Olen lueskellut juttuja tuosta tulevasta agilityn sääntömuutoksesta, joka mahdollistaa 3-luokassa kisaavan koiran siirron pysyvästi takaisin 2-luokkaan. En ole löytänyt varmaa, virallista selitystä sääntömuutoksen tarpeelle, mutta monien mielestä tällaisten, kuten minä ja Lumes, tulisi sinne 2-luokkaan palata takaisin. Vaikka koira teknisesti selviytyykin 3-luokan radasta, se ei oikeasti kuuluisi siihen luokkaan, sillä ei selviä ihanneajoista. Ja mikäs agilityssa olisi tärkeämpää, kuin olla nopea ja voittaja ja saada sm-nollat ja sertit ja menestys?
Kieltämättä mielessäni hetkisen käväisi ajatus kakkosiin palaamisesta, mutta ei sen takia, että 3-luokka olisi liian vaikea, vaan sen takia, että olihan se kiva sijoittua ja saada palkintoja. En kuitenkaan koe 3-luokassa oloamme siten, että olisimme liian huonoja, koska emme ole nopeita. Ovatko ne "ikuisesti" 1- tai 2-luokassa kisaavatkin meitä parempia vain siksi, että aika on aina jotain -14s ihanneajasta, mutta rimoja lentelee tai hypitään kontaktien yli tai mennään vääriä esteitä, mutta ei sen väliä - kun koira on nopea, se on hyvä?
Kyllä mä pidän Lumesta hyvänä agilitykoirana, se on selvittänyt tumpelon ohjaajansa (=minä) kanssa tiensä 3-luokkaan aika vähillä kisakäynneillä (ja moniin kisakumppaneihinsa verrattuna hyvin vähällä treenimäärällä), eikä moni meidän kanssa samoihin aikoihin 1- ja/tai 2-luokassa ollut ole edelleenkään niitä nousunollia kolmosiin saanut. Lumes olisi nopeampi, jos olisin treenannut sen kanssa toisin, mutta vauhdin ja innon sijaan olen keskittynyt varmuuteen ja hallintaan, sillä ei huono ohjaaja (=minä) nopealla koiralla pärjää, vaan koiran pitää kulkea samaa tahtia. Sen vuoksi Lumes onkin paras ja täydellinen agilitykoira minulle - se ei sooloile eikä mene täyttä häkää, vaan kulkee radan hallitusti ja suoritusvarmasti läpi kanssani yhdessä. Sellainen koira kuin omistaja?
Vaikka 1- ja 2-luokissa mielessä ja tavoitteena ne luokanvaihtonollat olivatkin, en 3-luokassa edes odota menestystä, eikä sen puute haittaa yhtään. Itselleni tärkeintä on pystyä suoriutumaan radoista virheittä ja saavuttaa "hei, me osataan ja meillä on kivaa-fiilis", ei vauhdilla ole mulle enää tässä vaiheessa väliä, kun tiedän, että kärkeä on vaikea saavuttaa. Yksistä olisikohan ollut 2-luokan kisoista saimme palkinnon osana I love agility-tarran. En ole liimannut sitä minnekään, sillä ei me Lumeksen kanssa rakasteta agilitya, siksi me kai virallisin silmin niin huonoja ollaankin. Ei me rakasteta mitään lajia, jossa kisataan/on aikomus kisata. Me vaan tykätään harrastaa, eikä se, että me siitä johtuen tehdään kaikkea vähän puoliteholla, tee meistä sen huonompia kuin niistä ko. lajien rakastajista.
En ole itse kertaakaan kokenut vähättelyä tai muuta huonoa palautetta agilityradoistamme ja -harrastuksestamme, päinvastoin. Ellen olisi eksynyt lukemaan sääntömuutoskeskusteluja, koko ylläolevaa tekstiäni ei olisi olemassakaan, sillä en ole osannut ajatellakaan, että joku ajattelisi meidänlaisten kuuluvan jonnekin muualle kuin kisakentille. Ilmeisesti osa agiharrastajista näin kuitenkin kokee, koska asiasta on keskustelua herännyt. Omasta mielestäni agility edelleenkin on niitä lajeja, joka on kaikille koirille ja roduille yhtä lailla avoin, ja vaikka ihaillen katselenkin niitä nopsia koiria etevine ohjaajineen, olen tyytyväinen omaani ja siihen, mitä on sen kanssa saavutettavissa.
Viime viikonloppuna käytiin taas tekemässä kisoissa rauhallisia suorituksiamme. Agilityesteitähän emme olleet nähneet viikkokausiin, joten päivää ennen kisoja kävimme muutaman hypyn, putken, kepit ja keinun kokeilemassa. Olemme koko kesän ja syksyn niin keskittyneet hakuiluun, ettei agilityyn ole oikein ollut enää intoa.
Ensimmäiselle radalle mennessä Lumes oli ihan ihmeellisen vaisu, enkä saanut sitä ollenkaan innostumaan (hakutreenien herkkupalkan kuivatut kalatkin se vain sylki ulos suustaan). Kilttinä koirana se kuitenkin suoritti radan täydellisesti ja suht reipppaasti läpi, ja ilman omaa mokaani (olin kepeillä aloituskohdan edessä, joten Lumes joutui pysähtymään eteeni ja ohjasin sen kepeille uudestaan tajuttuani siirtyä) rata todellakin olisi ollut (yliaikainen) nolla. Koska kieltovirhe oli täysin omaa syytäni ja niin pienestä kiinni, pidän ko. rataa henkisenä nollana ja kannustuksena tulevaan. "Me selvitään näistä", ei 3-luokka ylivoimaisen vaikea ole, vaikka sitä silloin keväällä luokkavaihdon yhteydessä pelkäsinkin.
Toisen radan alkuun keksin haukuttaa Lumesta, koska siitähän se ainakin haku-treeneissä pitää, ja kyllähän se oli oikeasta narusta vetämistä agikentälläkin. Lumeksen ilme muuttui ihan toiseksi, itsevarmemmaksi, ja se lähti radalle ihan eri asenteella. Lumes tekee erittäin harvoin kieltoja (tämä taisi olla kolmas sellainen kisa), ja ne kaikki vähät kieltonsa se on tehnyt juuri samanlaisissa tilanteissa (hyppy tulee yllättäen eteen Lumeksen ollessa siihen valmistautumaton, eikä ohjaukseni auta riittävästi), eikä joku tyhmä (=minä) ole niitä siitäkään huolimatta harjoitellut. Siitä kaksi harmittavaa kieltovirhettä, joissa tuhlaantui aikaa. Lisäksi yhdessä kohtaa rataa tuli "apua, mihin seuraavaksi pitikään mennä-olo", mutta onneksi juoksimme Lumeksen kanssa oikeaan suuntaan ja oikea este oli juuri edessämme, kun rata taas palautui mieleeni.
Kuvat Lumeksen ensimmäisestä 3-luokan kisasta viime keväältä luvallisesti kopioitu täältä , jonne vihdoinkin oli lisää kuvia päivitelty.
