Kaikkien kadonneiden sankari

Olin alkukesästä rauniokokeessa töissä ja innostuin siellä pelastuskoirapuolenkin jutuista. Aloitettiinkin sitten heinäkuulla koirien kanssa treenailut raunioradalla ja Lumeksen kanssa myös ketteryysesteillä. Lumes pääsi heti hommasta jyvälle ja niin aloin haaveilemaan rauniokokeeseen osallistumisesta vielä tälle vuotta. Ilmoittautumisen kokeeseen auettua, olin hitusen myöhässä ja jouduttiin/päästiin ensimmäiselle varasijalle, josta suureksi ilokseni ja onnekseni sitten päästiinkin osallistumaan asti.

Lumes on niin luotettava kaveri, etten hetkeäkään epäillyt sen tekevän muuta kuin parastaan, mutta maalailin silti mielessäni kauhukuvia erilaisista tavoista epäonnistua kokeessa. Kaikki aikaisemmat koe/kisaosallistumisemme ovat lisäksi olleet yli vuoden kestävien treenailujen päätös, joten nyt tuntui, että ollaan menossa kokeeseen ihan kylmiltämme, kun tämä lajin treenejä oli takana vasta juuri ja juuri kahden kuukauden verran. Rauniokokeeseen kuuluu kolme osuutta; tottelevaisuus, ketteryys ja henkilöetsintä raunioilta. Osasuoritukset arvostellaan arvosanoilla erinomainen/erittäin hyvä/hyvä/tyydyttävä/puutteellinen, joiden perusteella jokaisesta osuudesta tulee kokonaisarvosana lopputuloksen ollen kuitenkin vain muotoa hyväksytty/hylätty.

Meidän osuutemme alkoi tottelevaisuudesta, muut kokeeseen osallistujat olivat sen jo aiemmin tänä vuonna suorittaneet. Seuraamisen/paikallaolon aikana ammuttiin pari kertaa, lisäksi kentän takaosassa oli moottirisahaa käyttelevä henkilö. Lumes suoritti liikkeet oikein hienosti, mutta niiden välisissä siirtymissä näkyi se, että treeneissä palkkaan aina Lumeksen vain liikkeistä ja kokeenomaisia siirtymiä ei harjoitella ollenkaan, joten Lumes ei niissä oikein ollut mukana ja haaveili vain palkkakassille menemisestä - treeneissä kun annan sen aina juosta kentän reunaan treenireppumme luo. Luoksetuloissa ja noudossa Lumes tulee suoraan perusasentoon, mikä pienesti verottaa pisteitä, koska koiran pitäisi tulla niistä ensin istumaan eteen. Noudossa oli lisäksi noloa, kun näyttäessäni noutoesineeksi valitsemani lastenkengän, tuomari kysyi, että lentääkö se kymmenen metrin päähän ja vakuutin, että kyllä lentää, niin eiköhän heitto jäänytkin ihan vajaaksi, kun yritin heittää eleettömästi pelätessäni Lumeksen karkaavan noutoon (odotuskäskyä, kuten tokossa, ei saa antaa), kun hyppäsi jo kädestänikin kenkää tavoittelemaan. Vajaa heittomatka alensi noudon arvosanaa ja lisäksi Lumes oli niin hirveän innoissaan, ettei saanut kenkää heti kunnolla suuhunsa vaan meni säätämiseksi.

Kokonaisarvosana tottelevaisuudesta oli erittäin hyvä.

Linkki videoon tottiksen muista liikkeistä.

Heti tottisosuuden jälkeen päästiin suorittamaan ketteryysesteitä. Lumes työskenteli oikein varmasti ja varsinkin pituusesteen ja kauko-ohjauksen suorituksia tuomari kehui näyttäviksi. Pituusesteen jälkeen olen treeneissä pysäyttänyt Lumeksen aina seisomaan, kaksi päivää ennen koetta vaihdoin sen makuuseen, ja kokeessa meinasin kokonaan unohtaa, että pitää joku käsky vielä hypyn jälkeen antaa, joten hätäpäissäni huudahdin "maahan" tajuten samantien, että sehän on Mestan käsky eikä Lumeksen, Lumekselle kuuluu sanoa "siihen". Mutta mitäpä muutakaan tekee Lumes kuin pelastaa tilanteen ja menee maahan siitä väärästäkin käskystä.

Ketteryysesteilläkin näkyi todella selvästi se, että itse liikkeiden tekeminen oli Lumeksesta tosi mukavaa, koska niistä palkataan treeneissä, mutta siirtymiset niiden välillä olivat vähän pakkopullaa, koska joku ei ole tajunnut treeniä niitä kokeenomaisina (koska tärkeintä oli saada itse esteet sujumaan pika-aikataululla)... Kauko-ohjauksen merkin opetin pari viikkoa ennen koetta viemällä aina namin merkille ja nyt Lumes jäikin sinne nuuskuttelemaan tarviten kaksi käskyä suorituksen jatkamiseen ja aivan valtavan hienosti Lumes sitten pöydille ohjautuikin.

Viimeisenä liikkeenä ketteryydessä on koiran kantaminen. Ollaan todella vähän treenitty sitä (kolme kertaa...) ja tässä kävikin sitten kaikki kauhuskenaariot toteen, ei tosin koiraa voi syyttää, kun ei se sellaista voi osata tehdä, jota sille ei ole opetettu. Kannoin siis ensin itse Lumesta noin 10 metriä, jonka jälkeen annoin sen vieraalle kantajalle, jonka kantosuunta oli kaikista pahin, suoraan yleisöä kohti. Kantajan laskettua koiran maahan, tulisi koiran jäädä sen viereen odottamaan ohjaajansa luoksetulokutsua. Lumes ensinnäkin riemastui kovasti päästessään vieraan syliin, yritti maahanlaskussa rimpuilla päästäkseen nopeammin maahan ja samantien, kun jalat olivat maassa, huikkasin sille kutsun, koska huomasin, miten sen suoritusten aikana patoutunut energia pääsi valloilleen... Lumes ehti jo kuitenkin bongata muutaman metrin päässä olevan yleisön ja säntäsi sinne (Jee! Ihmisiä!), kutsuin uudelleen, josta Lumes kääntyi vähän minuun päin, mutta menikin sitten tuomaria moikkaamaan (Jee! Ihminen!), kutsuin kolmannen kerran ja olin ihan paniikissa, että jos se nyt ei tule luo, niin siitä menee sitten koko koe hylätyksi, mutta onneksi Lumes on kuitenkin niin kiltti ja tottelevainen pohjimmiltaan, että siitä kolmannesta käskystä juoksi hienoon perusasentoon vierelleni iloinen ilme naamallaan ihan näyttäen siltä, että "Mitä sä hermoilet, kokoajanhan mä olin tulossa takas!"

Kokonaisarvosana ketteryydestä oli erittäin hyvä.

Linkki videoon ketteryyden ensimmäisistä esteistä

Meidän rauniovuoro olikin sitten vasta toiseksi viimeisinä. Ensin olivat kaksi b-kokeen koiraa, joilla tutkittavana alueena oli suurempi osa raunioradasta ja etsittäviä henkilöitä 3-5, sitten me a-luokan koirat, joilla oli noin puolet rauniksesta etsintäalana ja etsittäviä henkilöitä 2. Raunioradalla maalimiehet ovat piiloutuneina maanalaisiin tunneleihin tai muihin vastaaviin rakennusten sortumia jäljitteleviin piiloihin, googlen kuvahausta löytyy jotain esimerkkiä, ja rauniokasaröykkiöt ovat epätasaisia, hankalakulkuisia alustoja. Kokeessa koiran suorituksen aikana ammutaan 9mm starttipistoolilla useita kertoja, moottorisaha on äänessä, häiriöhenkilöitä hakkaamassa metallitankoja yms. ja tynnyrissä poltetaan voimakkaasti savuavaa materiaalia.

Lumes aloitti työskentelyn tutkimalla yllättävänkin tarkasti ensimmäisen kasan, jolle sen lähetin, ja tuli sitten itsenäisesti sieltä pois. Lähetin suunnitelmani mukaisesti Lumesta sitten aluetta eteenpäin ja reippaasti Lumes juoksikin sitten sinne jonnekin, näköyhteyttä on raunioilla vähän hankala koko ajan koiraan saada. Kävelin perässä tuomarin annettua luvan mennä eteenpäin ja Lumes löytyikin tutkimasta alueen toista takakulmaa (siellä oli b-luokassa ollut maalimies), josta jatkoi sitten alueen ulkopuolelle (b-luokan koirien rata oli jatkunut vielä sinne) ja jouduin muutamaan kertaan huikkimaan, että sain sen alueelle takaisin. Halusin sen kuitenkin vielä tarkistavan uudelleen  yhden kulmassa olleen piilon, joten lähetin takaisin ja Lumes poistui taas alueelta (koirahan ei voi tietää alueen rajoja, ohjaajan tulisi huolehtia koiran pysymisestä alueella) ja jouduin huikkimaan sitä takaisin.

Seuraavalta kasalta, jonne Lumeksen lähetin, löytyi maalimies. Lumes haukkui kannen päällä, sain avata sen ja kysellä maalimiehen vointia. Maalimies oli niin syvällä tunnelissa, ettei sitä näkynyt yhtään, ja koirani tuntien olisi pitänyt tajuta odottaa sen aikaa, että maalimies saa kömmittyä vähän ylemmäs ja Lumes näkisi sen, jonka jälkeen jatkaa etsintöjä. Kysyin tuomarilta, voinko odottaa vai jatkanko ja hän suositteli ajankäytön takia jatkamaan heti ja tein sitten niin, kun en siinä heti tajunnut tosiaan odottamisen olevan Lumekselle sopivampaa. Jatkettiin sitten etsimistä ja Lumeksen oli tosi vaikea jättää maalimies sinne piiloon, se turhautui ja ehkä tuli pikkasen epävarmaksikin siitä, että oliko siellä maalimiestä ollutkaan, kun ei näkynyt ja pois piti tulla, ja näiden takia noin 15m siltä piilolta, alkoi haukkua toista piiloa. Jouduin käymään kovasti sisäistä keskustelua itseni kanssa, että hyväksynkö ilmaisun vai onko tuo nyt turhaumaa ja koska Lumes jätti pian itse sen piilon ja juoksi takaisin sinne, missä oikeasti oli, päättelin, että kyllä se turhaumaa vain oli. Maalimies oli juuri kiipeämässä ulos piilosta ja Lumes sai tarvitsemansa vahvistuksen siihen, että kyllä se maalimies oli ihan oikein siellä sen haukussa ollut, ja kun kutsuin takaisin jatkoon, ei ollut enää yhtään kiinnostunut siitä, mitä oli turhaumahaukkunut, joten sain itsellenikin vahvistuksen, että ei siellä ketään ollut, ei Lumes jättäisi piiloa, jos siellä on maalimies.

Siltä kasalta lähetin Lumeksen sitten taas eteenpäin ja vaikka Lumes ei mennyt ihan sinne, minne näytin, annoin sen juosta omaan suuntaansa, koska liika koiran kontrolloiminenkaan ei ole hyvästä ja Lumes niin reippaasti lähti matkaan. Ja hyvä oli näin, koska juoksunsa päästä Lumes löysi sen toisen maalimiehen, eli taisi hajun perässä lähteäkin sinne suuntaan juoksemaan. Ilmaisuhaukku oli tosi vahvaa enkä meinannut saada Lumesta ollenkaan pois maalimieheltä, niin riemuissaan Lumes oli tästä löydöstään sen ensimmäisen, minun osaltani huonosti hoidetun jälkeen. Meillä jäi aluetta vielä aika paljon tarkistamatta ja koska rauniokokeet demonstroivat oikeaa onnettomuustilannetta (tässä kokeessa kerrottiin alueella tapahtuneen kaasuräjähdys), kysyin tuomarilta, että jatketaanko vielä alueen tarkistamista loppuun vai riittääkö tämä, kun kaksi ilmoitettua henkilöä on löydetty. Tuomari sanoi antavansa plussaa tästä huomiosta ja kehui myös sitä, että osasin lukea koiraa enkä hyväksynyt sitä yhtä ilmaisua, koska jos olisin hyväksynyt sen, se olisi ollut valeilmaisu ja pisteet olisivat rapisseet roimasti alas, mutta koska en hyväksynyt, niin se haukku ei haitannut arvosteluunkaan.

Rauniokokeessa arvostellaan seuraavia osa-alueita: Ohjaajan käyttäytyminen, ohjaajan taktinen toiminta, koiran selviytyminen ongelmatilanteista, koiran ohjattavuus, koiran ja ohjaajan yhteistyö, henkilöiden ilmaisu. Meillä puutteita oli koiran ohjattavuudessa ja yhteistyössä, koska jouduin antamaan useampia kutsuja ensimmäisessä kulmassa saadakseni Lumeksen takaisin meille merkitylle alueelle ja samoin maalimiehiltä hallintaan saaminen vaati useamman käskyn, lisäksi ennen ensimmäisen maalimiehen löytymistä en ihan koko aikaa tiennyt, missä päin Lumes on.

Kokonaisarvosana raunioilta oli hyvä.

Pelastuskoirien rauniokokeen A-luokka suoritettu hyväksytysti läpi!

Kokeen lopussa, kun saatiin kisakirjat takaisin, tuomari vielä kättelyn yhteydessä toisti kolmannen kerran sen, mitä tottiksen ja kettiksenkin jälkeen arvosteluissa oli sanonut, että on sulla kyllä hyvä koira. En voi kieltää, Lumes on vaan niin ihan mahtis kaveri!

(Jos kiinnostaa tarkemmin kokeiden sisältö, löytyy Palveluskoiraliiton nettisivuilta pelastuskoirakokeiden säännöt (pdf), tottis s.74, kettis s.78 ja rauniot s.97.)

Meri, suomenpystykorva

Meri on 6-vuotias suomenpystykorvanarttu, joka oli omistajansa menehtymisen vuoksi vailla uutta kotia. Niin hirveän kovasti tahtoisin tässä esitellä meidän uuden perheenjäsenemme, mutta suureksi harmikseni joudun toteamaan, että ei se meille muuttanut, vaikka olisin kyllä halunnut. Kävin heinäkuulla katsomassa Meriä, mutta sitä ei vielä silloin saanut mukaan, tänään vasta oli sitten hakumatka uuteen kotiin. Meri hyppäsi samantien etupenkille istumaan (oli tottunut matkustamaan farmari-auton takakontin lisäksi penkeillä) eikä viitsitty sitä väkisin työntää alas jalkotilaan, kun tuntui ehdottomasti tahtovan olla penkillä. Istuin sitten siihen sen viereen ajatellen, että kylläpä menee sitten alas, jos alkaa läheisyys ahdistaa, mutta Meripä painoi kylkensä minua vasten ja oli hyvin tyytyväinen rapsuttelevasta matkustusseurasta. Väliin koittaessani lopettaa rapsuttamisen, Meri heilautti päätään ja vilkaisi minuun, että jatkapas jo. Tää ois taatusti sellainen koira, että kun pääsisi sohvalle kainaloon makoilemaan, niin ei kyllä pois siitä enää lähtisi.

Matkalla pysähdyttiin eläinkauppaan sovittelemaan Merille valjaita. Vähän sitä jännitti yhtäkkiä joutua melkein keskelle kauppakeskusta, mutta yllättävän reippaasti se vain meidän uppo-outojen ihmisten perässä kulki ja antoi valjaat päälleen sovitella. Eläinkaupan pihassa ohjattiin Meri apukuskin jalkotilaan ja kyllä se siihenkin asettui, kunhan vain rapsutuskäsi pysyi toiminnassa. Ennen matkan jatkumista uuteen kotiinsa Meri piipahti vielä meillä ja Lumes meinasi seota onnesta "äääks, iiiiihana tyttö, leikitäänks, rillutellaanks, haistellaanks, jääthän sää tänne" Mestan tutustuessa tulokkaaseen vähän rauhallisemmin. Meri sen sijaan ei alkuun vilkaissutkaan poikain päälle, hillityn ja hallitun leidin tapaan se täysin hiljaisena vain nuuski nurmikkoa ja katseli maisemia.

Kuivatun kanafileen vilahtaessa näkösällä Meri terästäytyi.

Muutenkin Meristä tuli todella miellyttäväkäytöksien koiran vaikutelma, niin tyyni, rauhallinen ja sopuisa se oli. Säädin pihassa vielä valjaiden maharemmiä moneen kertaa ees taas, kun ensin kiristäessäni meni liian kireälle ja jouduin sitten veksailemaan, kunnes pituus oli sopiva. Meri ei välittänyt mitään, vaikka valjaat olivat koko säätelyjen ajan sen päällä. Kynsienleikkuustakaan Meri ei ollut moksiskaan ja sain rauhassa putsailla sen silmääkin roskasta. On kyllä kiltti ja ihmisistä pitävä koira, ei voi muuta sanoa.

"Rapsuttaisitko?" Eihän tällaista katsetta vaan pysty vastustamaan...

Sitten se jo lähtikin jatkamaan matkaansa sinne uuteen kotiinsa. Hyppäsi etupenkille (sen annettiin nyt tämä matka vielä matkustaa siinä, kun kerran siinä oli tottunut olemaan, niin ei tarvitse kuljettajan yksin alkaa säätämään koiran kanssa autossa) hups vaan ja jäi tyytyväisenä istuskelemaan. Viritettiin valjaat vielä turvavöihin kiinni ja Meristä oli vain mukavaa olla ihmisiä ympärillään. Istahdin hetkeksi takapenkille odottamaan, mitä Meri tuumaa vyökiinnityksestä, se vain käänsi päätään selkänojan yli minua päin, tuijotti siinä rapsutuksia odottaen. Kun auto lähti pihasta, melkein tuli itku. Olisin niin mielelläni ottanut Merin itselleni. Enpä ole koskaan ennen kiintynyt vieraaseen koiraan näin, eikä varsinkaan parin tunnin tuntemisen jälkeen. Oi, että tekisi edelleen mieli ajella vain perään ja hakea se sittenkin tänne meille, hirmu ikävä jo nyt. Kertakaikkisen ihana koira, rakastuin! Ja tuo niin mieleen vanhan pystykorvamme Terrin.

Siinä se tönöttää. <3

Valjaat meni vähän vinoon turvavyön kanssa säätäessä, istuvat oikeasti Merille hyvin.

Ps. Merin 8-vuotias kaveri on edelleen ulkoilevaa ja luonnossaliikkuvaa kotia vailla.

Umpipiilossa

Hakukokeissa osa etsittävistä henkilöistä, eli maalimiehistä, on piiloutuneena umpinaisiin piiloihin. Umpipiilot ovat usein laatikontapaisia vanerirakennelmia, katollisia maakuoppia, suuria roskiksia tms. joissa maalimiehet ovat koiran tavoittamattomissa. 

Lumes ilmaisuhaukussa

Treenikäytössä yksi kevyt, mukanakannettava hakupiilomalli on kompostikehikoista ja kevytpeitteestä kasattu, kokoontaitettava "häkki", joka kuvissa on peitetty naamiointiverkolla. Näiden tykötarpeiden ostosta kirjoittelinkin reilu vuosi sitten, kun herätin myyjässä epäilyksiä tuotteiden käyttötarkoituksesta.

Lumekselle lensi palkkarasia

Umpipiilojen ilmaisu on avoimia piiloja haastavampaa, koska koiralla ei ole maalimieheen näköyhteyttä, vaan se joutuu pelkän hajun perusteella päättelemään, että piilossa on maalimies. Tyhjät umpipiilot pidetään avoimina, jotta koira voi tarkastaa piilon tyhjäksi, vaikka siinä jotain hajua vielä ihmisestä olisikin. 

Nopeasti tyhjäksi hotkaistu...

Vaikka koirat oppivatkin nopeasti, että kaikenlaiset metsästä löytyvät hökötykset saattavat pitää sisällään maalimiehen, saattaa silti jollain vieraammanmallisella piilolla koiran ilmaisu, varsinkin haukulla, olla epävarmaa, kuten Lumeksellakin viime syksynä toisessa kokeessa kävi.

Mesta haukkui piiloa takaa, edestä juuri avautui piilon suuaukko palkkaamista varten.

Olen kotona itsekseni harjoittanut Mestaakin umpipiiloille haukkumiseen, mutta tänään ensimmäistä kertaa metsässä maalimies oli piiloutunut sellaiseen. Haukkumisen sijaan Mesta ensin yritti tunkeutua piiloon sisään, olihan sille juuri näytetty, että siellä joku on, mutta kun ei siinä onnistunut, aloitti haukun, josta saikin heti palkan. Siitä viisastuneena se kolmella seuraavalla lähetyksellä sitten suorilta antoi vain haukkunsa raikata.

"Hieno koira, hyvä poika..." Mesta tyhjentämässä palkkarasiaansa.

Retkeläiset

Käytiin koirien kanssa laavulla, Lumes tarkastaa linnunpöntön asukastilanteen.

Mestalle löytyi maasta niin paljon keppejä kuin vain kanniskella jaksoi.

Laavunalunen piti tutkia toki.

Hei paistettaisko jo sitä makkaraa?

Mestan mielestä kuvasta puuttuu jotain hyvinkin oleellista...

Katsaus tokotavoitteisiin

Lumes tavoitteet vuodelle 2014
Kaikenlainen petraaminen liikkeissä edelleenkin, ehkä käydään voittajaluokan kokeissa ilman tulostavoitteita katsomassa, mikä toimii sielläkin.

- Vanhoja liikkeitä, jotka toimineet jo pitkään ja joista mahdollisuus saada se kymppikin, jos Lumes tekee parhaan osaamisensa mukaan: seuraaminen, liikkeestä istuminen, hyppynouto, metallinouto.

- Ruutu on sellaisessa vaiheessa, että toimii parhaimmillaan kympin arvoisesti, mikäli treenien aikana on saanut käydä samassa ruudussa jo kertaalleen tai näytän sen sille muka palkan viemällä. Ihan ei vielä hahmota ruutua suorilta (muoks. paitsi heti tänään illalla sitten hienosti juoksikin suoraan ruutuun ilman valmisteluja), mutta ei isoa työtä enää pitäisi olla.

- Luoksetulossahan Lumes kyllä luokse tulee hienosti, mutta seisomaan pysäyttäminen on ollut vaikeaa ja olen vaihdellut eri opetustekniikoiden ja suullisen ja käsimerkin välillä, mutta kyllä se käsimerkki nyt kuitenkin loppuviimein vaikuttaa tehokkammalta, vaikka ihan mitään äkkistoppia Lumes ei silläkään tee ja saattaa ottaa loikan pari tarkistamiseen, josko olisi lentänyt pallo. Maahanmenoa en ole yhdistänyt kertaakaan koemaisesti luoksetuloon, mutta sen pitäisi olla Lumekselle paljon helpompi käskyä treenatun paljon muissa juoksuyhteyksissä. Oliskohan jotain seiskan pintaan tää parhaimmillaan, ei mikään huippu siis, mutta sinänsä koevalmis.

- Tunnistusnoudossa Lumes on aina ollut tarkka, koevalmiista liikkeestä puuttuu enää treenaaminen ulkosalla eri paikoissa ja välimatkan kapuloiden luo kasvattaminen koeohjeen mukaiseksi. Parhaimmillaan tästäkin vois kymppi irrota.

- Kauko-ohjaus toimii parin metrin päästä hyvin, välimatkaa koiraan pitäisi kasvattaa koeohjeen mukaiseksi. Periaatteessa Lumes parhaimmillaan tekee täydelliset vaihdot, mutta uskon sen olevan aika epätodennäköistä kokeessa, ehkä kasin pintaan voisi mennä helpommin.

- Paria yhden koiran kanssa olemista lukuunottamatta paikallamakaamista tokotyyliin koirat rivissä ollaan tehty viimeksi varmaan helmikuulla jos silloinkaan, runsaassa koiraseurassa, jossa voisi osaa jopa kutsua vieraiksi koiriksi, Lumes on paikallamakaillut viimeksi vuosi sitten kesällä. Pk-tyylistä paikallaoloa ollaan treenitty moneen kertaan tämänkin kesän aikana. Ehdottomasti Lumes tarvitsisi sitä koiraseuraa tuon tokopaikkiksen treenimiseen hirveästi, mutta kun en jaksa käydä vielä yksissä treeneissä lisää vaan sen takia. Eihän Lumes koskaan noussut ole (paitsi bh:ssa, kun jätin oota-käskyn sanomatta, nous seisomaan ja sit meni istumaan ja istui koko paikkiksen ajan), vaikka sitä toisinaan saattaa vieruskaverit kiinnostaa vilkuilun ja pienen iihhin verran, mutta en silti viitsi osallistua ilman treeniä. En tosiaan vain jaksa niissä treeneissä käydä ainoastaan sen vuoksi, joten taidanpa osallistua kokeisiin (jos ollaan kokeisiin menossa) ilman paikallaoloa, kuten meille eräs tokotuomari koulutuksessa pari vuotta sitten sanoi, että jos tahtoo kokeisiin, mutta paikkis jännittää, niin eihän se ole sen kummempaa kuin jättää sitten paikkis välistä. Teoriassa silloinkin on mahdollisuus ykköstulokseen, jos kaikki muu sujuisi kuten parhaimmillaan sujuu, mutta todennäköisempää on kakkostulos ja sitä tavoittelemaan lähdetään (jos siis lähdetään). Tietysti se on tyhmää vapaaehtoisesti menettää 40 pistettä, kun siitä edes osan saadessa olisi paljon varmemmat mahdollisuudet ykköseen, mutta mä olenkin laiska ja tyhmä (vaan en silti saamaton, kai).

Mestan kanssa opiskellaan hiljalleen tokojuttuja kotona ja käydään kentällä syömässä nameja, leikkimässä, pienesti treenailemassa ja myöskin rauhoittumassa. Mesta vaikuttaa oppivaiselta, kekseliäältä ja keskittymiskykyiseltä pennulta. Suuria tavoitteita ei koekäyntien suhteen ainakaan vielä ole, mutta toki haaveissa olisi ainakin tokon avoimessa luokassa asti tuloksen saaminen - sitten joskus.

Mun tekis niiiin mieli mennä Mestan kanssa jo tänä vuonna kokeisiin, vaikka paljon järkevämpi ois odottaa kevääseen, että liikkeet on varmasti valmiit eikä mennä nyt vähän keskeneräisellä. Mutta kun se seuraa niin kivasti (ei vaan vielä koko kaavion matkaa jaksa pitää sitä hyvänä), liikkeestä maahan on supernopee ja seisomaan jääminenkin onnistuu, luoksetulosta uupuu vain kaunis sivulletulo, se hyppää reippaasti ja on luoksepäästävä, joskin vielä siinä seisomaan nousee. Paikallamakuussakin ollaan puolen minuutin kohdilla, se on vielä se keskeneräisin. Noutaminenkin on Mestasta niin kivaa, tosin se saalistaa kapulan, ja istu-maahan kaukotkin onnistuu.

Niin ja onhan siinä sellainenkin juttu, että oikeassa tokovireessä oleminen on niin kiikunkaakun-peliä, kun innoissaan ollessaan Mestasta tulee vähän ääntä, joka on nounou tokossa, mutta se muuten tekee tosi kivasti siinä vireessä, mutta pitäisi saada se vire laskemaan juuri ääntelyn verran pois, niin ei lähtisi ääntelystä pisteitä pois, ja sitten taas jos laskee vireen niin alas, ettei varmasti ääntele, niin työskentely ei ole enää yhtä kivannäköistä kuin korkeammalla vireellä. Agility häiritsee kovasti tuota ääntelyn poissaamista, kun siinä jopa kannustan ääntämiseen ennen suoritusta, niin onhan se vähän epäselvää koiralle, kun joskus saa vinkua ja jopa haukkua ja joskus taas ei saisi pihaustakaan kuulua.

Uusi Pulma - näin koirani matkustavat autossa

Jouduin viime maaliskuun puolivälissä Jekku-autoni kanssa pieneen kolariin, kun pakettiauto jysäytti peräämme liukkaalla tiellä. Onneksi koirat eivät olleet tuolloin kyydissä. Olin jo muutamana aiempanakin vuonna mietiskellyt koirien turvallisuutta autossa onnettomuustilanteissa, mutta kun joutuu itse onnettomuuteen, vaikka pieneenkin, väistämättä nämä ajatukset moninkertaistuivat. Miten koiralle käy peräänajossa? Entä äkkijarrutuksessa, nokkakolarissa tai jos törmää itse johonkin kiinteään esteeseen? Mitä jos auto pyörähtää ojaan katolleen ympäri? Mitä jos, mitä jos...

Olen jo pidemmän aikaan bongaillut hyviä kirjoituksia ja videoita aiheesta koirat autossa lisäten ne kirjanmerkkeihin, tässä muutama teksti: koiran kuljettaminen autossa, laki eläinten kuljetuksesta, liikenneturvan lemmikit autossa-ohjeet ja miksi koira autohäkkiin.

Miten käy autonpenkillä istuvalle, valjaissa (tai ilman niitä) olevalle koiralle törmäyksessä/äkkijarrutuksessa, video ja toinen video ja kolmas video.

Koira muutamassa eri kohtaa autoa törmäyksessä/äkkijarrutuksessa, video ja toinen video.

Variocage-autohäkit, video, muita koirahäkkejä testissä video.

Lapsuudenkodissani on aina ollut sedan-korimallisia autoja, eli sellaisia tavallisia, porrasperäisiä henkilöautoja, joissa on umpinainen tavarakontti. Koirat ovat matkustaneet aina jalkatilassa, koska koko perheen ollessa yhdessä matkassa ei penkeille olisi edes mahtunut ja toisaalta jalkatilat olivat juuri sopiva ja turvallinen kolo koiralle kokoa suomenpystykorva. Koirat matkustivat jalkatiloissa mielellään eivätkä koskaan nousseet sieltä pois ilman lupaa.

Jälkimmäinen pystykorvamme Viksu apukuljettajan jalkotilassa.

Kun ostin Tempun, viistoperäisen, avokonttisen auton, ajattelin, että nyt Allu voisi alkaa matkustamaan kontissa, koska se olisi mahdollista ja "koirienpaikka". Allu oli kuitenkin jo monen vuoden ajan tottunut tukevaan matkustamiseen jalkotiloissa eikä viihtynyt yhtään takana kontissa, joten annoin sen suurimmalta osin jatkaa matkustamossa. Lumeksen ja Mestan olen heti opettanut matkustamaan Jekun kontissa, mutta jalkotilassa oleminen oli silti niistä miellyttävämpää, siellä ei matkanteko heilahtele. 

Lumes jalkotilailee.

Allu untemailla.

Alkuun Jekussa ei ollut minkäänlaista koiraverkkoa/-kalteria takapenkkien yllä estämässä koiria tulemasta matkustamon puolelle, koska eivät ne tulleet vaan kiltisti pysyivät kontissa. Siinä puolentoistavuoden tietämillä Lumes kuitenkin keksi, että selkänojien yli on helppo kiivetä, ja alkoi tekemään sitä usein jäädessään autoon yksin. Varsinkin vesipelastustreenien jälkeen olisi ollut mukavaa, että märkä koira pysyy kontin puolella.

Päädyin katselemaan erilaisia vaihtoehtoja estämään tämän kiipeilyn ja totesin noita koira-autokolarivideoita katseltuani kankaiset verkot sekä kontin katon ja lattian väliin pultattavat kalterit liian heiveröisiksi, joten ostin niskatukiin kiinnitettävän kalterin. Olisin halunnut kolaritestatun Champion-turvaverkon, mutta se oli suunnattu hieman matalampiin autoihin kuin omani, joten päädyin toiseen malliin. Jossain vaiheessa aloin miettiä sitäkin, että mitä jos kontista ikkuna rikkoutuu, luukku aukeutuu tms. kesken ajon (helposti ainakin onnettomuustilanteissa voi käydä näin), joten tein vanhoista turvavöistä soljettomat autovaljaat Lumekselle (Mestaa ei tällöin vielä ollutkaan) kontissa matkustamista varten, sain sen siten kiinni kontin kuormaliinapidikkeeseen ja koira olisi pysynyt autossa yllättävissäkin tilanteissa.

Kesällä tuli 6,5 vuotta täyteen siitä, kun ostin Jekun, ja mieheni ehdotti, että olisi Jekun eläkkeellesiirtymisaika. Niin meille sitten saapui Uusi Pulma, auto, jolla ilmeisesti oli aiemmassa elämässään kertynyt huonoja kokemuksia, koska oli kovin itsetuhoinen ja yritti jatkuvasti joko syöksyä ojaan tai toisten autojen päälle. Nämä mielenhäiriöt lakkasivat, kun Pulmaan vaihdettiin uudet renkaat. Sen sijaan Pulma on todella ylivarovainen peruuttamaan ilmeisesti pelätessään törmäävänsä johonkin (epäilen Jekun kertoneen sille, että pari kertaa tuli omassa pihassa vähän liian vauhdilla lähdettyä...) ja piiputtaa peruutustutkaansa, vaikka olisimme täysin autiolla parkkipaikalla. Ehkä se siitä, kun yhteistyömme ja -ymmärryksemme syvenee.

Ensimmäisenä Uuteen Pulmaan siirrettiin jo Jekussakin ollut, takapenkin niskatukiin kiinnitettävä Roadmaster-koiraverkko, joka ei kylläkään ole verkko vaan todella jämäkkä kalteri. Eivät koira pääse itsekseen vaihtamaan autossa puolta eivätkä myöskään onnettomuustilanteessa, jota toivottavasti ei kylläkään koskaan satu, lentämään pitkin autoa. Kalteri on todella tukevasti paikoillaan ja täysin äänetön myös kuoppaisilla teillä ajettaessa. Mikäli tulisi tarve kuitenkin saada koirat pois autosta matkustamon kautta, saa kalterin irti niskatuista ilman työvälineitä, ja jo kalterin säätövarojakin pienemmälle laittaessa mahtuvat takapenkit osittain kaatumaan.

Ainoa syy, miksi viistoperäisen auton sijaan uudeksi valitsin farmarin, oli helppo saatavuus veräjille, tai oikeastaan olisin kyllä halunnut Variogate-häkin, mutta Pulman konttiin ei mahdu kuin kääpiökoirien malli, joten veräjä sitten. Sattumalta lähialueella oli juuri kaupan käytetty Variogate-veräjä, joten säästin lähes puolet verrattuna uutukaisen normaaliin myyntihintaan. Verkkomalliset veräjät näyttävät paljon tyylikkäimmiltä ja myötäilevät paremmin kontin suuaukon muotoja, jonka vuoksi harkitsinkin ensin sellaista, mutta tykkään Variogaten tukevuudesta. Lisäksi siitä puuttuu verkkomallin veräjien ovien välissä oleva pystytanko, joten auton konttiin saa tarvittaessa lastattua isompaakin tavaraa veräjästä huolimatta, joka on iso etu.

Kiinnitin kaltereihin palat ns. taikakuutioista (joku hyllymoduli virallisesti, ainakin Hong Kong myy) tihentämään välejä ja vähentämään lasinsirujen putomista kontin puolelle, jos luukusta lasi joskus syystä tai toisesta rikkoutuu. Veräjän molemmat ovet saa lukittua ja yleisimmin käytettävät treenitavarat säilyvät kätevästi lokeroissa. Laitoin myös puhelinnumerotarrani veräjään, jos joku koirani yksin autossa näkevä sattuisi huolestumaan tmv. niin voi soittaa suoraan minulle eikä hätänumeroon.

Ja hyttysverkko, jee! Mikä helpotus hakutreeneihin, kun hyttyset/paarmaat/ym. siivekkäät eivät enää valtaa autoa, vaikka kontti olisikin auki. Hyttysverkko on jotain ihan tavallista, ikkunoihin ja oviaukkoihin tarkoitettua, taipuisaa, kangasmaista materiaalia, jonka läpi ilma kiertää hyvin, mutta tuo samalla kuitenkin myös hieman näköestettä. Paikoillaan pysyy hyvin veräjän kaltereiden ylätappien välistä vedettynä, luukun ylätiivisteiden väliin tungettuna ja pari pyykkipoikaa varmistaa kiinnityksen tuulessakin.

Veräjä pysyy pystyssä kontin pohjaa myötäilevän metallisen alakappaleen, jonka molemmista reunoista lähtee tukitangot, ansiosta. Koirat eivät myöskään saa kaadettua veräjää eteenpäin, koska tullessaan oviin kiinni, ne pakostakin ovat alakappaleen päällä ja siten itse vielä lisäpainona pitämässä veräjää aloillaan. Lisäkiinnityksenä veräjä on joka reunasta vedetty oranssilla liinalla kiinni kontin kuormansidontalenkkeihin. Kontin pohjalla alimmaisena on jo Jekussa hyväksi havaittu kaukalomatto, joka pitää kontin pohjan siistinä ja kuivana, suosittelen todella kaikkiin koira-autoihin.

Veräjän alakappale on koirien tassuille liukas, joten laitoin sen päälle kaksi vanhaa automattoa pitoa antamaan. 

Pari helposti pestävää peittoa pehmikkeinä ja petivaatteina koirille, toisesta pala reunaa puskurin päälle koirien hypätessä sisään ja ulos, niin säästyy auto kynsien naarmuilta. Alakappaleen metallitangot näyttävät äkkiseltään siltä, että häiritsisivät koiria, mutta peittojen kanssa omani ovat makoilleet tyytyväisinä tankoja vasten eikä niillä siten ollut pelkäämääni tilaa pienentävää vaikutusta. Vaikka Lumes on aina hyvin mielellään matkustanut autossa, on se aiemmin halunnut mielummin tulla matkustamoon jalkatilaan kuin mennä konttiin, mutta nyt se on superinnoissaan hyppimässä konttiinkin mennen tullen. Lumes selvästi tykkää Uuden Pulmamme kyydeistä. Jekun kyydissä Lumes ja Mestakin saivat toisinaan olla matkustamossa jalkotilassa, mutta Pulmassa niiden on tarkoitus matkustaa pääasiassa vain kontissa. Joskus jossain erikoistilanteissa, jos konttiin täytyisi esim. mahduttaa penkeille mahtumatonta tavaraa tai vaikka vieras koira, voisivat koirat tai toinen niistä tulla tutulle paikalle jalkatilaan, jolloin saisivat ylleen ylempänä esitellyt autovaljaat.

Koska Jekussa ei tosiaan ollut sitä koiraveräjää, en hakutreeneissä voinut jättää konttia auki koirien ollessa siellä, joten auto joutui aina olemaan kontti kiinni tai sitten koirat matkustamon puolella, jolloin kontin saattoi jättää auki. Sen vuoksi ostinkin silloin jo pari vuotta sitten avaruuspeitteen auton laseille levitettäväksi ja se toden totta toimii juuri luvatulla tavalla! Kun auton ajaa nokka suoraan aurinkoon päin ja kiinnittää peitteen (kulmissa on kiinnitysrinkulat, joista olen vetänyt sen ns. mustekalanlonkeroilla vanteisiin tmv. kiinni), auringonlämpö heijastuu pois ja auto pysyy todella, todella viileämpänä kuin ilman peitettä.

Samoihin aikoihin peitteen kanssa ostin auton ikkunoihin tarkoitetun tuuletusritilän, joka mahdollistaa ikkunan aukipitämisen ilman riskiä koiran poistumisesta ikkunan kautta. Ritilä pingottuu todella tukevasti lasin ja tiivisteen väliin. Parempi olisi vielä ollut ostaa toinenkin kappale, niin saisi kunnon läpivedon aikaan ja joku ötökkäverkko tähänkin olisi hyvä laittaa.

Koirien mielestä tosin viilein paikka autossa on sen alla, joten pitäisiköhän sitä verkottaa auto ympäriinsä...

Koska meillä on myös muita autoja kuin Pulma, koirat matkustavat edelleen toisinaan muullakin tavoin, yleensä silloin jalkatilassa. Koska Lumes ja Mesta tykkäävät tukevasta matkustamisesta, ne ovat usein ahtautuneena samaan jalkotilaan, vaikka enemmänkin tilaa tarjolla olisi. Näin matkustaessa niillä yleensä on remmit pannoissa kiinni siltä varalta, jos joskus sattuisi tulemaan tilanne, että tarvitsee jonkun muun saada koirat kiinni autosta.

Agility-Mestan kontaktiestekoulu

Lokakuulla olisi Mestan kanssa mahdollisuus aloittaa agilityssä kisaaminen, ikä riittäisi. Ei kuitenkaan olla vielä silloin menossa, ensinnäkin en raaski maksaa lisenssiä vain parin kisan takia, enempää ei meillä päin enää niin loppuvuodesta taida olla, ja toiseksi on mukavampi edetä rauhassa eikä hoppuilla kisoihin heti sinne päästessä. Mestahan kyllä osaa mennä helppoa rataa (mutta ei todellakaan olla menty lähellekään kisamittaisia), se on kivasti estehakuinen ja nyt kun se suoriutuu kokonaisesta keinustakin itsenäisesti, niin enää pujotteluun pitäisi lisätä muutama keppi ja rengasta hieman vahvistaa, olisi sitten esteetkin kaikki kasassa. Kyllä me silti siis jäädään vielä muutamaksi kuukaudeksi vahvistamaan ohjauksia, asennetta, estevarmuutta yms. ja katsotaan sitten tammikuulla, miltä näyttää.

Puomia Mesta on mennyt itsenäisesti keväästä, A:ta kesästä ja keinua (jossa kyllä palkkaan keikauksen jälkeen) ihan hiljan. Tiedän, että kaikki eivät ole samaa mieltä kontaktiesteiden opettamisesta siten, kuin ne Mestalle opetin, ainakaan joka kohdasta, mutta olen hyvin tyytyväinen lopputulokseen. Esteille nousua en nyt ole vielä tarkastellut, että onko siinä tulossa ongelmaa kontaktipinnalle osumisesta vai meneekö luonnostaan helposti niihin, kuten Lumes, täytyy niitä videoida itselle varsinkin puomilta ja tutkia tilannetta. Kaikkineen olen niin kovin hyvilläni tuohon pieneen koiruuteen.

(Nyt videoiden pitäisi näkyä kaikille.)

Puomi & A

Keinu

Jee, jee, Jekku-auto...

Syksyllä 2005 ostin ensimmäisen, oman autoni, Tempun. Joistain koiraroduista sanotaan, että ne sopivat erityisen hyvin myös ensimmäisiksi koiriksi, Temppu sen sijaan oli ihan täydellinen ensiauto. Se oli tottelevainen, suhteellisen terve eikä koskaan jättänyt tienpäälle. Alkuvuodesta 2008 mieheni alkoi kuitenkin puhumaan, että minun pitäisi hommata itselleni uusi auto ennen kesää. Temppua olisi todennäköisesti taas pitänyt vähän laittaa katsastukseen (enpä usko, että kovin moni meistäkään perusteellista lääkärintarkastusta ihan puhtain paperein selvittäisi) eikä mieheni mielellään enää olisi alkanut sitä hitsailemaan tai muuta ja kuulemma se oli jo niin vanhakin, että olisi ihan sekin takia aika ostaa uudempi. Kuitenkaan ei kuulemma ole niin vanha, että olisi mitään vanhan auton arvoa, päinvastoin. Autoihin ei kai pitäisi liittää tunteita mukaan, mutta olin niin kiintynyt Temppuuni ja oppinut sen kanssa sujuvan yhteistyön, että mieleni ei tehnyt ollenkaan mitään uutta autoa, pärjäsin Tempulla aivan hyvin.

Mieheni oli kuitenkin katsellut jonkun edullisen, monta vuotta uudemman auton, jota pitäisi mennä katsomaan. Se olisi oikein talous- ja järkiostos mieheni mielestä. Itse olin koko ajan vastaan, en halua sellaista autoa. Jos uusi auto pitää ostaa, niin sitten sen täytyy olla samanlainen kuin Temppu. Pelkkä sama merkki ei riitä, täytyy olla sama malli ja muoto. Suostuin sitten kuitenkin katsomaan sitä kolmiovista, pikkiriikkistä, neliönmallista, mintuvihreää otusta (eli Opel Corsa B-malli 1,4l). Ensireaktioni oli sama kuin jo autosta kuullessani, ei käy laatuun. Mies halusi koeajolle kuitenkin ja valitin vain koko ajan, että en halua sitä autoa. Värinkin olisi kuulemma voinut vaihtaa, kun auto maksaa niin vähän, niin olisi varaa maaleihinkin. Mun ongelmani sen auton suhteen ei vaan ollut se pelkkä väri.

Mieheni kehui ajo-ominaisuuksia ja oli tosi tyytyväinen kääpiöön. Kun tuli mun vuoro (mitä vastustin), kaikki oli ihan kamalaa ja mikään ei toiminut niin kuin pitäisi ja jalatkaan eivät mahtuneet niin kuin olisi pitänyt, penkki ei ollut yhtään mukava, ajoasento ihan huono ja yleensäkin joka asia oli pielessä ja sellainen auto muka pitäisi ostaa. Palattuamme koeajolta, miehenikin lopulta uskoi, ettei meille mitään minttupastillia tule, ja kertoi myyjälle, ettei auto oikein tuntunut omalta. (Siltä varalta, että joku lukija sattuu omistamaan tuollaisen Corsan tai muun vastaavan, niin täytyy mainita, ettei minulla muuten ole mitään pikkuautoja vastaan, söpöjähän ne ovat ja varsinkin kaupunkikäyttöön näppäriä, mutta itseäni en vain näe sellaisen omistajana.)

Tämän jälkeen aloin itsekin silloin tällöin katselemaan nettiauton antimia, harvassa vain olivat ne, jotka seulani läpäisivät. Kuitenkin tammikuun 27. päivä taas autoja selaillessani löytyi hyvältä vaikuttava yksilö. Laitoin mieheni soittamaan siitä heti ja kyselemään lisätietoja, minä taas soitin työnantajalleni, josko saisin vapaata sen illan päästääkseni lähtemään katsomaan minulle uutta autoa ja onnistuihan se. Tähän asti auto ainakin tuntui just passelilta. Samaa näköä kuin Temppukin, mutta kahdeksan vuotta uudempi, 4,7 kertaa kalliimpi ja täysin vastakkainen väri. Korimalli oli mulle tärkein juttu, halusin samanlaisen, koska pidän Tempun ulkonäöstä ja vaikka en haluakaan mitään erikoista autoa, niin en kumminkaan ihan tavistakaan, niin tuossa vähän jotain omaa on.

Temppuunhan tykästyin kunnolla heti ensinäkemältä ja ajolta, tämä uusi oli riittävän ok, muitakaan suhteellisen hyväkuntoisia ja vähemmän ajettuja ei ollut riittävän lähellä tai budjettiin sopivina. Ihan ruosteeton ei ollut ja takana vähän väljyyksiä jossain (katsastaja-kaveri oli mukana), ruosteiden korjaus ajateltiin jo keväämmälle, samoin uuden ruostesuojauksen tekeminen, väljät puslat joutuisi ennen katsastusta vaihtamaan. Sisusta oli siisti, auto mukava ja hiljainen. Mukaan se lähti, tai minä sen mukaan, kummin nyt vain.

Kotimatkalla sai uusi tulokas jo nimenkin, Jekku. Yksissä liikennevaloissa ajattelin säätää sivupeilit sopiviin asentoihin (eihän niitä siellä ennen ajoonlähtöä ollenkaan hoksannut), kun valot vaihtuivat punaiseksi just meille ja ajattelin niiden nyt hetken ainakin olevan niin. Pikkasen ajan päästä vilkaisin valoja ja nehän olikin jo vihreällä, meidän takana ei onneksi ollut ketään, ei tarvinnut kenenkään hermoilla meidän hitaalle lähdölle. Yhdestä risteyksestä, josta Tempun kanssa oli tullut käännyttyä useita kymmeniä kertoja, ajoin ohi radiokanavaa vaihtaessa. Äkkijarrutus ja käännös linkkapysäkin turvin, kun ei ollut tullut muita autoja takaa eikä eestä. Päästyämme taas oikeaan suuntaan oli pitkien valojen aika, koska katuvalaistus päättyi tähän. Eipä vain meinannut pitkilläkään oikein pitkälle eteensä nähdä, joten sanottakoon, että Tempun lyhyillä näki yhtä hyvin kuin Jekun pitkillä (eli lisävalot ostoslistalle)...

Rakennusetsintää

Tämän viikon alku on ollut vielä kuumempi, mitä viime viikolla. Rauniotreeneissäkin, jossa koiran liikkuminen on vielä aika kevyttä (verrattuna hakutreeneihin metsässä), oltiinkin sisätiloissa rakennusetsintää, jotta koirat pääsisivät vähän vähemmällä. Meille tämä oli ensimmäinen kerta, kun koirat sisätiloissa etsii ihmisiä (ellei jos pientä kotona tehtyä piilosleikkiä lasketa mukaan). En oikein tiennyt, ymmärtääkö Lumes, mitä siellä pitäisi tehdä vai ei, joten sai nähdä ensimmäisen poistuvan rakennukseen. Pidin varmuudeksi hetken remmissäkin, jos olisi tullut mieleen merkata vieras, koiranhajuinen sisätila, mutta eihän se sellaisia ehtinyt miettiäkään, hirmuista etsimistä vain.

Sisätilat olivat kolmessa osassa, joista yhteen oli lavereista rakennettu kaksikerroksinen vähän sellainen "pienoistalo" ja oli muutakin laveri yms. rekvisiittaa. Siellä Lumeksen hakumetsässäkin ollut ongelma oikein pääsi valloilleen, eli kun haisee maalimies selvästi jossain, mutta sille olisi yksi tai useampi selkeä piilo, Lumes innostuu ja samalla turhautuu, kun ei selkeästi heti löydy sitä maalimiestä vahvasta hajusta huolimatta, ja sitten haukuskelee vähän sinne tänne ja ramppaa ees taas. Sisällä hajut vielä jämähtävät paikoilleen vahvemmin kuin ulkona (lisäksi tila oli hämärä, joten näöstä ei hyötyä) ja Lumeksen mielestä maalimies oli paikassa, jossa edelliselle koiralle oltiin oltu, vaikka Lumekselle maalimies oli muutaman metrin eri paikassa. Ei se kunnon ilmaisua aloittanut, koska ei paikantamaan pystynyt, mutta pyöri siellä ja haukahteli väliin vähän eri suuntiin. Ei vain taito ja keskittyminen riittänyt paikallistamiseen ja jouduin tyhjään piiloon jämähtäneen Lumeksen käskemään sieltä pois ja jatkamaan etsimistä, kyllähän se lopulta sitten oikeaankin kohtaan löysi.

Metsässä ja sisätiloissa Lumes siis turhautuu ja haukkuu ennenaikaisesti, jos ei heti löydä hajun tarkkaa lähdettä. Raunioilla näin ei kuitenkaan ole, vaan Lumes etsii hiljaa ja tarkasti vahvimman lähteen hajulle ja aloittaa vasta sitten ilmaisun. Raunioillahan piiloihin voi olla useampia kulkuaukkoja ja vielä hajun ulos kulkeutumiselle lisäreikiä, samoin piilot voivat olla monta metriä pitkiä kasojen alla kulkien, ulostuloja maantasalla ja/tai kasojen päällä. Kerrankin Lumes sai kasan päällä hajun päästä kiinni, maalimies oli mennyt piiloon sieltä. Lumes pyöri kauan siellä päällä, häntä heilui, mutta suu pysyi kiinni, ja mietin jo, että eikö se vain aloita haukkua, kun maalimies on niin syvällä piilossa. Haju ei vain ollutkaan Lumeksen mielestä riittävän vahva ja lopulta se ylhäällä pyörimisen jälkeen laskeutui kasaa alaspäin ja jäi kasan eteenpäin avautuvan luukun päälle haukkumaan luukun yläreunaan kohdistaen, ilmesesti haju tuli sieltä kaikista vahviten ulos.

Mestalle tehtiin rakennuksessa kaikki siten, että se näki maalimiehen menon melkein loppuun asti, pelkäsin kovasti, että se merkkaili jonnekin ja siksi halusin varmistaa, että sillä varmasti on kunnon päämäärä ja niin sillä sitten olikin.

Tämä treenireissu päättyi vain vähän huonosti, koska kuuman kelin vuoksi kävin kotimatkalla vielä uittamassa koirat, Mestakin on oppinut pitämään kahlailusta. Koirien jo jonkun aikaa oltua vedessä ja Mestan kannettua minulle sieltä keppiä, huomasin yhtäkkiä, että onko rannassa sinilevää tai jotain. Äkkiä koirat pois vedestä, kotiin ja koirat pesulle, oksennutukset suolalla, mutta Mesta ei oksentanut, joten oli mielenkiintoista syöttää 50kpl hiilitabletteja sille... Enemmänkin olisi sen painoon tarvinnut, mutta purkissa oli tuo 50 ja apteekit jo kiinni. Sitten vielä nutriplus-geeliä molemmille, josta tykkäsivät kyllä. Todennäköisesti ei ollut sinilevää, mutta tulipa tehtyä ainakin varotoimenpiteet suuren säikähdyksen vuoksi, ettei vain käy siten kuin niissä netissä kiertävissä jutuissa.

Eväspaikalla ilman eväitä

Tähystäjä-Lumes

Tiikeri, tiikeri, tulitassukissa...

...sinisen viidakon uumenissa.

Viidakossa tulitassukissa,

tiikeri metsien uumenissa.

Tiikeri, käänsit kultaisen pääsi.

Tiikeri, sattuiko käpälääsi?

Tiikeri, tiikeri, viiksissäsi on kyyneliä, tiikerikissa.

Kyyneliä on viiksissäsi. Kivistää käpäläsi.

Tiikeri puhallan käpälään.

Pääset taas metsään leikkimään.

 (Kaarina Helakisa)