sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Laatikkoleikki ja ilmastoitu pipo


Koirat saivat jouluviikolla lähetyksen DreamPetStoren Koirapalvelu Origosta. Kymmenen kappaleen Naturis Fresh Meat Kana-laatikosta riittää niille nameja paloiteltaviksi mahdollisesti jopa koko tulevaksi vuodeksi. Ei tarvitse enää huolehtia, että loppuvatko namit kesken, ja kelpaavathan nämä vaikka ihan reissunpäälle ruuaksikin - siihen tarkoitukseen ne kai alunperin on valmistettukin, kunnes joku keksi markkinoida niitä käteviksi käyttää nameinakin. Lisäherkuiksi ostin vielä 200g Rahulan Rehun nauhan keuhkoa.

Päätin hyödyntää pahvilaatikoista suuremman laatikkoleikkiin koirien kanssa. Laatikkoleikkiä suositellaan monesti käytettävän opettaessa koiralle naksutinkoulutuksessa ideana olevaa käytöksen tarjoamista sekä opetellessa itse naksuttimen käyttöä. Tällaisessa laatikkoleikissä vahvistetaan ihan kaikkea koiran laatikkoa kohtaan tarjoamaa käytöstä. Tein itse kuitenkin tällä kertaa koirille vähän vaativamman version, kun sekä Lumeksella että Mestalla jo on omat ennakko-odotuksensa siitä, mitä niiden pitäisi laatikolla tehdä. Ne ovat tehneet paljon kohdetyöskentelyä, jossa mennään kohteen päälle tai sisään, joten oli luonnollista, että sitä tarjottiin tälläkin kertaa. Jotta ne joutuisivat vähän miettimään ja antaa aivojensa raksuttaa, pidin välillä aika suuriakin taukoa naksautusten välillä ja vaihdoin kriteereitä, kun tässä ei nyt opeteltu mitään uutta juttua vaan huvin vuoksi puuhasteltiin. Hyvin kumpikin jatkoi tekemistä, vaikka joka kohdassa namia ja naksautusta ei tullutkaan jatkuvalla syötöllä, ja tavoite nimenomaan olikin vähän haastaa niiden aktiiviisuutta ja olla luovuttamatta, vaikka kaikki jutut mitä tekee ei naksautusta ja namia toisikaan.


Mesta löysi viime talvena tienpenkasta pipon. Laitettiin pipo aurauskepin nokkaan keikkumaan, josko sitä joku sattuisi kaipailemaan. Koirat olisivat joka lenkillä halunneet ohikulkiessaan napata pipon mukaansa, joten kun se vielä reilun viikonkin kuluttua roikkui edelleen samassa aurauskepissä, annoin Mestan kantaa pipon kotiin. Pipo pääsi ahkeriin pihaleikkeihin mukaan, milloin sitä kaivettiin esiin lumen alta, milloin taas juostiin likomärkä pipo suussa pitkin pihaa ja toisinaan oltiin harmistuneita kivikovaksi jäätyneestä piposta. Vähitellen ennen niin lämmittävään pipoon alkoi kertyä ilmastointireikiä ja nykyään se onkin oikein erinomaisesti ilmastoitua mallia - mistä lie johtuu.





lauantai 30. joulukuuta 2017

Koirien kanssa Ruotsiin, Tanskaan ja takaisin - halki Ruotsinmaan

Etukäteisvalmistelut - Laivalla Ruotsiin

Aamulla ei laivassa tarvinnut odottaa kännykän herätystä, koska en ollut saanut kunnolla enää unta hetkeen aikaan. Huolestutti, että ollaanko oikeaan aikaan heräämässä, koska en tiennyt, vaihtaako kännykkä itsestään Ruotsin aikaan vaiko ei, niin herätys olisi voinut olla joko oikeaan aikaan tai sitten ihan väärään aikaan. Oli se vaihtanut, samoin kuin tv, johon myöskin oltiin laitettu herätys kaiken varalta. Käytin koirat pissalla siellä ällössä koirien nurtsikäymälässä, annoin aamuruuat ja sitten jo tulikin kuulutus huoneisiin, että puolen tunnin päästä ollaan Tukholmassa ja autokannelle saa mennä. Napattiin ne vähät kimpsut ja kampsut hytistä mukaan, supernopealla hissillä alas (koirat ei varmaan edes ehtineet huomata olevansa hississä) ja autoon odottelemaan perille saapumista. Hyvä hetki syödä aamupalaa, jota sitäkin olin varannut kotoa evääksi mukaan, sekä näppäillä navigaattorin määränpääksi Göteborg (noin 470km). Päästiin aika nopsaan laivasta pois, onneksi ei tarvinnut itse ajaa ramppia alas vaan kuski oli mukana, ja alla olevan kuvan mukainen oli poistumisreitti satama-alueelta.


Olin etukäteen kysellyt Ruotsi ja Tanska matkaamisesta monen monta kysymystä parilta niissä aiemmin käyneeltä tutulta, joille kiitos kaikista vihjeistä ja kokemuksista, jotka helpottivat kovasti matkan suunnittelua ja toteutusta. Se oli tiedossa, että Tukholmasta Göteboriin menee hyvä ja suora tie, jännitysmomentti liittyi lähinnä sille tielle pääsemiseen. Navigaattori näytti numeroa (Eurooppa 4) tielle, jolle piti mennä, ja käski kääntyä vasemmalle. Risteyksestä meni kuitenkin samat tiennumerot suoraan ja vasemmalla, joten mentiin hetkeksi sekaisin ja ajettiin suoraan, ja siinä samassa tajuttiin, että mikä ero niillä eri suuntiin vievillä samannumeroisille teillä oli. Niissä luki lisämääreet Pohjoinen ja (olikohan että) Etelä, ja se vasemmalle kääntyvä olisi ollut juuri se Etelä, jonne meidän olisi siis pitänyt mennä. Tietyöt olivat kesken vähän joka puolella ja mukavasti sekoittivat meidän jo valmiiksikin sekaisin ollutta reittivalintaa. 

No, muutaman lisäkurvailun kautta löydettiin oikealle tielle ja toisaalta nähtiinpä kaupunkia edes pikkasen enemmän kuin oltaisiin nähty, jos olisi käännytty heti sinne vasemmalle. En tiedä muusta osaa Tukholmaa, mutta täällä oli jännästi valtavia kallioita, joista osa oli ihan kallioina ja osa halkileikattuja ja talot ihan niissä kiinni joko yläpuolella pystysuoraan seinämään päättyen ja/tai maantasalla kalliosta jatkuen. Liikkuvasta autosta käsin aamun hämyssä yritin napsia kuvia niin kallioista kuin huikean hienoista rakennuksistakin, jotka herättivät mielenkiinnon tulla joskus Tukholmaan ihan vaan turisteloimaan ja katselemaan paikkoja. 





Vajaan tunnin ajon jälkeen tehtiin ensimmäinen pysähdys, jonka kohteeksi sattui "huoltsikka" OKQ8 Tystberga Södergående. Suomalainen "normaali" mihin on tottunut tienvarsihuoltsikoissa oli täällä aivan erilaista ja olipa myös outoa mennä vessaan, jossa oli samaan aikaan myös miehiä. Koko ajan tunne, että nyt oon väärässä paikassa. Huoltsikan kanssa samassa pihapiirissä oli joku Daisy´s fast food-ravintola ja sen takana virallinen levähdysalue, jossa kävin koirien kanssa vähäsen käppäilemässä. Jos tämä linkki toimii, niin siitä pitäisi päästä Google mapsiin huoltsikan eteen ja saada "pyöritettyä" kuvaa ympäri.

Levähdysalueella

Reilun puolen tunnin päästä oli seuraavan tauon vuoro pysähtyessämme pullakahveille Circle K-huoltsikalle. Samassa pihassa oli myös Stavsjö krog & café, jossa olisimme kahvitelleet huoltsikan sijaan, mutta sen pihanpuolen julkisivu oli remontissa ja paikka näytti suljetulta. Huoltsikalla pullia syödessä, joita muuten syötiin paikan ainoilta baarijakkaroilta, muita istumapaikkoja kun siellä ei ollut, osui silmiin lappu ilmaisesta wifistä. Eipä muuta kuin geokätkösovellus käyntiin ja tsekkaus, olisiko piha-alueella kätköä, niin tulisi se pakollinen to do-juttu tehtyä, eli Ruotsi saatua omalle kätkökartalle. Alueella oli kätkö, joten tallennus offline-tilaan ja etsintäpuuhiin koirien kanssa. Purkki löytyi parkkipaikkojen toiselta puolen metsiköstä ja kotona, luettuani kätkökuvauksen Google kääntäjän suomentamana, selvisi, että tästä olisi päässyt lähtemään vaellusreitille. Aikatauluttomalla reissulla siinä olisikin ollut oikein mainio tilaisuus lenkittää koirat kunnolla luonnonhelmassa "keskellä suurta valtatietä". Kahvilan sisäänkäynti oli tällä puolen pihaa ja se olisi kuin olisikin ollut auki remontista huolimatta ja lemmikitkin oli kivasti huomioitu ovessa olevalla lappusella.

Lumes kätköllä


Pullakahveja ja kätköilyjä seurasikin sitten kahden tunnin yhtämittainen ajo, mutta mikäs siinä isoa baanaa ajellessa. Tie oli lähes koko matkalta nelikaistainen ja niiltä kohdin, joissa ei ollut, oli kuitenkin koko ajan vuoro puolin ohituskaistaa, joten matkanteko oli oikein sujuvaa. Meidän ajovauhti oli vähintäänkin suurin sallittu nopeus, mutta silti välillä toisiin autoilijoihin verrattuna tunnuimme ajavan liian hiljaa ja autoja menikin meistä ohi "tuhatta ja sataa". Suomeen verrattuna jännä juttu oli se, että poliisin näkyminen ei hidastanut edes ylinopeuksia hetkellisestikään. Tai ehkä paikallisilla oli jotain sisäpiirintietoa, kuten esimerkiksi että ylinopeuksiin ei puututa? Uusi näky oli myös se, että rekat ja kuorma-autot ohittelivat toisiaan ihan jatkuvalla syötöllä ja siihen liittyen paikoin oli ko toiminnan kieltäviä liikennemerkkejä.

Jos maisemat olivat tähän asti olleet suomalaisen oloisia metsineen, peltoineen ja liike- sekä teollisuuskiinteistöineen, niin vähitellen alkoi tilanne muuttua. Kaiken huipennus oli Jönköping, jonka valtavaa Vättern-järveä kommentoin ensin mereksi - ja heti perään, että ei meidän kyllä pitäisi olla lähelläkään merenrantaa vaan sisämaassa. Myöhemmin asiaa googletellessa selvisi, ettei ollut ihme, että järvi ensisilmäyksellä näytti mereltä, sillä se on Ruotsin toiseksi juurin järvi ja pituudeltaan 135km, suurimmalta leveydeltään 31km ja syvimmältä kohdaltaan 128m syvä, kertoo Wikipedia. Tie kulki pitkän matkaa järven rantoja pitkin ja maisemat olivat upeat, yhdet linnanrauniotkin ohitettiin ja järveä ympäröi valtavat, nousevat "vuorenseinämät", joissa oli asutusta. Motarilla oli levähdyspaikkoja vähän väliä, yksi niistä aivan tässä järvessä kiinni, mutta valitettavasti huomattiin se liian myöhään. Siispä kuvapuolessa joutui jälleen tyytymään liikkuvasta autosta kuvailuun.






Jönköpingissä pysähdyttiin syömään jossain Suomessa näkyvällä ruotsalaisella tv-kanavalla mainostetussa pikaruokapaikassa ja olihan siellä hyvät sapuskat, jotain Ruotsin parhaasta se oli tainnut mainostaakin ja kun ei meillä muusta ollut kokemusta, niin olimme mainoksen kanssa samaa mieltä. Samalla pysähdyksellä käytin koirat lenkillä, eikä se kyllä tehnyt itsellekään yhtään huonoa päästä kunnolla kävelemään ja jäseniään oikomaan. Sää oli muuten ollut koko matkan oikein suotuisa: tyyntä, poutaa ja väliin vähän auringonpaistettakin.


Kalliot ja rinteet jatkuivat jonkin aikaa vielä Jönköpingistä poispäinkin. Mietittiinkin sitä, että jos emme olisi olleet menossa tietyn aikataulun mukaan Tanskaan, olisi ollut mielenkiintoista kiertää Vättern-järvi toista kautta, sekä muutenkin ajella motarin sijaan pienempiä tietä, jolloin olisi ehkä - varmasti - nähnyt enemmän kaikkea hienoa ja kivaa. Jännästi sitä vain ajatukset muuttuvat. Minä kun siis olen aina ollut vankkumaton kotimaanmatkailun kannattaja, kuten jo aiemmin kerroinkin, niin sitten kun sitä kuitenkin lähtee johonkin muualle, niin tuleekin olo, että tänne pitäisi päästä uudestaan - vaikka ei olla edes täällä Suomessa käyty vielä joka paikassa, joka on aiemmin ollut se ykkösjuttu itselläni.


Jos Turkuun ajellessa auton navigaattori oli sitä mieltä, että olemme aivan väärällä tiellä, vaikka olimme tasan oikealla tiellä, niin Jönköpingin ja Göteborin välillä sen sijaan karttalevy oli vanhempi kuin uusi pätkä moottoritietä ja ajelimme siis navigaattorin mukaan off road-tyyliin. Tässä kohtaa se tosin tyytyi vain yhden kerran sanomaan, että palatkaa tielle ja sitten kiltisti odotti, että oltiin jälleen sen tunnistamalla tiellä. Göteborissa olisi päässyt satamaan suoraakin reittiä, mutta navigaattori ajatti meidät kaupungin läpi. Jos olisin itse ollut auton ratissa, olisi todellakin ottanut päästä siksata siellä sinne tänne tietöiden keskellä (kyllä, sielläkin oli niitä), mutta koska en ollut, saatoin keskittyä ihastelemaan lukuisia, vanhoja, hienoja, upeita kerrostaloja - ja niitä riitti!



perjantai 29. joulukuuta 2017

Koirien kanssa Ruotsiin, Tanskaan ja takaisin - laivalla Ruotsiin

Olen aina ollut vankkumaton kotimaanmatkailun kannattaja enkä koskaan sen kummemmin haaveillut mistään ulkomaanreissuista. Voitettuani Lumeksen kanssa viime vuoden koiratanssin HTM-suomenmestaruuden, aukeni sen myötä suoraan paikka koiratanssin edustusjoukkueeseen. Pitkien mietintöjen jälkeen päätin tarttua tilaisuuteen, sillä mikäpä olisi sen hienompaa kuin edustaa arvokisoissa Suomea suomalaisen koirarodun kanssa vieläpä Suomen satavuotisjuhlavuonna. Olisimme Lumeksen kanssa päässeet osallistumaan sekä syys-lokakuun vaihteessa oleviin Pohjoismaiden mestaruuskisoihin Tanskaan että maailmanmestaruuskisoihin Saksaan marraskuussa, mutta minulla ei ollut mahdollisuutta lähteä matkalle molempiin, joten valitsin lähempänä sijaitsevan Tanskan. Alunperin tarkoituksenani oli jättää Mesta hoitoon ja ottaa vain Lumes reissuun mukaan, mutta aivan viime hetkilllä tulin toisiin ajatuksiin tajutessani, ettei se tämäkään matkanteko kahden koiran kanssa sen vaikeampaa ole kuin yhdenkään. Matkaan liittyviä etukäteisvalmisteluja pääsee lukemaan täältä.

Päivä 1 - laivalla Ruotsiin

Lähdimme ajamaan kohti Turkua klo 13.10. Se oli hieman suunnittelemaani aikataulua myöhemmin, koska viime hetken pakkaamisissa menikin vähän enemmän kuin ihan pieni hetki. Toisaalta olin kyllä onneksi varannut ajamiseen reilusti aikaa, että periaatteessa olimme aivan aikataulussa, vaikkakaan ei aivan niin kiireettömässä aikataulussa kuin alunperin olin suunnittelut. Vielä autossakin piti tarkistaa ja uudelleen tarkistaa, että ainakin koirien paperit sekä laivamatkan tilausvahvistukset olivat mukana, jotta matkanteko ei missään vaiheessa tyssäisi ainakaan niiden puuttumiseen. Pysähdyimme kahdesti huoltsikoille, vai pitäisikö sanoa liikenneasemille, taukoilemaan, haukkaamaan jotain suuhun ja kävelyttämään koiria. Yksi tärkeä tehtävä oli saada koirat vielä käymään tarpeillaan, koska laivassa ne tuskin suostuisivat kakkimaan, ellen kävelisi laivaa ympäri ja ympäri ja ympäri, kuin lenkillä oltaisiin...

Onneksi osattiin reitti Turkuun ihan itsekin, koska autoni navigaattorissa on joku bugi, että se toisinaan ingnooraa järkevimmän reitin ja opastaa perille aivan ihmeellisin reittivalinnoin. Näin tälläkin kertaa ja paras kohta oli, kun tienvarren opaskyltit jo näyttivät "Turku tuohon suuntaan" ja navigaattori hoki ensin eri suuntaa, seuraavaksi käski kääntyä jokaisesta pienestäkin tieliittymästä takaisin mielestään oikealle reitille, sitten tehdä U-käännöksen ja lopulta totesi, että reittivalinta ei ole mahdollinen - vaikka siis todellakin oltiin aivan oikealla, Turkuun menevällä tiellä. Matkalla tuli viestiä muilta joukkuelaisilta, jotka kaikki olivat eteläisestä Suomesta, että oltaisiinko otettu ennen laivaanmenoa koirista ryhmäkuva Turun linnan edustalla, mutta ei meillä menneet ajat yksiin.

Turussa saatiin jonkin aikaa etsiä Viking Linen lähtöselvityspaikkaa autoille, kunnes nähtiin opasteet ihan eri suuntaan kuin missä oltiin pyöritty. Meidän tavoite oli olla hyvissä ajoin paikalla ja niin oltiinkin, mutta ei silti oltu edes lähellekään ensimmäisiä. Laivan lähtöaika oli 20.55 ja me oltiin lähtöselvityksessä 19.30. Kysyin ja sain luvan kävelyttää koiria reunaverkon vierellä, koska olivat olleet jo ihan riittävästi autossa, joutuisivat kuitenkin vieläkin olemaan autossa ja sitten vielä yön pienessä hytissä. Mesta, joka ei huoltsikkakävelyillä ollut suostunut kakkimaan, teki täällä fiksun ratkaisun ja väkersi ruskean nyytin verkon vierelle. Onneksi oli remmeissä kakkapussit ja ohjaustyypit neuvoivat roskiksen luo.

Nyt en muista enää tarkkaa aikaa, mutta jossain kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä päästiin ajamaan laivaan ramppia ylös autokannelle ja sieltä suoraan koirien kanssa hyttiin. Olin pakannut yhteen reppuun kaiken itselleni ja koirille laivalla tarvittavan kamppeen, joten se oli helppo napata mukaan ja kaikki muu sai jäädä autoon. Hissillä ylös, hytin etsimistä (minähän en ainakaan ollut katsonut väärin hytinnumeroa...) ja pienoisen väärään suuntaan tehdyn kierroksen ja numeron tarkistuksen jälkeen hytin löytyminen. Tiesin kyllä, että hytit ovat aivan tositosi pieniä, mutta oven avatessa se oikein realisoitui silmien edessä, että miten pikkuruinen se hyttikoppero onkaan. Onneksi oli vain näinkin pieniä koiria matkassa ja niitäkin vain kaksi, muuten olisi ollut tositosi ahdasta.

Ei oltu kauaa ehditty olla hytissä, kun puhelin piippasi, että josko me kaikki joukkuelaiset tavattaisiin "karkkikaupan" edessä. Ihan muutenkin oli kiva reissun alkuun nähdä muutkin, he kun olivat jo kaikki ennastaan toisilleen tuttuja, mutta minä en tuntenut ketään heistä, ja sitten oli myös ihan tehtävänä etsiä Suomi100 teemaista suklaata. Näissä koiratanssin Pohjoismaisissa mestaruuskisoissa kun on hassu tapa, että kaikki maat antavat toisilleen tsemppilahjat onnentoivotusten kera. Olin huolissani koirien pärjäämisestä yksin hytissä, etteivät vain hauku siellä tai karkaa ulos, vaikka hytissä olleen pikkujakkaran oven eteen esteeksi väkersinkin poislähtiessäni, joten olin poissa vain suunnilleen reilut puolituntia. Muutenkin tämä matkanteko on koirille todella tylsää, joten voin edes vähän hyvittää sitä niille pitämällä seuraa ja lukittautumalla hyttiin - johon olinkin varautunut ottamalla mukaan iltapalaa ja lukemista. Ei sillä, ihan ongelmitta näyttivät hytissä yksinoloajan olleen eikä haukkumistakaan kuulunut, kun takaisin palasin. Muutenkin Lumes, joka siis lähinnä on se, joka vahtii, jos vahtii, oli yllättävän hiljainen verrattuna elokuiseen hotelliyöpymiseen Turun reissulla, jossa se kommentoi suunnilleen aina joka kolmanteen ääneen haukahduksen, parin verran, kunnes sai unenpäästä kiinni. Hytin yläpuolelta kuului välillä paljonkin kolahduksia, joissa olisi helposti ollut aihetta vahtimiseen, mutta Lumes ei reagoinut niihin mitenkään.

Ennen nukkumaanmenoa käytin koirat iltapissalla. Koirien tarpeidentekopaikka, jota vitsillä nurmikentäksikin voi kutsua, oli kutoskannella ja luonnollisesti ulkona. Se oli ällöttävän epähygieenisen näköinen, kun lattiaa myöten virui lammikoita itse tekonurmipläntistä puhumattakaan. En ihmetellyt lainkaan, ettei koiriakaan huvittanut mennä sinne kusilammikoiden keskelle. Jouduinkin oikein käskeä niitä nostamaan koipea, vaikka luulisi, että uroskoirat nyt tekevät helpostikin omat merkkauksensa toisten omien päälle. Sen verran oli kyllä pakko heltyä ihan oman ällötyksenikin vuoksi, etten pakottanut koiria nurmelle nostamaan koipiaan tolppaan vaan annoin niiden pissia nurmialueen reunaa vasten.

Yö meni hyvin ja Ruotsin rajan ylitys tapahtui koko sakin ollessa unten mailla. Mesta aloitti nukkumalla sängyssä ja oli jossakin vaiheessa yötä siirtynyt lattialle, jossa Lumeskin oli tiettävästi koko ajan ollut.

Kuva otettu aamupissatuksella, jonka vuoksi rantaa ja valoja näkyy jo.

torstai 28. joulukuuta 2017

Mistä niitä pelokkaita koiria oikein tulee?

Olen kirjoittanut ja julkaissut tämän kirjoituksen alunperin 2.1.2016, mutta aiheen ollessa taas ajankohtainen, nostan sen uudelleen tähän esille.

Joka vuosi joulukuun lopulla netissä kiertää vetoomuksia, varoituksia ja ohjeita rakettien ampumisesta ja siitä, että mitä ei uutena vuotena saa tehdä koiran kanssa ja miten sen sijaan pitää toimia, ettei se pelkäisi tai karkaisi tai pelkäisi vähemmän jne. Pidä koira vain sisällä, ulkoiluta vain kahteen remmiin kytkettynä, anna näitä rauhoittavia, kiedo huivi näin sen ympärille, laita verhot noin, musiikki/tv kovalle jne. Ja yhtälailla, kun jaellaan ohjeita, jaellaan joka vuosi katoamisilmoituksia raketteja säikähtäneistä koirista. Säikähtäneitä ja karanneita säälitellään, vähän niiden omistajiakin, ellei sitten olla sitä mieltä, että omaa tyhmyyttääs karkuun päästit. Toiset omistajat taas laittelevat pelkäävistä koiristaan söpöjä kuvia sängyn alta, sohvannurkasta ja kertovat humoristisin sanakääntein koiransa uuden vuoden yöstä. Ihan kuin koiran pelossa muka olisi jotain hauskaa?

Siis tääkö pitäis jotenkin kääriä mun ympärille?

Harvalle raketteja pelkäävän koiran omistajalle tulee mieleen, ettei sen näin pitäisi mennä, tai että jotain on jossakin vaiheessa mennyt pieleen, kun koirasta tuli tällainen. Tai jos tulee, vielä harvempi siitä julkisesti mitään sen kummempaa mainitsee, sillä en muista nähneeni ainuttakaan kampanjointia koirien pelkotiloja vastaan - kasvattajien ja koiranomistajien herättelyä siihen, että he itse ovat näiden pelokkaiden koirien taustalla ja jos he toimisivat kasvatuksessaan/pennunkoulutuksessaan toisin, koirat eivät pelkäisi, eikä siten tarvitsisi joka *piip* vuosi jaella niitä samoja varoituksia ja ohjeita ja katoamisilmoituksia ja paheksua raketinmyyjiä/-ampujia. Olisi huomattavasti kannattavampaa ja tärkeämpää puuttua syyhyn eikä seuraamukseen, korjata vika eikä hoitaa oireita.

Onko nyt hyvä? Nytkö mä en pelkää? Niin mitä mun muuten pitäis siis pelätä? Kun en mä pelkää?

Eri nettisivustoilla koirat ja uusi vuosi-aiheisia keskusteluja lukiessani laitoin ihmetellen merkille useammankin kasvattajan mielipiteen siitä, että pelkäävää koiraa ei ole mitään syytä jättää käyttämättä jalostukseen. Uuden vuoden raketit katos kun eivät kuulu normaaliin elämään, ei siis haittaa, jos koira pelkää niitä. Laukauksetkaan eivät kuulu normaaliin elämään (paitsi metsästyskoirilla), ei siis haittaa, jos koira pelkää niitä. Vaikka keskustelut liittyivätkin vain ääniarkuuteen, rivienvälistä oli luettavissa, ettei niillä koirien peloilla noin muutoinkaan ole väliä ja/tai niitä selitellään paremmalta kuulostaviksi ilmaisuiksi (jolloin estettä jalostuskäytölle ei ole). Hyvin yleistä esimerkiksi on arkuuden/epävarmuuden nimeäminen ujoudeksi/hitaasti lämpeäväksi. Pahinta on, että osa näyttelytuomareistakin tekee samaa ja näin vaikuttavat väärällä tavalla ihmisten ajatteluun ulkomuodon lisäksi myös koirien luonteissa.

Emäntä, hei emäntä... Eiköhän tää ole jo vähän liioittelua?

Pelokkuuden kanssa pelaaminen jalostustyössä ei kuitenkaan ole niin helppoa, että "ei haittaa, jos jalostuskoira pelkää vain raketteja ja sitten sen pennutkin vain niitä raketteja, kun sehän on vain kerran vuodessa". Pelokkuus ei ole tällä tavoin suoraan ja yksiselitteisesti periytyvää, sillä pelonkohteet eivät periydy vaan nimenomaan se taipumus, perinnöllisyys siihen pelokkuuteen. Jos pennunomistaja osaa kohdella ja kouluttaa pentua oikealla tavalla eikä ympäristössäkään tapahdu mitään erityisen säikähdyttävää, pennulla ei välttämättä koskaan tule esiin pysyviä pelkotiloja, vaikka sillä perinnöllinen taipumus niihin olisikin. Toiselle koiralle samasta pentueesta voi sen sijaan perinnöllisen taipumuksen ja/tai vääränlaisen kohtelun/koulutuksen/ympäristön seurauksena kehittyä lievempää tai vahvempaa äänipelkoa, alusta-arkuutta, pienten lasten säikkymistä, yleistä pelokkuutta tmv. Yksi huomioitava seikka on myös se, että koiran purressa ihmistä yleisin syy ei ole se, että koira on vihainen, vaan se, että koira pelkää.

Ihan tosi, emäntä... Miksi mun pitää olla täällä laatikossa? Onko sulla joku hätänä?

Fyysisten sairauksienkaan kanssa ei asia ole niin yksinkertaista, että yhdistäessä kaksi tervettä vanhempaa syntyy vain terveitä pentua. Jos pentueen vanhemmat ovat kovin nuoria, on mahdollista, että niillä on piilevänä jokin sairaus, joka puhkeaa vasta myöhemmällä iällä. Mikään suku ei myöskään ole sataprosenttisen terve, joten itsessään terveetkin vanhemmat voivat perimässään kantaa eri sairauksien geenejä, joiden takia niiden pennut saattavat sairastua. Osa sairauksista on sellaisia, jotka puhkeavat vasta jonkin erityisen stressaavan tilanteen myötä ja ilman tätä laukaisevaa stressiä piilevä sairaus ei välttämättä tietoon tule. Sama on erilaisten luonteenheikkouksienkin kanssa, jonka vuoksi pelkotilojenkaan poisjalostus ei tuosta vain onnistu. Senkin jälkeen, ja ennemminkin nimenomaan sen kanssa samanaikaisesti, pitäisi vielä kaikille pennunomistajille saada tieto ja ymmärrys siitä, miten toimia pennun ja nuoren koiran kanssa, jotta siitä kasvaisi rohkea ja luottavainen aikuinen.

Korvat tukkoon, kersa, kohta pamahtaa!

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Rotumestaruustanssit

Syyskuussa kilpailtiin Lappalaiskoirat ry:n ensimmäisistä koiratanssin rotumestaruuksista suomenlapinkoirien, lapinporokoirien ja ruotsinlapinkoirien kesken. Vaikka koiratanssissa on kaksi lajia, freestyle ja heelwork to music (HTM), mestiksien tuloslaskuissa nämä olivat yhdistetty luokittain. Lappalaiskoiria tansseihin osallistui kahdeksan kappaletta ja niistä useamman osallistuessa sekä freestyle että HTM, mestaruuksista kilpailevia suorituksia tuli yhteensä 12kpl.

Lumes osallistui HTM voittajaluokkaan uudella musalla harjoitusmielessä viikkoa näiden kisojen jälkeen olevia Pohjoismaiden mestaruuskilpailuja varten. Meidän ohjelman uusi aloitus oli nukkumassa oleminen. Alkuun epäilin, että niinköhän Lumes malttaa tällaiseen aloitusasentoon keskittyä, mutta jo harjoitellessa tämä oli ihan mieleinen juttu Lumekselle. Näissä kisoissakin Lumes pysyi aivan ihailtavan rauhallisesti kyljellään, vaikka jonkin teknisen häiriön vuoksi meidän musa ei meinannut alkaa ollenkaan soida ja kun alkoi, oli ensin ihan liian hiljaisella, ja jouduttiin odottelemaan kylkimakuulla valtavan pitkältä tuntuneen ajan verran. Kun musiikki lopulta alkoi soimaan, olivat ajatukseni ehtineet pyöriä jo niin monta kertaa mallilla "miksi se ei jo soi", että koko ohjelman ajan oli keskittymisen sijaan kiireinen ja vähän hassu olo, ja tunne, että ihan ei nyt mene niin kuin pitäisi. Lumes on kuitenkin ollut aina tasaisen varma suorittaja ja porskuttanut omat hommansa läpi tarkasti ja iloisesti tasonsa mukaan - niin tänäänkin. Lumes onkin ihan paras kisakaveri, sen kanssa on aina nautinto olla kehässä, vaikka en noin muutoin esiintymisestä kyllä tykkää yhtään.






Lumeksen pisteet olivat 167,33 (tekninen laatu 84,33 ja taiteellinen vaikutelma 83), joilla se voitti sekä oman luokkansa että rotumestiksien voittajaluokan mestaruuden ja sai lisäksi kolmannen koiratanssisertinsä. Mestan isän omistaja oli kisoissa kuvaamassa ja näistä kaikista kisojen ihanista kuvista hälle kiitos! En osannut päättää, minkä palkintoposekuvan tähän laittaisin, kun tykkään niistä kaikista, joten päädyin laittamaan sitten ne kaikki, kun jokaisessa kuitenkin on jokin oma jujunsa.




Mesta osallistui ensimmäistä kertaa freestylen avoimeen luokkaan, johon oltiin hieman pidennetty meidän alokasluokan ohjelmaa. Kesäkuinen alokasluokan kisahan meni Mestalla tosi hyvin ja oltiin saatu nyt tähän harjoiteltua vielä pari uuttakin temppua. Mesta vain ei ollutkaan tällä kertaa parhaimmassa työvireessään, jonka myötä sain todeta, että mikä sopii yhdelle ei tosiaan välttämättä sovikaan toiselle, oli sitten kyse kuinka hyvästä ideasta tahansa. Lumeksellahan on ihan ensimmäisistä koiratanssikisoista asti ollut aina etäpalkkana ruokarasia ja sen toimiessa Lumeksella hyvin, otin luonnollisesti saman käyttöön Mestallakin sen alettua kisaamaan tanssissa.

Nämä kisat olivat ensimmäiset, joissa Mesta muisti etäpalkan olemassaolon. Homma vain meni vähäsen pilalle, kun siinä, missä Lumes saa vain lisää intoa tekemiseen etäpalkalle pääsyä odottaessaan, niin Mestalle se toikin negatiivista turhaumaa. Lumes on asenteella "joko, joko, joko nyt" ja Mesta oli "eikö vieläkään, eikö oikeasti vieläkään, eikö vieläkään", ja se ne näkyi työskentelyssä. Mesta siis kyllä suoritti liikkeitään ja oli paikoin hyvinkin vauhdikas, mutta jatkuva valmiustila palkalle syöksymistä varten aiheutti liikkeisiin epätarkkuutta ja paikoin olemukseen selvästi tylsistynyttä "eikö ihan oikeasti vieläkään" ilmettä. Olen toki harjoitellessa käyttänyt etäpalkkaa hyvin useinkin, ja sama mieliala on toki ollut näkyvissä niissäkin kuin nyt kisoissa, mutta treenitilanteessa siihen on pystynyt puuttumaan ja saanut koiran asenteen takaisin hyväksi. Kisatilanteessa en pystynyt tekemään mitään asian korjaamiseksi ja sen vuoksi meidän ohjelma olikin paikoin aika lailla säätämistä. Seuraavissa Mestan koiratanssikisoissa taidan kokeilla etäpalkan jättämistä pois ja sen sijaan namittaa Mestan kehän reunalle asti.

Tässä kisapalkkauksia pohtiessa tuli kyllä myös sekin mieleen, että menihän Lumeksellakin kevään freestyle-kisa vähän säntäilyksi etäpalkan takia, että eipä sinänsä ihme, että Mestalla on nyt samaa. Freestylessä temppua tempun perään tehdessä pakkaa on paljon vaikeampi saada pidettyä kasassa kuin HTM-ohjelmassa, jossa koira seuraa lähes koko esityksen ajan aivan ohjaajan vieressä mukana.






Mestan pisteet olivat 160,34 (tekninen laatu 79,67 ja taiteellinen vaikutelma 80,67), joilla se sijoittui luokassaan kolmanneksi ja rotumestiksien avoimen luokan kakkoseksi. Mestasta ei tullut otettua omaa poseerauskuvaa kisapaikalla eikä edes kotona palkintojensa kanssa, mutta pikaräpsäisin nyt pari otosta, että saadaan viimein taltioitua Mestakin ruusukkeensa kanssa samaan kuvaan.



Loppuun vielä herkkujenjakokuva ulkoa, kun käytiin ottamassa ryhmäkuvat kisojen lappalaiskoiraosallistujista sekä rotuedustuskuva, jossa yksi kipale kustakin kolmesta lappalaisrodusta.

tiistai 26. joulukuuta 2017

Koiratanssin liikkumiskoulutus

Näiden reilun parin vuoden aikana, jotka olen koiratanssia harrastanut, olen tehnyt ja harjoitellut kaiken yksin. Meidän seuduilla ei ole muita koiratanssiharrastajia eikä sitä myöten mitään treeniryhmiä tai muitakaan koulutuksia. Useamman sadan kilometrin päähän taas ei ole ollut innostusta lähteä koulutuksiin, hyvä kun kisaamassa on viitsinyt käydä. Tilanne on vähän sama kuin agilityssa, että kyllä minä osaan koiralle asiat opettaa, mutta itselleni en osaa tehdä yhtään mitään. Agilityssa pitäisi osata ohjata koiraa fiksusti, koiratanssissa taas suunnitella ohjelmien koreografiat, joihin kuuluu myös se oma liikkuminen - ja näitä kaikkea myös kilpailuissa arvostellaan.

Meidän esityksissä onkin näkynyt hyvin vahvasti se, että olen itse vain kankea suorittaja enkä osaa eläytyä biiseihin mukaan. Sitä olenkin sanonut niille tutuille, jotka minulta ovat koiratanssin aloittamisesta kyselleet, että jos minun koreografioillani saa sen verran pisteitä, että pääsee etenemään voittajaluokkaan asti ja vielä sieltäkin sertejä, niin ihan kuka tahansa pystyy kyllä vähintään samaan. Koiratanssikilpailuissahan siis arvostellaan kahta osa-aluetta, teknistä osaamista ja taiteellista vaikutelmaa, ja nämä jakautuvat vielä liikkeiden määrään ja laatuun sekä yhtenäisyyteen/kumppanuuteen ja koreografiaan. Kaikesta on jaossa 50pistettä ja näin ollen maksimipisteet on 4x50p eli 200p. Luokanvaihtoon oikeuttavaan kunniamainintaan sekä valioitumisserteihin tulee saada pisteitä vähintään 80 kummastakin osa-alueesta.


"Jos rikas koira oisin, diipa daapu diipa diipa diipa daapu diipa dai..."

"...kaiken päivää ulkoilisin, mä rikas koira jos oisin ."

Koska olimme Lumeksen kanssa lähdössä syksyllä Tanskaan koiratanssin Pohjoismaiden mestaruuskilpailuihin, päätin, että olisikohan tämä nyt se hetki, jolloin pitäisi käydä ensimmäistä kertaa hakemassa koulutuksesta apua - ja nimenomaan monien suosimasta koiratanssin liikkumiskoulutuksessa. PM-joukkueen osallistujat järkkäsivät yhden koulutuspäivän, mutta minulla oli silloin työpäivä, joten en pystynyt osallistumaan siihen koulutukseen. Sain onneksi sovittua kouluttajan kanssa, suuri kiitos hänelle, yksityistunnista Tahkolla. Niinpä elokuun alussa ajelimme Tahkolle, josta olin sopinut lainaan nykyään majoituskäytössä olevan Tahkovuoren vanhan koulun liikuntasalin.

En oikein tiennyt, mitä koulutukselta odottaisi ja mitä siellä ihan oikeasti tehtäisiin, kun vaihdoin juuri meidän ohjelman musiikinkin uuteen tämän liikkumiskouluttajan vinkistä, enkä ollut siihen vielä ehtinyt suunnitella, mitä missäkin kohtaa tapahtuisi. Onneksi ei ollut hätiä mitiä, sillä kouluttajan ammattitaito oli kyllä sanoinkuvaamaton. Hän otti heti tilanteen haltuun ja pienen jutustelun jälkeen laitettiin meidän uusi musa soimaan ja minut käskettiin liikkeelle. Koko ajan sateli ohjeita, liiku näin, tee noin, katso sinne, suunta tänne, nyt tähän näin, nyt tuohon noin, kevyet askeleet, muista ryhti, liikuta käsiä...

Ihan kuin ihme olisi tapahtunut, sillä sen kahden tunnin aikana todellakin opin oikeasti liikkumaan ja eläytymään musan mukana enkä vain kuljeskellut päämäärättömästi. Videoitiin viimeinen harjoitus, ja kun sitä kotona katselin, niin hitsi vieköön sehän näytti oikeasti hyvältä! Aivan oma lukunsa on toki se, että pystynkö tekemään kaiken saman koiran kanssa - ei tule todellakaan onnistumaan ihan lähiaikoina - mutta nyt ainakin tiedän, että siihen olisi mahdollisuuksia. Ja jos olisin tiennyt, miten hyvä kouluttaja ihan todella on ja millaista tämä liikkumiskoulutus ylipäätään on, olisin käynyt siinä jo ajat sitten. Suosittelen!

Tahkovuoren huipulle oli aika jännä ajaa autolla jyrkkää rinnetietä ylöspäin (ja alaspäin), mutta olihan sieltä hienot näköalat.

Pyhäjärvellä ravintola Vaskikello on vakkaripaikka tauolle siellä suunnalla ajellessa.