuomarien tahtotilastakin kiinni nämä pidetäänkö vai eikö pidetä koetta päätökset...
Koepaikka oli talvikokeeseen aivan ihana, sillä kentän vieressä oli kisatoimistona omakotitalo, jossa käydä lämmittelemässä, ja metsässä oli kota, jossa sai tulen äärellä istuskella ja makkaroitakin oli varattuna paistamista varten. Koe alkoi tottiksilla ja Mesta oli aivan ylivireinen jo käyttäessäni sitä kävelyllä. En tiedä, mikä tyhmyys - tai juurikin varmaan se tyhmyys - minuun meni, kun yritin muka nameja syöttämällä sitä rauhoittaa, vaikka eihän sitä koskaan ole niin tehty vaan leluilla riehuttamalla on virtaa purettu ja saatu työskentelyvire kohdilleen. Siitä tyhmyydestä sitten kärsittiin, sillä Mesta haukkui koko tottiksen läpi. Siis koko tottiksen läpi.
Olen aina ennen ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka jälkeenpäin sanovat, etteivät vaan osanneet tehdä mitään, kun kokeessa tuli jokin yllättävä tilanne koiran kanssa, mutta enää en ihmettele. En nimittäin osannut tehdä Mestan haukkumiselle mitään, en yhtään mitään. Ensinnäkään se ei treeneissä ole innokkaimmillaankaan koskaan haukkunut liikkeissä, korkeintaan vähän vinkunut. Ja jos kyseessä olisi ollut treenitilanne, olisin tiuskaissut sille "hiljaa" ja se olisi ollut hiljaa, mutta nyt en uskaltanut sanoa Mestalle mitään, ettei sillä mene fiilis pilalle, vaikka tuskinpa se olisi mennyt pilalle, mutta se ainoa ajatus siinä koetilanteessa minulla oli, että en saa pilata Mestan fiilistä. Olin myös ihan varma, että kyllä se kohta hiljenee, kun saa hetken aikaa tehdä hommia, mutta eipä sillä vire laskenut ollenkaan ja niinpä äänikin pysyi mukana. Lisäksi sen kentän kyljessä olevan omakotitalon pihassa oli tarhassa koiria, jotka pitivät suurta meteliä koko Mestan suorituksen ajan ja nostattivat Mestan kierroksia entisestään. Mesta suoritti kaikki liikkeet kyllä tuttuun tapaansa erittäin mallikkaasti ja ilman ääntelyä pistesaalis olisi ollut 90 pintaan, mutta haukkumisen takia sai koeuransa huonoimmat tottispisteet 79/100, kun joka liikkeestä lähti yksi tai useampi piste pois haukkumisesta. Tuomarikin harmitteli, kun on niin hyvä koira, mutta ihan liikaa ääntä.
Hakumaasto oli lumen takia raskas koiran juosta ja Mesta liikkui tahkeammin kuin normaalisti, mutta teki todella hyvää työskentelyä löytäen kaikki kolme piilossa ollutta maalimiestä saaden täydet pisteet 170/170. Tämä on aina se jännin osuus hakukoetta ja on myös vaan niin hienoa katsoa, kun oma koira osaa, toimii ja tykkää hommasta myös kokeissa. Esineruudussa ei sitten enää löytynytkään kuin yksi esine kolmesta, vaikka Mesta kyllä työskenteli hyvin koko ajan. Pisteet 12/30. Olihan tämä homma tosin pilalla jo silloin elokuun kokeessakin ja kun ei sen jälkeen olla treenattu, niin eipä oli vika voinut korjaantuakaan, oho ja hups. Kesällähän esine-etsintä oli erinomaisilla kantimilla Mestan löytäessä esineitä tosi hyvin, mutta jossain vaiheessa se alkoi taas ajatella liikaa sitä palkkana odottavaa ruokaa eikä enää ilmeisesti haistele kunnolla tai jotain, juoksee vaan ja odottaa, että tulisi lupa lähteä syömään. Jäätiin harmittavasti yhdeksän pisteen päähän kolmannesta ykköstuloksesta ja käyttövalioitumisesta, mutta onhan Mesta nyt aika pähee palveluskoira ilman sitä titteliäkin.
En ole koskaan harrastanut mitään muuta koiralajia näin montaa vuotta putkeen kuin hakua. Olen kyllästynyt niihin kaikkiin muihin ennemmin tai myöhemmin ja kaivannut vaihtelua, mutta haun kanssa ei koskaan ole tullut sellaista tunnetta. Ihmettelen kyllä miksi ei, sillä hakuhan on todella ärsyttävä laji treenata. Ensinnäkin se vie ihan hirveästi aikaa, koska treeneissä kestää aina monta tuntia. Sitä ei voi koskaan mennä treenaamaan ajatuksella "mä ihan pikaisesti nyt vaan", koska kaikkien on oltava paikalla alusta loppuun asti, sillä haussa ei treenata vain omaa koiraa vaan kaikki osallistuvat myös toistensa koirien treenaamiseen. Voit tietenkin tehdä omalle koirallesi vain pikaisen treenin, johon tarvitaan alueen tallaustakin (treenialue metsässä kävellään siis aina ees taas ennen harjoitusten aloittamista) vain vaikkapa 100x50m, mutta jos joku toinen tarvitsee treeniinsä 100x300m aluetta, niin sitten sitä tallataan niin paljon.
Treenikavereitten koirien treenausta varten joudut nähdä vaivan sisäistää joskus monimutkaisiakin treeniin liittyviä ohjeita, rämpiä metsässä väliin epätoivoisena etsimässä sitä paikkaa, jonne piiloon käskettiin mennä, palkata koirat hyvin just niin kuin kyseinen koira eniten tykkää, kärsiä se tunne, kun teetkin jotain väärin ja tyyliin pilaat sen toisen koiran (ainakin hetkellisesti siltä aina silloin tuntuu) - tai joku muu pilaa sinun koirasi. Treeneissä käymiseen täytyy sitoutua ja omatunto soimaa jokaisesta poissaolosta, koska sillä on suora vaikutus treenikavereiden treeneihin, hakutreenit kun ovat joukkuelaji. Vesisateessa märässä metsässä, huonolla tuurilla vielä märissä vaatteissakin piilossa makaaminen tulee tutuksi. Umpipiiloja (vanerihökötyksiä, pahvilaatikkohökötyksiä, kevythäkkihökötyksiä, isoja roskapönttöjä jne) joutuu raahaamaan pitkin metsiä ja se on todella rasittavaa. Kesällä riesana ovat inisevät hyttyset ja syksyllä hiuksiin hakeutuu sala-asukkaiksi hirvikärpäsiä. Haku on myös siitä aivan nurinkurinen laji, että ihmiset huitovat menemään metsässä ja koirat nököttävät autossa kaiken muun ajan paitsi sen oman vuoronsa.
Ja tästä kaikesta huolimatta haku vaan on ihan parasta ja olen siihen aivan koukussa. En edes tiedä, mikä siinä loppuviimein on niin puoleensavetävää, mutta siltikin jos kaikista koiraharrastuslajeista pitäisi valita vain yksi, jota harrastaa, valitsisin haun. Mikään ei vaan vedä sille vertoja. Haku on myös koirieni ehdoton lempilaji, jonka parissa ne ovat onnellisimmillaan, ja ehkä se on se yksi syy, miksi minäkin siitä niin kovasti pidän.
